Kirja-arviot
|
Tiimi spirittiä ja työläisen kuvia
Mona Mannevuo:
Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita.
Turun yliopiston julkaisuja, 2015
|
Kätevä emäntä -sketsiohjelmassa
toimistossa pukkaa yt:tä ja irtisanomisia.
Pomo korostaa kohtauksesta
toiseen tiimi spirittiä, tehokkuuden
ja innostuksen tunnetilaa.
Mona Mannevuon väitöskirjan
Affektitehtaassa on kysymys tiimi
spiritin analysoinnista, siitä miten
tuotanto työssä on rationalisoitu
tunteen ympärille eri aikoina.
Kyse on johtajuusteorioista.
Taylorismista, fordismista,
postfordismista ja niiden tuottamista
työläisen figuureista. Kyse
on myös prekariaattiliikkeen
italialaismarxilaisesta teoriasta ja
yhdysvaltalaisista tiedostamisliikkeistä.
Affekti tarkoittaa kirjassa yksilön kokemuksen ylittävää
rakennetta. Tehdas taas on metafora
monenlaisille työn paikoilla,
työn tietämisille ja kuvauksille
työstä. Yksi väitöskirjassa tulkittava
affektitehdaspaikkakunta on
yliopistotyö ja sen rationalisointi.
Terävä sivaisu kohdistuu myös
Acatiimin kirjoituksissa tuotettuun
ideaaliyliopistotyöntekijään.
Mannevuo kysyy miten tunteita
rationalisoidaan työssä, työn
tieteissä ja niiden kerrostumissa.
Tunnemäärittelyssä pyritään myös
luokan ja sukupuolen tunnistamiseen.
Etsinnässä on se millä
lailla työn tiede on historiallisella
jatkumolla tuottanut ja tuottaa
ideaalityöläistä, jonkinlaista ensiluokan
työntekijää.
Rationalisoinnin historialla on
omat ideaalisubjektinsa, joihin on
usein liitetty fordistinen, kurinalainen,
tunteet työstä poispitävä
työntekijä. Mannevuo todentaa,
että tunteet fordistinenkin figuuri
sisälsi. Mannevuo esittää,
että myös affektiivisella työllä on
ideaalisubjektinsa, johon muiden
työsuoritteita verrataan. Ideaalit
määrittyvät negaation kautta. Nyt
ei pidä olla fordistinen, ei kympin
tyttö, eikä organisaatioihminen.
Nykyajan ideaaleja ovat huippututkija,
jolla ei ole hoivavelvoitetta,
intohimoinen ja globaali
diginatiivi sekä rohkea ja autonominen
työläissubjekti. Näitä
yhdistää tietoisuus, tunneäly,
sanavalmius ja mobiilisuus.
Kysymys rationalisointiteorioiden
jatkumosta on tutkimuksen
työkaluna hyvä, mutta johtopäätökseksi
se on hieman vaisu.
Työläisestä tietämisen tieteiden, 2010 -luvun tiimityön, intohimon
tai yhteisöllisyyden uudelta näyttämisen
purkaminen ajatukseen,
että niiden ideologinen perusta
on luotu jo 1900-luvulla on melko
tunnettu.
Kirjan teksti vilisee työläisiä.
On tehdas-, ideaali-, fordistinen-,
prekaari-, auto-, media-,
tieto-, massa- ja tiimityöläisiä.
Työläisten lisäksi myös työntekijöitä
on moneen lähtöön; ahkeria,
tyhmiä, halpoja, yliopisto,
palvelus, omapäisiä, ensiluokkaisia,
neuroottisia ja poliittisia
työntekijöitä. Kun luokka on osa
tutkimustehtävää, niin lukijalla
on lupa odottaa merkitseekö
työläinen luokkaa ja työntekijä
työmarkkina-asemaa. Vai onko
kirjoittaja tietoisesti nähnyt ne
yhtenä ja samana figuurina. Veikkaukseni
on, että tutkimuskirjallisuudesta
kumpuavien t-sanojen
osalta luokka- ja työmarkkinakontekstien
eroja ei ole mietitty ja
juuri se tekee tekstin seuraamisen
vaikeahkoksi.
Mannevuon esittämät tutkimuskysymykset
ovat hyviä ja
niitä lähestytään suurella massalla
siteerattua kirjallisuutta. Kirjaa
voisi väittää teoreettiseksi, mutta
vähän pidemmälle mietittynä se
voi olla myös keskeneräiseksi jäänyt
ajatusprosessi. Turkulaisilla on
kätevä sana kui. Se tarkoittaa sekä
miten että miksi. Jälkimmäinen
jää kirjassa monesti avoimeksi.
Anu Suoranta
|
Menestyksen takana - tuloksentekijöiden vapauttaminen
Hannu Simola:
Koulutusihmeen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta.
Vastapaino 2015. 421 s.
|
Kasvatussosiologian professori
Hannu Simola kirjoittaa kirjansa
alkulauseissa, että kaikkien
esseiden läpi kulkee punainen
lanka kaiken relationaalisuudesta:
kaikki on olemassa vain suhteissa
ja kaikki asiat on nähtävä suhteissaan.
Simola käyttääkin taustatukenaan
Pierre Bourdieun ja Michel
Foucaultin ajatuksia.
Tarkastelutapa on historiallinen,
koska nykyhetkeä voidaan
ymmärtää vain suhteessa menneisyyteen.
Historiaa tarkastellaan
1800-luvulta lähtien, mutta polttopisteessä
ovat koulujen ja yliopistojen kokemat rajut muutokset,
jotka alkoivat 1990-luvulla.
Simola analysoi terävästi esimerkiksi
kaikkialle ulottuvaa arvioimista
ja sen historiallisia muutoksia.
Arvioimisesta on tullut
selviö, jota pidetään koulutuksen
luonteeseen kuuluvana.
Kuitenkaan juuri kukaan ei
keskity arvioinnin arviointiin tai
vakavaan pitkäjänteiseen tutkimukseen,
jossa tutkittaisiin esimerkiksi
korkeakoulujen arvioinnin,
laadun ja tilivelvollisuuden
vaikutuksia korkeakoulujen tutkimukseen,
opetukseen ja tutkijaopettajien
identiteettiin ja laitosten
toimintakulttuuriin. Eikä kukaan
myöskään kajoa itse laadun
ja tuloksellisuuden merkityksiin,
jotka määritellään yksipuolisesti
talouden ehdoilla ja kielellä.
Simola soveltaa Foucaultin
käsitystä positiivisesta ja hienovaraisesta
vallasta analysoidessaan
ylevältä ja toiveikkaalta
kuulostavaa mutta koulun kovan
käytännön piilottavaa koulutuspuhetta.
Luvataan yksilöllisyyttä
ja yksilöllisiä tarpeita palvelevaa
opetusta, mutta samalla puheella
kätketään massakoulut, valikointi,
pakollisuus ja opettajien alati
kasvava työtaakka. Näin ylistetty
oppilasyksilö jää abstraktiksi ja
kontekstistaan irralliseksi.
Simola itsekin sortuu välillä
idealistiseen kovan käytännön
ohittavaan puheeseen. Hän ehdottaa
opettajille, että nämä
ottaisivat ulkoa tuodut uudistustavoitteet
hypoteeseina, keskustelunaloitteina
ja suunnistusta
auttavina tähtisikerminä, mutta
ei kerro miten tämä kaikkien paineiden keskellä käytännössä
onnistuisi. Tosin Simola toteaa,
että uudistusvaateet eivät yksisuuntaisesti
määrää kouluja, vaan
myös koulut muokkaavat ja soveltavat
niitä omannäköisikseen;
arvostetaanhan Suomessa koulua
ja opettajia eri tavoin kuin suuressa
maailmassa - mitä taannoinen
Pisa-menestys vain vahvisti.
Simola hahmottelee myös
oman visionsa "syventymisen
koulusta". Tietokonepelien ja
muiden äänekkäiden ja vauhdikkaiden
asioiden keskellä lapset ja
nuoret kaipaavat mahdollisuutta
pysähtyä, hiljentyä ja syventyä
asioihin. Kiivasrytmisen maailman
keskellä koulu voisi tarjota
tällaisen suvantopaikan.
Mutta miten saada suureen
maailmaan kurottavat päättäjät ja
talousihmiset vakuuttumaan tällaisen
keitaan tarpeellisuudesta?
Simola kuitenkin toteaa
kannustavasti, että Suomen lähihistorian
kahta kansainvälistä
menestystarinaa, Nokiaa ja peruskoulua,
yhdistävät samat piirteet:
hierarkioiden mataluus, kontrollin
vähäisyys ja todellisten tuloksentekijöiden
vapauttaminen.
Koulutusihmeen paradoksit
tarjoaa kaikille yhteiskuntatieteellisiä
välineitä ymmärtää koulutusinstituutiota
ja ajatella toisin
välttämättömyyksinä pidettyjen
trendien keskellä. Tosin kirjassa
on paljon toistoa, koska esseet
on kirjoitettu eri aikoina eri foorumeihin.
Päättäjiä ja muita yliopiston
ulkopuolisia tahoja toisto
kylläkin auttaa pääsemään sisälle
hieman vaikeatajuiseen tekstiin.
Pekka Wahlstedt
|
Venäjä, Venäjä, Venäjä
Markku Kuisma:
Venäjä ja Suomen talous.
Siltala 2015. 362 s.
|
Helsingin yliopiston tuottelias historian
professori Markku Kuisma
on paketoinut Pietarin perustamisesta
- Suomen historian suuresta
käännekohdasta - alkavan katsauksensa
reiluun kolmeensataan
sivuun.
Hän toteaa Suomen syntyneen
kansainvälisen kauppasaarron
lehtolapsena, itsenäistyneen suuren
eurooppalaisen kauppasodan
vahingonlaukauksena ja palanneen
juurilleen - provinssiksi
- Venäjän suuren vastavallankumouksen
jälkijäristyksissä. Hän
väittää että yllättävän monet asiat
eivät ole muuttuneet, vaan ovat
aikasäädettyinä verrattavissa toisiinsa.
Hakivathan kansakunnat
ja provinssit vuorovaikutuksessa
toisiinsa paikkaansa jo 1800-luvun keisarikunnassa, missä suhteessa
EU muistuttaa suuresti
Venäjää. Toimijat, areenat ja jopa
toimintatavat ovat kolmensadan
vuoden epookissa olleet ihmeteltävän
samoja. Muiden maiden
metropolitkin liittyvät väistämättä
katsaukseen, eihän kansainvälistyminen
todellakaan alkanut
1990-luvulla, jolloin se vain pääsi
uudelleen vauhtiin siitä mihin
vuonna 1914 oli jääty.
Kirjassa käsitelty taloudellisen
ja teollisen kehityksemme
kannalta keskeinen vaihe pitää
sisällään runsaasti venäläisten ja
suomalaisten keskinäistä yhdentymistä
ja erkaantumista. Laaja
luku Sotatalous (1914-1991), mikä
ajanjakso oli yhtä sotaa tai siihen
valmistautumista, luonnehtii
hyvin näiden maiden suhdetta
tässä aikaikkunassa. Euroopan
suurvalloilla ja Yhdysvalloillakin
on toki ollut lusikkansa syvällä
Suomen asioita koskevissa keitoksissa.
Suomen voi jopa todeta nyt
liittyneen kolmatta kertaa (EU)
Berliinin joukkoihin.
Kuisma käsittelee maamme
saha-, paperi-, tekstiili- ja metalliteollisuutta
sekä öljyyn 1950-luvulta
alkaen liittyviä asioita.
Venäjällä oli ratkaiseva vaikutus
modernin suomalaisen suurteollisuuden
syntymiseen, ja se loi
myös perustan eräille suuryrityksille,
kuten Nokialle ja Koneelle.
Fortum on parhaillaan jännittävässä
vaiheessa.
Kuisma kysyy aiheellisesti,
miksi Venäjä ei aikanaan lainkaan
menestynyt siinä, missä 1800-luvun
suomalaiset yrityksen jylläsivät.
Hiljattain esitetyn väitteen
metalliteollisuutemme selviytymisestä
toisen maailmansodan
jälkeen ilman sotakorvausruisketta
Kuisma metalliteollisuuttamme
tuntevien henkilöiden tavoin
selkeästi kiistää.
Suomen ja Venäjä-Neuvostoliiton
suhteista on ilmestynyt
runsaasti tuoreitakin kirjoja.
Kuisma määrittelee omansa luonnostelmaksi
pitkän kehityskaaren
vaikuttavista voimista. Toimittaja
Antti Blåfield sanoo Helsingin
Sanomien kolumnissaan Venäjän
olevan idän ja lännen herkälle
jakolinjalle sijoittuvalle Suomelle
lottovoitto ja ikiuhka. Kuisman
viisas kirja on monessa suhteessa
onnistunut. Kaikki ei nyt ehkä
olekaan niin toisin kuin näyttäisi
olevan.
Kirja voitti tietokirjallisuuden
Kanava-palkinnon lokakuussa.
Veijo Kauppinen
Kirjoittaja on Aalto-yliopiston
emeritusprofessori
- Painetussa lehdessä sivu 50
|