Kirja-arviot
Kätevä emäntä -sketsiohjelmassa toimistossa pukkaa yt:tä ja irtisanomisia. Pomo korostaa kohtauksesta toiseen tiimi spirittiä, tehokkuuden ja innostuksen tunnetilaa. Mona Mannevuon väitöskirjan Affektitehtaassa on kysymys tiimi spiritin analysoinnista, siitä miten tuotanto työssä on rationalisoitu tunteen ympärille eri aikoina. Kyse on johtajuusteorioista. Taylorismista, fordismista, postfordismista ja niiden tuottamista työläisen figuureista. Kyse on myös prekariaattiliikkeen italialaismarxilaisesta teoriasta ja yhdysvaltalaisista tiedostamisliikkeistä. Affekti tarkoittaa kirjassa yksilön kokemuksen ylittävää rakennetta. Tehdas taas on metafora monenlaisille työn paikoilla, työn tietämisille ja kuvauksille työstä. Yksi väitöskirjassa tulkittava affektitehdaspaikkakunta on yliopistotyö ja sen rationalisointi. Terävä sivaisu kohdistuu myös Acatiimin kirjoituksissa tuotettuun ideaaliyliopistotyöntekijään. Mannevuo kysyy miten tunteita rationalisoidaan työssä, työn tieteissä ja niiden kerrostumissa. Tunnemäärittelyssä pyritään myös luokan ja sukupuolen tunnistamiseen. Etsinnässä on se millä lailla työn tiede on historiallisella jatkumolla tuottanut ja tuottaa ideaalityöläistä, jonkinlaista ensiluokan työntekijää. Rationalisoinnin historialla on omat ideaalisubjektinsa, joihin on usein liitetty fordistinen, kurinalainen, tunteet työstä poispitävä työntekijä. Mannevuo todentaa, että tunteet fordistinenkin figuuri sisälsi. Mannevuo esittää, että myös affektiivisella työllä on ideaalisubjektinsa, johon muiden työsuoritteita verrataan. Ideaalit määrittyvät negaation kautta. Nyt ei pidä olla fordistinen, ei kympin tyttö, eikä organisaatioihminen. Nykyajan ideaaleja ovat huippututkija, jolla ei ole hoivavelvoitetta, intohimoinen ja globaali diginatiivi sekä rohkea ja autonominen työläissubjekti. Näitä yhdistää tietoisuus, tunneäly, sanavalmius ja mobiilisuus. Kysymys rationalisointiteorioiden jatkumosta on tutkimuksen työkaluna hyvä, mutta johtopäätökseksi se on hieman vaisu. Työläisestä tietämisen tieteiden, 2010 -luvun tiimityön, intohimon tai yhteisöllisyyden uudelta näyttämisen purkaminen ajatukseen, että niiden ideologinen perusta on luotu jo 1900-luvulla on melko tunnettu. Kirjan teksti vilisee työläisiä. On tehdas-, ideaali-, fordistinen-, prekaari-, auto-, media-, tieto-, massa- ja tiimityöläisiä. Työläisten lisäksi myös työntekijöitä on moneen lähtöön; ahkeria, tyhmiä, halpoja, yliopisto, palvelus, omapäisiä, ensiluokkaisia, neuroottisia ja poliittisia työntekijöitä. Kun luokka on osa tutkimustehtävää, niin lukijalla on lupa odottaa merkitseekö työläinen luokkaa ja työntekijä työmarkkina-asemaa. Vai onko kirjoittaja tietoisesti nähnyt ne yhtenä ja samana figuurina. Veikkaukseni on, että tutkimuskirjallisuudesta kumpuavien t-sanojen osalta luokka- ja työmarkkinakontekstien eroja ei ole mietitty ja juuri se tekee tekstin seuraamisen vaikeahkoksi. Mannevuon esittämät tutkimuskysymykset ovat hyviä ja niitä lähestytään suurella massalla siteerattua kirjallisuutta. Kirjaa voisi väittää teoreettiseksi, mutta vähän pidemmälle mietittynä se voi olla myös keskeneräiseksi jäänyt ajatusprosessi. Turkulaisilla on kätevä sana kui. Se tarkoittaa sekä miten että miksi. Jälkimmäinen jää kirjassa monesti avoimeksi. Anu Suoranta
Kasvatussosiologian professori Hannu Simola kirjoittaa kirjansa alkulauseissa, että kaikkien esseiden läpi kulkee punainen lanka kaiken relationaalisuudesta: kaikki on olemassa vain suhteissa ja kaikki asiat on nähtävä suhteissaan. Simola käyttääkin taustatukenaan Pierre Bourdieun ja Michel Foucaultin ajatuksia. Tarkastelutapa on historiallinen, koska nykyhetkeä voidaan ymmärtää vain suhteessa menneisyyteen. Historiaa tarkastellaan 1800-luvulta lähtien, mutta polttopisteessä ovat koulujen ja yliopistojen kokemat rajut muutokset, jotka alkoivat 1990-luvulla. Simola analysoi terävästi esimerkiksi kaikkialle ulottuvaa arvioimista ja sen historiallisia muutoksia. Arvioimisesta on tullut selviö, jota pidetään koulutuksen luonteeseen kuuluvana. Kuitenkaan juuri kukaan ei keskity arvioinnin arviointiin tai vakavaan pitkäjänteiseen tutkimukseen, jossa tutkittaisiin esimerkiksi korkeakoulujen arvioinnin, laadun ja tilivelvollisuuden vaikutuksia korkeakoulujen tutkimukseen, opetukseen ja tutkijaopettajien identiteettiin ja laitosten toimintakulttuuriin. Eikä kukaan myöskään kajoa itse laadun ja tuloksellisuuden merkityksiin, jotka määritellään yksipuolisesti talouden ehdoilla ja kielellä. Simola soveltaa Foucaultin käsitystä positiivisesta ja hienovaraisesta vallasta analysoidessaan ylevältä ja toiveikkaalta kuulostavaa mutta koulun kovan käytännön piilottavaa koulutuspuhetta. Luvataan yksilöllisyyttä ja yksilöllisiä tarpeita palvelevaa opetusta, mutta samalla puheella kätketään massakoulut, valikointi, pakollisuus ja opettajien alati kasvava työtaakka. Näin ylistetty oppilasyksilö jää abstraktiksi ja kontekstistaan irralliseksi. Simola itsekin sortuu välillä idealistiseen kovan käytännön ohittavaan puheeseen. Hän ehdottaa opettajille, että nämä ottaisivat ulkoa tuodut uudistustavoitteet hypoteeseina, keskustelunaloitteina ja suunnistusta auttavina tähtisikerminä, mutta ei kerro miten tämä kaikkien paineiden keskellä käytännössä onnistuisi. Tosin Simola toteaa, että uudistusvaateet eivät yksisuuntaisesti määrää kouluja, vaan myös koulut muokkaavat ja soveltavat niitä omannäköisikseen; arvostetaanhan Suomessa koulua ja opettajia eri tavoin kuin suuressa maailmassa - mitä taannoinen Pisa-menestys vain vahvisti. Simola hahmottelee myös oman visionsa "syventymisen koulusta". Tietokonepelien ja muiden äänekkäiden ja vauhdikkaiden asioiden keskellä lapset ja nuoret kaipaavat mahdollisuutta pysähtyä, hiljentyä ja syventyä asioihin. Kiivasrytmisen maailman keskellä koulu voisi tarjota tällaisen suvantopaikan. Mutta miten saada suureen maailmaan kurottavat päättäjät ja talousihmiset vakuuttumaan tällaisen keitaan tarpeellisuudesta? Simola kuitenkin toteaa kannustavasti, että Suomen lähihistorian kahta kansainvälistä menestystarinaa, Nokiaa ja peruskoulua, yhdistävät samat piirteet: hierarkioiden mataluus, kontrollin vähäisyys ja todellisten tuloksentekijöiden vapauttaminen. Koulutusihmeen paradoksit tarjoaa kaikille yhteiskuntatieteellisiä välineitä ymmärtää koulutusinstituutiota ja ajatella toisin välttämättömyyksinä pidettyjen trendien keskellä. Tosin kirjassa on paljon toistoa, koska esseet on kirjoitettu eri aikoina eri foorumeihin. Päättäjiä ja muita yliopiston ulkopuolisia tahoja toisto kylläkin auttaa pääsemään sisälle hieman vaikeatajuiseen tekstiin. Pekka Wahlstedt
Helsingin yliopiston tuottelias historian professori Markku Kuisma on paketoinut Pietarin perustamisesta - Suomen historian suuresta käännekohdasta - alkavan katsauksensa reiluun kolmeensataan sivuun. Hän toteaa Suomen syntyneen kansainvälisen kauppasaarron lehtolapsena, itsenäistyneen suuren eurooppalaisen kauppasodan vahingonlaukauksena ja palanneen juurilleen - provinssiksi - Venäjän suuren vastavallankumouksen jälkijäristyksissä. Hän väittää että yllättävän monet asiat eivät ole muuttuneet, vaan ovat aikasäädettyinä verrattavissa toisiinsa. Hakivathan kansakunnat ja provinssit vuorovaikutuksessa toisiinsa paikkaansa jo 1800-luvun keisarikunnassa, missä suhteessa EU muistuttaa suuresti Venäjää. Toimijat, areenat ja jopa toimintatavat ovat kolmensadan vuoden epookissa olleet ihmeteltävän samoja. Muiden maiden metropolitkin liittyvät väistämättä katsaukseen, eihän kansainvälistyminen todellakaan alkanut 1990-luvulla, jolloin se vain pääsi uudelleen vauhtiin siitä mihin vuonna 1914 oli jääty. Kirjassa käsitelty taloudellisen ja teollisen kehityksemme kannalta keskeinen vaihe pitää sisällään runsaasti venäläisten ja suomalaisten keskinäistä yhdentymistä ja erkaantumista. Laaja luku Sotatalous (1914-1991), mikä ajanjakso oli yhtä sotaa tai siihen valmistautumista, luonnehtii hyvin näiden maiden suhdetta tässä aikaikkunassa. Euroopan suurvalloilla ja Yhdysvalloillakin on toki ollut lusikkansa syvällä Suomen asioita koskevissa keitoksissa. Suomen voi jopa todeta nyt liittyneen kolmatta kertaa (EU) Berliinin joukkoihin. Kuisma käsittelee maamme saha-, paperi-, tekstiili- ja metalliteollisuutta sekä öljyyn 1950-luvulta alkaen liittyviä asioita. Venäjällä oli ratkaiseva vaikutus modernin suomalaisen suurteollisuuden syntymiseen, ja se loi myös perustan eräille suuryrityksille, kuten Nokialle ja Koneelle. Fortum on parhaillaan jännittävässä vaiheessa. Kuisma kysyy aiheellisesti, miksi Venäjä ei aikanaan lainkaan menestynyt siinä, missä 1800-luvun suomalaiset yrityksen jylläsivät. Hiljattain esitetyn väitteen metalliteollisuutemme selviytymisestä toisen maailmansodan jälkeen ilman sotakorvausruisketta Kuisma metalliteollisuuttamme tuntevien henkilöiden tavoin selkeästi kiistää. Suomen ja Venäjä-Neuvostoliiton suhteista on ilmestynyt runsaasti tuoreitakin kirjoja. Kuisma määrittelee omansa luonnostelmaksi pitkän kehityskaaren vaikuttavista voimista. Toimittaja Antti Blåfield sanoo Helsingin Sanomien kolumnissaan Venäjän olevan idän ja lännen herkälle jakolinjalle sijoittuvalle Suomelle lottovoitto ja ikiuhka. Kuisman viisas kirja on monessa suhteessa onnistunut. Kaikki ei nyt ehkä olekaan niin toisin kuin näyttäisi olevan. Kirja voitti tietokirjallisuuden Kanava-palkinnon lokakuussa. Veijo Kauppinen
|
