Tutkimusta äärioloissa
Suomen Etelämantereen tutkimusasema
Aboa sijaitsee Kuningatar Maudin maalla
noin 5 000 kilometrin päässä Etelä-Afrikan
Kapkaupungista.
Viime vuoden marraskuussa tutkimusasemalle
lähteneen retkikunnan matka
ajoittui eteläisen pallonpuoliskon sydänkesään. Aurinko
paistoi läpi vuorokauden, mutta muuten antarktinen
kesäsää muistuttaa parhaimmillaan Lapin
kevättalven päiviä.
Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen professori
Matti Leppärannalle kyseessä oli jo toinen tutkimusmatka
Etelämantereelle. Kylmän ilmaston kysymyksistä
kiinnostuneille tutkijoille se on ihanteellinen
paikka. Tutkimuskohteena olivat mannerjäätikön
pintakerroksen lumi ja supraglasiaaliset järvet.
— Selvitimme lisäksi säteilytaseeseen, tuulioloihin,
ilmakehän lämpötalouteen sekä lumen ja ilman
väliseen lämmönvaihtoon liittyviä seikkoja. Lumitutkimuksissa
tutkittiin jäätikön massatasetta eli sitä,
kuinka paljon lunta vuosittain kertyy ja miten kertymät
vaihtelevat. Etelämantereen mannerjäätikkö on
valtava vesivarasto, jonka vaihtelut heijastuvat kaikkialle merenpinnan korkeuden muutoksina, Leppäranta
kertoo.
Tutkimusasemalla tarvittavista varusteista valtaosa
kuljetetaan mukana. 12-henkisellä FINNARP
2010–retkikunnalla tutkimustavaraa oli lähes tuhat
kiloa. Kiloja kertyy, kun matkassa on paljon rautaa.
— Esimerkiksi jääkairat painavat paljon. Se on perustyöväline,
kuten myös luminäytteenottimet sekä
vesinäytteiden analysoitiin tarkoitettu kenttälaboratorio.
Mikäli jokin laite hajoaa, ei varaosia välttämättä
ole saatavilla, siksi mukana on muutamia varalaitteita
ja varajärjestelmiä.
Lumilakeuksien äärellä
Luonto tutkimusaseman alueella on enimmäkseen
jäätikköä, jonka katteena on hohtavan valkoinen lumipeite.
Parin kilometrin päässä näkyy sininen, lumeton
jäätikkö.
Kirkkaalla säällä Aboalta käsin voi nähdä kaksi
vuorta, jotka sijaitsevat 25 ja 50 kilometrin päässä tutkimusasemalta.
Leppärannan mukaan maisema on hieman
niin kuin laakealla tundralla: näkyy paljon taivasta.
— Mittasuhteet ovat vaikuttavat. Ihminen tuntee
itsensä pieneksi ja valtavat lumilakeudet painuvat
mielen pohjalle niin, että tulevat esille unissakin.
Tuntuu rauhoittavalta katsella vakaita, hohtavia ja
pysyviä maisemia, Leppäranta kuvailee.
— Maalla ei juuri näy kasveja sammalta lukuun
ottamatta, ja sitäkin on vain vähän. Löysimme kuitenkin
pieniä lampia, joissa oli levää. Kasvien kannalta
ongelmana ei ole niinkään kylmyys, vaan veden
puute.
Tutkimusaseman vuorella pesi viitisenkymmentä
ulappaliitäjäpariskuntaa, jotka hakivat ruokansa
mereltä. Kieltämättä tuntuu erikoiselta, että linnut
etsiytyvät alueelle, josta on 130 kilometriä ruuan äärelle.
Paikalla oli myös yksi kihupariskunta, joiden
jäljiltä löytyi niiden saalistamien lintujen luita.
Saunaa ja Kummeleita
Aboa on rakennettu Vestfjellan-vuoristoon nunatakille
eli jäätiköstä esiin työntyvälle, osin paljaslakiselle
vuorelle. Asemaan kuuluu 250 neliömetrin suuruinen
päärakennus, kolme asuinkonttia, kaksi tutkimuskonttia, generaattori-verstasrakennus ja kaksi
ajoneuvohallia. Majoitustilat on mitoitettu 15 hengelle
ja ne koostuvat kahden hengen huoneista, joissa
kussakin on sänkyjen lisäksi työpöydät. Yhteisissä
tiloissa on pieni kirjasto, tv ja ruokapöytä. Radiohuone
on erikseen. Käytössä on tietysti myös sauna, joka
lämpeni joka ilta.
Työtä tehtiin kuutena päivänä viikossa, sunnuntaina
pidettiin vapaata.
— Ihmisen kuuluu levätä seitsemäntenä päivänä,
se on hyvä ja luontainen rytmi. Vapaapäivänä ryhmän
jäsenet lueskelivat ja katsoivat elokuvia. Kummelit
olivat muuten suosituimpia. Hyvällä säällä monet
hiihtivät tai lenkkeilivät. Työtä tehtiin klo 8—18, ja
välillä pidimme ruokatauon. Saunomisen jälkeenkin
ohjelmassa oli päivällä kerättyjen havaintojen käsittelyä
ja seuraavan päivän töiden suunnittelua. Fyysisen
ja henkisen toimintakyvyn kannalta riittävä yöuni on
tärkeä, tästä syystä hiljaisuus oli sovittu klo 23—7 väliseksi
ajaksi, Leppäranta kuvailee tiivistä päivärytmiä.
Monilla työpaikoilla ihmiset käyvät toistensa hermoille,
vaikka illat ja viikonloput ollaan erillään. Pari
kuukautta eristyksissä muusta maailmasta samassa porukassa saattaa jo siksi kuulostaa rankalta. Leppäranta
tuhahtaa ajatukselle.
— Kaksi kuukautta on lyhyt aika. Se sentään voisi
tehdä tiukkaa, jos pesti kestäisi vuoden ajan. Etenkin
talvella voisi olla rankkaa, kun ulkona on pakkasta
jopa -50 astetta ja on pakko pysytellä sisätiloissa.
Retkikuntamme johtaja, kenttäopas Mika Kalakoski
on kokenut kävijä, joka kykeni hienosti pitämään
ryhmän yhtenäisenä, Leppäranta kiittelee.
Parin vuoden suunnittelun vaativalle tutkimusmatkalle
valmistautumiseen kuuluvat myös psykologiset
testit. Niillä pyritään karsimaan osallistujat,
joilla on henkilökohtaisia vaikeuksia, sillä ongelmat
saattavat kilpistyä vaativissa olosuhteissa.
— Jokainen ymmärtää, että poikkeuksellisissa
olosuhteissa asiat saattavat kärjistyä, jo sen tiedostaminen
auttaa. Sääntöjen noudattaminen helpottaa
yhdessä toimimista. Suunnittelimme yhdessä päivän
ohjelmaa aamuisissa palavereissa ja hyvää ilmapiiriä
pidettiin yllä huumorilla. Katsoimme myös hieman
toistemme perään, ettei kukaan tuntisi itseään ulkopuoliseksi.
Luonto on arvaamaton
Hyvällä säällä tutkijat saattoivat kenttätyötä tehdessään nauttia upeista ulkoilukeleistä. Aurinko paistoi
ja lämpötila oli pääasiassa nollan ja -15 asteen välillä.
Mutta luonto on arvaamaton ja olosuhteet saattavat
muuttua rajusti. Alueella esiintyy myrskyjä, joiden
aikana tuuli nousee jopa 40 metriin sekunnissa.
Myrskyssä näkyvyys on olematon tuulen pöllyttäessä
lunta ja mikäli silloin on maastossa, on pakko pysähtyä
ja pystyttää teltta. Moottorikelkan kyydissä onkin
aina hätäpakkaus, jossa on myös ruokaa kahdeksi viikoksi.
Turhaa riskinottoa on pakko välttää.
— Esimerkiksi vuorilla kiipeily irtonaisten kivien
vuoksi voi olla vaarallista. Vaikkapa jalan murtuessa
voi joutua odottamaan sairaalaan pääsyä usean päivän
ajan, Leppäranta kertoo.
—Yksi mahdollinen vaaratilanne on moottorikelkalla
kaatuminen ja sen alle jääminen. Kerran olen
itsekin kaatunut kelkalla, mutta ehdin hypätä pois.
Nyt kaikki sujui hyvin, myös tutkimustulosten kannalta
kaikki olivat tyytyväisiä. Tosin loppuvaiheessa
yksi laitteista ei enää toiminut. Poissa kirjoituspöydän
äärestä sattuu kaikenlaista, hän hymähtää.
Leppäranta aikoo ehdottomasti lähteä Aboalle
vielä uudestaan.
— Jos Luoja suo, emäntä päästää ja Suomen Akatemia
jatkaa rahoitusta, on tarkoitus lähteä matkaan
uudelleen parin vuoden päästä.
teksti Arja-Leena Paavola
kuvat Veikko Somerpuro
Matti Leppäranta
- syntynyt 1950 Helsingissä
- FT (geofysiikka), Helsingin yliopisto
- Merentutkimuslaitoksen tutkija ja erikoistutkija
1974-1991
- Helsingin yliopiston apulaisprofessori 1992-1998, professori 1998-
- Suomalaisen tiedeakatemian jäsen 1993-
- Suomen tietokirjailijat ry:n jäsen 2006-
- Dosentti, Oulun Yliopisto, Universite de Sherbrooke
(Quebec, Kanada)
- Vieraileva professori, Polar Research Institute of
China, Shanghai
- harrastaa matematiikkaa ja luontoa
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 24
|