 
|
|||||||||
|
KeskusteluaLokaalit ja kosmopoliitit yliopistoissaSosiologi Alvin Gouldner esitti vuonna 1957 kuuluisan jakonsa kahteen erilaiseen roolityyppiin organisaatioissa: lokaaleihin ja kosmopoliitteihin. Lokaalit ovat kotiorganisaatioonsa sitoutuneita henkilöitä, jotka kiinnittyvät voimakkaasti työpaikan sääntöihin ja perinteisiin. He toimivat usein hallinnollisissa tehtävissä. Lokaalit ovat organisaationsa kulttuurin uskollisia seuraajia, mistä heidät myös usein palkitaan nousevalla urakehityksellä ja vastuuasemilla. Kosmopoliitit sen sijaan suuntautuvat ennen muuta organisaation ulkopuolisiin viiteryhmiin. He arvostavat lokaaleja enemmän ammatillisesta yhteisöstä tulevaa palautetta ja pyrkivät niittämään mainetta laajempien verkostojen silmissä. Kosmopoliitteja ei kiinnosta sisäinen hallinnollinen elämä samalla tavoin kuin lokaaleja. He vierastavat vaatimuksia organisaation yhteisiin hankkeisiin ja aktiviteetteihin osallistumisesta, koska näkevät nämä toissijaisena oman asiantuntemuksensa vaalimisen rinnalla. Ei ole yllättävää, että Gouldner kehitteli teoriaansa yliopistokontekstissa. Taustalla on hänen oma kokemuksensa pienessä maaseutukorkeakoulussa työskentelystä. Lokaalit olivat lähinnä yliopiston byrokraatteja ja paikkakuntaan kiintyneitä opettajia, kun taas kosmopoliitit edustivat usein muualta tulleita, akateemisesti suuntautuneita tutkijoita. Lokaalit katsoivat tehtäväkseen organisaation perinteisen toimintatavan puolustamisen ulkopuolisia hyökkäyksiä vastaan. Tällaiseksi katsottiin esimerkiksi sikäläisen Professoriliiton paikallisosaston perustaminen korkeakouluun. Kosmopoliitit sen sijaan tunsivat itsensä ulkopuoliseksi. Heille yliopisto oli ennen muuta palkan maksaja. Suhde organisaation muodolliseen päätöksentekoon ja epävirallisiin klikkeihin jäi vieraaksi. Gouldnerin kuvaama asetelma on yleinen monessa suomalaisessa yliopistossa. Vaikka matkalaukkuprofessorien määrä lienee laskenut, varttuneiden tutkijoiden liikkuvuus tapahtuu vieläkin pääosin etelän suurista tiedeyliopistoista aluekorkeakouluihin päin. Kosmopoliitit ovat usein muualta tulleita professoreja. He muodostavat uhan paikalliselle jatkuvuudelle ja yhtenäisyydelle, minkä vuoksi heitä ei juuri päästetä vastuutehtäviin. Toisaalta kosmopoliitit saattavat olla järjestelyyn tyytyväisiä, sillä näin he saavat kaipaamaansa etäisyyttä hallinnosta ja voivat keskittyä tutkimukseen ja jatko-opiskelijoihin. Yliopistot ovat perinteisesti tasapainoilleet lokaalien ja kosmopoliittien erilaisen asennoitumisen kanssa. Kosmopoliitteja on tarvittu tuomaan puuttuvaa tieteellistä asiantuntijuutta ja kaunistamaan varsinkin tutkimuksen tasoa. Myös tieteen rakenteet ovat osaltaan kannustaneet organisaatiorajat ylittävien projektien ja ryhmien rakentamiseen. Viimeaikainen kehitys on kuitenkin vienyt ylipistoja entistä keskittyneempään suuntaan. Vähitellen on vakiintunut ajatus, että kukin yliopisto on paitsi koulutuksen, myös tutkimuksen luonnollinen viiteryhmä. Tämän innoittamana esimerkiksi tutkijakoulutoimintaa on viety tieteenalakohtaisista yhteistyöelimistä kohti yliopistokohtaisia järjestelyjä. Samalla tulosjärjestelmien entistä hienovaraisemmat mittauskehikot ovat tuoneet akateemisen henkilökunnan toiminnan yhä tiukemmin organisaatiokohtaisen tilivelvollisuuden piiriin. Professorit ovat lähtökohtaisesti kosmopoliitteja — onhan heidät valittu edustamaan ja edistämään nimenomaan oman tieteenalansa tutkimusta kansainvälisen yhteistyön kautta. Yliopistot tarvitsevat ”kosmoja”, koska heidän kauttaan laitokset saavat kosketuksen tutkimuksen uusimpiin tuuliin ja alan viimeisimpiin kansainvälisiin keskusteluihin. Monet alun perin kosmopoliitit professorit kuitenkin muuttuvat lokaaleiksi, ja alkavat tehdä hallinnollista uraa omassa organisaatiossaan. Erityisen kriittisiä ovat ne hetket, joissa professorikollega valitaan esimiestehtävään. Tutkijana keskinkertaisesti meritoitunut professori voi yhtäkkiä muuttua tulosmaanikoksi, joka alkaa siekailematta painostaa entisiä työtovereitaan ylhäältä annettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Yliopistojen ongelmat eivät kuitenkaan monessa tapauksessa johdu tutkijoista, vaan väärästä korkeakoulupolitiikasta ja huonosta johtamisesta. Kosmopoliitit voivat aina jättää hajalle manageeratun työyhteisön ja siirtyä terveempiin ympyröihin. Ajan kuluessa suomalaisessa kentässä saattaakin tapahtua polarisoitumista, jonka seurauksena lokaalit täyttävät alueyliopistojen laitokset, kosmopoliittien siirtyessä suuriin tiedeyliopistoihin. Tähän meillä ei pienenä maana ole varaa. Kosmopoliiteille pitää löytyä elintilaa jokaisessa yliopistossa. Tuomo Peltonen Vastine Jukka KekkoselleJukka Kekkonen kirjoittaa Acatiimin 8/2012 kolumnissaan ”Huippujen rekrytoinnista”: ”Esimerkiksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa eräässä professorin tehtävän täytössä on sivuutettu kaikkien asiantuntijoiden yksimielisen kannan vastaisesti tehtävän hakija…” Yliopistouudistuksen jälkeen vuosina 2010—2012 tiedekuntaamme on nimitetty yhteensä 18 uutta professoria uuden johtosäännön mukaisesti. Kaikissa tapauksissa kansleri on antanut luvan valmisteluryhmän enemmistön esittämän hakijan nimittämiseen. Valmisteluryhmiin on kuulunut vähintään viisi alan tai lähialan professoria. Asiantuntijoita ei enää pyydetä asettamaan hakijoita paremmuusjärjestykseen, mutta yleensä he tekevät niin. Lausunnot, joita on 2—4, ovat joissakin tapauksissa menneet ristiin. Käytännössä kaikissa nimityksissä valittu henkilö on todettu ainakin yhdessä asiantuntijalausunnossa kaikkein pätevimmäksi. Hakijoiden opetustaidon arvioi opetustaitotoimikunta. Kaikki nimitykset ovat perustuneet opetustaitotoimikunnan lausuntoon, että hakijalla on professorin tehtävään vaadittava opetustaito. Liisa Laakso Jussi Pakkasvirta Keijo Rahkonen
|
||||||||
