Kriittisen tiedon lähteille

Vuoden opettaja Sari Voutilainen uskoo, että totuus piilee harmaalla alueella

Tohtoriksi väitelleen urapolku voi tunnetusti olla suomalaisessa akateemisessa maailmassa päämäärätön. Jos väitöskirjan syntymän jälkeiseksi ajaksi ei ole selkeää suunnitelmaa, voi väitellyt tutkija tuntea päätyneensä jopa suoranaiseen umpikujaan. Kansanterveystieteen dosentti Sari Voutilaisella on omakohtaistakin kokemusta.

— Väitöskirjalle on kyllä helppoa saada rahoitus, mutta urapolkua olisi syytä suunnitella tarkkaan. Olisi pidettävä kirkkaana ajatus mitä tekee sitten, kun on väitellyt. Itse en esimerkiksi kannusta opiskelijoitani suin päin väitöskirjan tekoon, ellei palo tutkimuksen pariin ole suuri. Mieluummin kehotan heti valmistumisen jälkeen kilpailemaan niistä vähistä ravitsemusterapeutin viroista joita on vapaana, vuoden opettajaksi viime syksynä valittu yliopistonlehtori Sari Voutilainen sanoo.

Yksilöllinen urasuunnittelu tärkeää

Itä-Suomen yliopistossa opiskelijoiden yksilöllistä urasuuntautumista tuetaan ensi syksystä lähtien muuttamalla ravitsemustieteen opintojen rakennetta. Opiskelijoiden sisäänottomäärää nostetaan puolella. Opiskelijat suorittavat yhteisen kandin tutkinnon, minkä jälkeen heillä on valittavanaan joko ravitsemusterapeutin tai elintarvikebioteknikon ura. Kun uraa suunnitellaan kandintyöstä lähtien, on oman paikkansa löytäminen työelämästä myös mahdollisen tohtoriksi väittelyn jälkeen helpompaa.

Voutilainen on omalla opetussarallaan Itä-Suomen yliopistossa itsekin oppijan roolissa, sillä opettajaksi hän ajautui sattumalta. Sen sijaan tutkimuksen ja uuden oppimisen pariin hän on tuntenut aina suurta paloa ja kutsumusta. Ehkä siksi myös opettajan rooliin sujahtaminen on käynyt niin kivuttomasti. Hän on toiminut kliinisen ravitsemustieteen lehtorina Itä-Suomen yliopistossa pian kaksi lukuvuotta ja tempautunut opetustyöhön innolla mukaan.

Pois mustavalkoisuudesta

Voutilainen kiinnitti omina opiskeluaikoinaan huomiota opetuksen tasoon ja opettajiensa tyyliin välittää tietoa, ja oppi näin miten opetusta ei kannata tehdä.

Hän katsoo parhaaksi panna peliin rohkeasti itsensä omana persoonanaan, haastaa kriittiseen ajatteluun ja pyrkimiseen pois liiasta mustavalkoisuudesta. Uutta tutkimustietoa tulee jatkuvasti lisää, ja niin opettajan kuin opiskelijankin on osattava poimia tärkeimmät tiedonjyväset eteenpäin välitettäviksi. Totuus näet löytyy useimmiten harmaalta alueelta.

— Myös tavallisessa jokapäiväisessä elämässä pitäisi mielestäni ottaa järki käteen ja välttää ravinnon suhteen liiallisia ääripäitä. Tutkimukset osoittavat, että jo pienillä elintapamuutoksilla saadaan aikaan muutoksia ja eletään tervettä vanhuutta. Syömisen suhteen ei tarvitse olla liian ankara!

Tieteen popularisointi ei ole kliinisen ravitsemustieteen lehtorin mielestä aina niin tarkoituksenmukaista kuin yliopiston viestintäohjeistuksissa korostetaan. Raflaavat otsikot milloin minkäkin ruokaaineen puolesta ja vastaan luovat kansan keskuudessa hämmennystä ja saattavat pelottaa tavallista kuluttajaa. Rasvat, kahvi, D-vitamiini, suklaa, viini ja monet muut ruoka-aineet ovat saaneet viime vuosina osakseen hyvin ristiriitaista julkisuutta.

— Kehotan omia opiskelijoitanikin punnitsemaan tarkkaan, milloin kannattaa tehdä lehdistötiedote jostakin tutkimustuloksesta. Ennen kuin julistamme jonkin asian terveellisyyttä tai haitallisuutta iltapäivälehtien sivuilla, olisi syytä käydä tieteellistä keskustelua.

Tutkija on yksityisyrittäjä

Voutilainen tunnistaa tutkijan työn rahoituksen saralta vastaan putoavat esteet, joita tieteen tekemisessä joutuu jatkuvasti väistelemään. Rahoituksen saaminen on entistä hankalampaa, eikä ilman omaa aktiivisuutta ja todellista sielunpaloa pärjää.

Samojen ongelmien kanssa painitaan muuallakin. Voutilainen on juuri lähdössä kansainvälisen arviointiryhmän mukana Norjaan tekemään selkoa norjalaisen ravitsemustieteen tutkimuksen tilasta. Jatkuva rahoituksen kärkkyminen ja rahoittajatahojen vakuuttaminen käy hänen mukaansa työstä. Hän kuvaakin mennyttä päätoimista tutkijanuraansa yksityisyrittämiseksi.

— Siinä rahoittaa oman työnsä ohella parhaassa tapauksessa vielä omat jatko-opiskelijansakin, hän toteaa.

Urapolkujen tuetun suunnittelun ohella hän ehdottaa erityisiä selkärankarahastoja tuotteliaille tutkijoille, jotta virkeä tutkimustyö ja uraa uurtavat tulokset ravitsemustieteen saralla tulisivat jatkossakin Itä-Suomesta.

Yliopistosta houkutteleva työpaikka?

Hän myöntää yliopistojen yhdistymisen häirinneen myös tutkijoiden työtä viime aikoina. Murroksessa oleva akateeminen maailma uusine järjestelyineen on aiheuttanut uupumista, epävarmuutta ja katkeruuttakin. Tämä on näkynyt työilmapiirikyselyissä musertavina tuloksina. Tutkijat ovat riippuvaisia apujoukoistaan, jotka uhkaavat nykyisellään väsyä.

— Tutkijoiden voi sanoa vielä päässeen yliopistojen yhdistymisessä kohtuullisen helpolla, mutta tukitoimintojen työntekijät ovat kovilla. Samassa työssä vuosikymmeniä olleet saattavat joutua siirtymään kokonaan muualle ja omaksumaan vaikeakäyttöisiä uusia ohjelmia lyhyessä ajassa. Mielestäni myös päätöksentekoprosessit ovat muuttuneet entistä kasvottomimmiksi. Päätöksiä vain tipahtelee sähköpostiin, ilman minkäänlaista keskustelua. Johtamiskulttuuri on mennyt huonompaan suuntaa, ja työntekoa haittaamaan on syntynyt turhaa byrokratiaa. Jatkossa meidän pitäisi päästä tällaisesta kasvottomasta päätöksenteosta.

Voutilainen painottaa, että yliopiston houkuttelevuutta työpaikkana pitäisi myös jatkossa lisätä

— Uskon, että terävimmät ja tuotteliaimmat aivot eivät tulevaisuudessa hakeudu professoreiden virkoihin koska professoreiden työpanos menee nykyisin yhä enemmän ja enemmän hallinnollisiin töihin. Tutkimustyön ideoimiseen ei tahdo enää riittää energiaa.

Voutilainen sanoo kuitenkin nauttivansa suuresti työstään, johon mahtuu nykyisellään myös tutkimusta sopivina ripauksina. Alkamassa on laaja 18 000 henkilön D-vitamiinitutkimus, joka syyhyttää jo tutkijan aivoja.

— Työni jakautuu hyvin omien intressieni mukaan. Talvella tehdään tiiviisti opetustyötä, kesäisin ja alkusyksystä voin tehdä tutkimusta. Toki istuskelen vähän laiturinkin nokassa, Sari Voutilainen tunnustaa hymyillen.

teksti ja kuva Virpi Poikolainen

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 20