Tutkimusta äärioloissa

Suomen Etelämantereen tutkimusasema Aboa sijaitsee Kuningatar Maudin maalla noin 5 000 kilometrin päässä Etelä-Afrikan Kapkaupungista.

Viime vuoden marraskuussa tutkimusasemalle lähteneen retkikunnan matka ajoittui eteläisen pallonpuoliskon sydänkesään. Aurinko paistoi läpi vuorokauden, mutta muuten antarktinen kesäsää muistuttaa parhaimmillaan Lapin kevättalven päiviä.

Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen professori Matti Leppärannalle kyseessä oli jo toinen tutkimusmatka Etelämantereelle. Kylmän ilmaston kysymyksistä kiinnostuneille tutkijoille se on ihanteellinen paikka. Tutkimuskohteena olivat mannerjäätikön pintakerroksen lumi ja supraglasiaaliset järvet.

— Selvitimme lisäksi säteilytaseeseen, tuulioloihin, ilmakehän lämpötalouteen sekä lumen ja ilman väliseen lämmönvaihtoon liittyviä seikkoja. Lumitutkimuksissa tutkittiin jäätikön massatasetta eli sitä, kuinka paljon lunta vuosittain kertyy ja miten kertymät vaihtelevat. Etelämantereen mannerjäätikkö on valtava vesivarasto, jonka vaihtelut heijastuvat kaikkialle merenpinnan korkeuden muutoksina, Leppäranta kertoo.

Tutkimusasemalla tarvittavista varusteista valtaosa kuljetetaan mukana. 12-henkisellä FINNARP 2010–retkikunnalla tutkimustavaraa oli lähes tuhat kiloa. Kiloja kertyy, kun matkassa on paljon rautaa.

— Esimerkiksi jääkairat painavat paljon. Se on perustyöväline, kuten myös luminäytteenottimet sekä vesinäytteiden analysoitiin tarkoitettu kenttälaboratorio. Mikäli jokin laite hajoaa, ei varaosia välttämättä ole saatavilla, siksi mukana on muutamia varalaitteita ja varajärjestelmiä.

Lumilakeuksien äärellä

Luonto tutkimusaseman alueella on enimmäkseen jäätikköä, jonka katteena on hohtavan valkoinen lumipeite. Parin kilometrin päässä näkyy sininen, lumeton jäätikkö.

Kirkkaalla säällä Aboalta käsin voi nähdä kaksi vuorta, jotka sijaitsevat 25 ja 50 kilometrin päässä tutkimusasemalta. Leppärannan mukaan maisema on hieman niin kuin laakealla tundralla: näkyy paljon taivasta.

— Mittasuhteet ovat vaikuttavat. Ihminen tuntee itsensä pieneksi ja valtavat lumilakeudet painuvat mielen pohjalle niin, että tulevat esille unissakin. Tuntuu rauhoittavalta katsella vakaita, hohtavia ja pysyviä maisemia, Leppäranta kuvailee.

— Maalla ei juuri näy kasveja sammalta lukuun ottamatta, ja sitäkin on vain vähän. Löysimme kuitenkin pieniä lampia, joissa oli levää. Kasvien kannalta ongelmana ei ole niinkään kylmyys, vaan veden puute.

Tutkimusaseman vuorella pesi viitisenkymmentä ulappaliitäjäpariskuntaa, jotka hakivat ruokansa mereltä. Kieltämättä tuntuu erikoiselta, että linnut etsiytyvät alueelle, josta on 130 kilometriä ruuan äärelle. Paikalla oli myös yksi kihupariskunta, joiden jäljiltä löytyi niiden saalistamien lintujen luita.

Saunaa ja Kummeleita

Aboa on rakennettu Vestfjellan-vuoristoon nunatakille eli jäätiköstä esiin työntyvälle, osin paljaslakiselle vuorelle. Asemaan kuuluu 250 neliömetrin suuruinen päärakennus, kolme asuinkonttia, kaksi tutkimuskonttia, generaattori-verstasrakennus ja kaksi ajoneuvohallia. Majoitustilat on mitoitettu 15 hengelle ja ne koostuvat kahden hengen huoneista, joissa kussakin on sänkyjen lisäksi työpöydät. Yhteisissä tiloissa on pieni kirjasto, tv ja ruokapöytä. Radiohuone on erikseen. Käytössä on tietysti myös sauna, joka lämpeni joka ilta.

Työtä tehtiin kuutena päivänä viikossa, sunnuntaina pidettiin vapaata.

— Ihmisen kuuluu levätä seitsemäntenä päivänä, se on hyvä ja luontainen rytmi. Vapaapäivänä ryhmän jäsenet lueskelivat ja katsoivat elokuvia. Kummelit olivat muuten suosituimpia. Hyvällä säällä monet hiihtivät tai lenkkeilivät. Työtä tehtiin klo 8—18, ja välillä pidimme ruokatauon. Saunomisen jälkeenkin ohjelmassa oli päivällä kerättyjen havaintojen käsittelyä ja seuraavan päivän töiden suunnittelua. Fyysisen ja henkisen toimintakyvyn kannalta riittävä yöuni on tärkeä, tästä syystä hiljaisuus oli sovittu klo 23—7 väliseksi ajaksi, Leppäranta kuvailee tiivistä päivärytmiä.

Monilla työpaikoilla ihmiset käyvät toistensa hermoille, vaikka illat ja viikonloput ollaan erillään. Pari kuukautta eristyksissä muusta maailmasta samassa porukassa saattaa jo siksi kuulostaa rankalta. Leppäranta tuhahtaa ajatukselle.

— Kaksi kuukautta on lyhyt aika. Se sentään voisi tehdä tiukkaa, jos pesti kestäisi vuoden ajan. Etenkin talvella voisi olla rankkaa, kun ulkona on pakkasta jopa -50 astetta ja on pakko pysytellä sisätiloissa. Retkikuntamme johtaja, kenttäopas Mika Kalakoski on kokenut kävijä, joka kykeni hienosti pitämään ryhmän yhtenäisenä, Leppäranta kiittelee.

Parin vuoden suunnittelun vaativalle tutkimusmatkalle valmistautumiseen kuuluvat myös psykologiset testit. Niillä pyritään karsimaan osallistujat, joilla on henkilökohtaisia vaikeuksia, sillä ongelmat saattavat kilpistyä vaativissa olosuhteissa.

— Jokainen ymmärtää, että poikkeuksellisissa olosuhteissa asiat saattavat kärjistyä, jo sen tiedostaminen auttaa. Sääntöjen noudattaminen helpottaa yhdessä toimimista. Suunnittelimme yhdessä päivän ohjelmaa aamuisissa palavereissa ja hyvää ilmapiiriä pidettiin yllä huumorilla. Katsoimme myös hieman toistemme perään, ettei kukaan tuntisi itseään ulkopuoliseksi.

Luonto on arvaamaton

Hyvällä säällä tutkijat saattoivat kenttätyötä tehdessään nauttia upeista ulkoilukeleistä. Aurinko paistoi ja lämpötila oli pääasiassa nollan ja -15 asteen välillä.

Mutta luonto on arvaamaton ja olosuhteet saattavat muuttua rajusti. Alueella esiintyy myrskyjä, joiden aikana tuuli nousee jopa 40 metriin sekunnissa. Myrskyssä näkyvyys on olematon tuulen pöllyttäessä lunta ja mikäli silloin on maastossa, on pakko pysähtyä ja pystyttää teltta. Moottorikelkan kyydissä onkin aina hätäpakkaus, jossa on myös ruokaa kahdeksi viikoksi. Turhaa riskinottoa on pakko välttää.

— Esimerkiksi vuorilla kiipeily irtonaisten kivien vuoksi voi olla vaarallista. Vaikkapa jalan murtuessa voi joutua odottamaan sairaalaan pääsyä usean päivän ajan, Leppäranta kertoo.

—Yksi mahdollinen vaaratilanne on moottorikelkalla kaatuminen ja sen alle jääminen. Kerran olen itsekin kaatunut kelkalla, mutta ehdin hypätä pois. Nyt kaikki sujui hyvin, myös tutkimustulosten kannalta kaikki olivat tyytyväisiä. Tosin loppuvaiheessa yksi laitteista ei enää toiminut. Poissa kirjoituspöydän äärestä sattuu kaikenlaista, hän hymähtää.

Leppäranta aikoo ehdottomasti lähteä Aboalle vielä uudestaan.

— Jos Luoja suo, emäntä päästää ja Suomen Akatemia jatkaa rahoitusta, on tarkoitus lähteä matkaan uudelleen parin vuoden päästä.

teksti Arja-Leena Paavola
kuvat Veikko Somerpuro

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 24