9/11

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    Tutkijakoulutuksen monet ulottuvuudet

    Ovatko jatko-opinnot uran nivelvaihetta, johon kuuluu opiskelijatyöntekijä- rooliristiriita? Välimallin ratkaisut ovat kuitenkin ongelmallisia jatkuvuuden ja suunnitelmallisuuden kannalta. Pitäisikö keskustelu lisensiaatin tutkinnon tulevaisuudesta taas avata?

    Yliopisto-opettaja Elias Pekkola kommentoi Suomen Akatemian asettaman tutkijakoulutukiryhmän ehdotuksia Tutkaksen järjestämässä seminaarissa 19.10. Hän tarkasteli tukiryhmän ehdotuksia Tieteentekijöiden liiton, Professoriliiton, SYL:n ja Elinkeinoelämän keskusliiton lausuntojen valossa. Pekkola toimii korkeakouluhallinnon yliopisto-opettajana Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulun Higher Education Groupissa. Seuraavassa tiivistelmä puheenvuorosta.

    Nimike ei ole yhdentekevä

    Tieteentekijöiden liiton lausunnoissa korostetaan nimikkeen nuorempi tutkija merkitystä. Nimike köytetään myös opetusministeriön vuoden 2008 tutkijanuraselvityksessä.

    Keskustelu nimikkeestä ei ole yhdentekevää. Jatko- opiskelijat tekevät itsenäistä tutkimustyötä ja heillä on kansainvälisesti verrattuna tutkimuspainotteinen maisterin tutkinto, joka pätevöittää heidät siihen.

    Työn itsenäisyydestä on myös tutkittua näyttöä, joka valitettavasti on varsin usein kielteistä; liian moni jää paitsi ohjauksesta. Karrikoiden, tutkija- tai tohtorikoulutettava -nimike paitsi passivoi toimijaa myös lupaa nykyisellä ohjauksen määrällä liikaa. Toiseksi nimike antaa paremman eurooppalaisen vertailukohdan myös muilla aloilla ja tutkimuslaitoksissa työskentelevien kollegoiden nimikkeisiin nähden. Kolmanneksi jatko-opiskelija on yliopistoyhteisön jäsen ja nuorempi kollega. Neljänneksi koulukäsitteistö ei sovellu suomalaiseen yliopistokulttuuriin.

    Opetusministeriön kanta näyttää olevan viimeaikaisten esiintymisien perusteella se, että jatkoopinnoissa on kyse uran nivelvaiheesta, johon kuuluu opiskelija-työntekijä-rooliristiriita. Ministeriö ei aio ottaa kantaa rooliristiriitaan ellei konkreettisia vaihtoehtoja esitetä. Myös tukiryhmän ehdotuksessa tämä teema kierretään täysin.

    Ammattiliittojen lausunnoissa ja tukiryhmän ehdotuksessakaan ei oteta kantaa vanhojen assistenttien, usein nykyisten yliopisto-opettajien, ammattikunnan kohtaloon. Mikäli akateemisesta uramallista puhutaan, tulisi myös puhua opetuksesta, vai onko se vain yksi yleistaidoista. Opetus on merkittävä osa monen juniorin työtä. Tulisiko akateemisen uran alkupään mahdollistaa myös opettajana kasvaminen vai onko tämä vaihe varaa siirtää post-doc kaudelle? Tähän tulisi ottaa suoraan kantaa.

    Suunnitelmallisuus ja varmuus

    Keskustelu jatko-opiskelijan asemasta ja ohjauksesta tulisi liittää jatko-opiskelun suunnitelmallisuuteen ja ennakoitavuuteen, sillä epävarmuudella on vaikutuksia nuoremman tutkijan koko elämän horisonttiin. Nämä teemat korostuvat SYL:n lausunnossa.

    Mikäli jatkokoulutukseen suunnatut rahat ohjataan yliopistoille korvamerkitsemättä, jää yliopistojen päätettäväksi kuinka raha allokoidaan. Tämä on ymmärrettävä linja nykyisessä autonomiahengessä. Jos kansallisia suunnitelmia kuitenkin tehdään, tulisi yliopistojen omien apurahojen turvin tehdyn työn autonomiasta ja kestosta puhua avoimesti, samoin apurahansaajan oikeuksista. Toisaalta, mikäli jatko-opiskelijat ovat tulevaisuudessa pääsääntöisesti työsuhteessa, tulisi heihin soveltaa työntekijöihin sovellettavia säännöksiä kuten muihinkin. Välimallin ratkaisut ovat pääsääntöisesti ongelmallisia jatkuvuuden ja suunnitelmallisuuden kannalta.

    Jatko-opintojen määräajasta puhuminen olisi hyvä liittää jatko-opintojen suunnitelmallisuuden ja pysyvyyden kuvailuun, ei ainoastaan juridisiin ongelmiin ja tehokkuuteen. Professoriliitto korostaa, ettei ohjaaja voi olla vastuussa rahoituksesta ja opiskelijan valmistumisesta eikä sitoutua ohjaussuhteeseen määrättömäksi ajaksi tai vastata hänen valmistumisestaan. Ohjaaja voi kuitenkin luoda turvallisen ympäristön toimia, mahdollistaa valmistumisen ja sitoutua ohjaamiseen esimerkiksi neljäksi vuodeksi.

    Toisen, nuoremman, ohjaajan roolia pitäisi myös entisestään vahvistaa. Tietyksi määräajaksi sovitun ohjauksen tulisi olla opiskelijan oikeus. Professoriliiton lausunnosta nousee esille keskeisenä vaatimuksena ohjattavien kohtuullinen määrä. Ilman määrän kontrollia ei voida taata laatua. Liian suuri ohjattavien määrä ei ole kenellekään eduksi. Myös määrällisillä indikaattoreilla on merkitystä.

    Työelämävastaavuus

    Elinkeinoelämän keskusliitto korostaa roolinsa mukaisesti tohtorikoulutuksen työelämä vastaavuutta. Myös tukiryhmä korostaa tohtoritutkinnon suorittaneiden merkitystä koko innovaatiojärjestelmän kannalta. Tämä keskustelu tulisi liittää monella tieteenalalla avoimesti keskusteluun ammatillisesta tohtorin tutkinnosta. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa ammatillisia tohtorin tutkintoja on monella alalla. Pitäisikö keskustelu lisensiaatin tutkinnon tulevaisuudesta taas avata?

    Lisensiaatin tutkinto on lähes menettänyt merkityksensä akateemisena tutkintona, eikä sitä huomioida rahoitusmallissa. Sen sijaan, sen merkitys ammatillisena tutkintona (sosiaalityö, psykologia) on vakiintunut. Mielestäni sille olisi laajemminkin kysyntää. Nykyisten maisteriohjelmien ”toisen kierroksen” opiskelijoissa olisi paljon potentiaalisia lisensiaatteja. Alallani hallintotieteissä moni jo maisterin tutkinnon suorittanut jatkaa opintojaan ja suorittaa toisen maisterin tutkinnot, esimerkiksi turvallisuus-, korkeakoulu- tai sosiaali- ja terveyshallinnossa. Samanlainen tilanne on varmasti monella muullakin ”governance” -alalla kuten EUopinnoissa ja kasvatusalalla.

    Lisensiaatin tutkinnon englanninkielisen vastikkeen puutos on usein keinotekoisesti nostettu ongelmaksi. Mikä estäisi kääntämästä sitä tohtoriksi? Esimerkiksi omalla alallani rinnakkaisten tutkintojen nimikkeet voisivat olla hallintotieteiden lisensiaatti (korkeakouluhallinnon erikoistumisopinnot) ja käännös Doctor of Higher Education Administration sekä Hallintotieteiden tohtori käännöksellä PhD (admin). Vertailukohdat löytyvät anglosaksisesta maailmasta ei Saksasta.

    Lisensiaatin tutkinnoissa olisi mielekästä tehdä yhteistyötä elinkeinoelämän, julkisen sektorin ja muiden yhteiskunnan toimijoiden kanssa samoin kuin ammattikorkeakoulujen kanssa. Tämä vähentäisi osa-aikaisten opiskelijoiden määrää tohtoriohjelmissa, lisäisi yliopistojen responssivisuutta, helpottaisi ohjaajien taakkaa, vähentäisi toisen maisterin tutkinnon suorittajia, mahdollistaisi uudenlaiset valinta- ja arviointikriteerit sekä helpottaisi akateemisen tutkinnon suuntaamista erityisesti akateemiseen uraan tähtääväksi. Ja mikä parasta, se näyttäisi hyvältä tilastoissa.

    Kaksi kysymystä

    Näiden teemojen lisäksi haluaisin vielä esittää kysymyksen tukiryhmälle: minkälaiseksi se kaavailevat Suomen Akatemian roolin tulevaisuudessa ja millaisena se näkee verkostokoulujen tulevaisuuden. Toisaalta ryhmä korostaa Akatemian roolia toisaalta se on ehdottamassa kilpailullisen järjestelmän lopettamista. Mitä mieltä ryhmä siis on?

    Tukiryhmä painottaa myös useassa kohtaa väitöskirjan olevan yliopiston opinnäytteeksi hyväksymä kokonaisuus. Lause toistuu raportissa niin monta, kertaa että sen sisältö olisi hyvä avata. Tarkoittaako tämä sitä, ettei väitöskirjaa tarvitsisi enää julkaista? Tämä käytäntö on vallitseva monessa maassa, tässäkin olisi syytä käyttää eksplisiittisiä ilmauksia.

    Työn palkitsevuus ja näin myös osittain jatkoopintojen mielekkyys muodostuu sosiaalisesta arvostuksesta (nimike ja asema), rahallisesta toimeentulosta (palkkaus tai apuraha) sekä pysyvyydestä (varmuus tulevaisuudesta, oikeus ohjaukseen ja suunnitelmallisuus). Tämän lisäksi keskeisessä asemassa ovat tutkinnon selkeä profiili ja siihen liittyen riittävä vapaus ja sopiva vaativuustaso. Tällöin tuleva jatkoopiskelija voi tuntea tekevänsä tietoisen valinnan. Sattuma maustettuna kyvyillä ja kärsivällisyydellä hoitaa sitten loput.

    Kirjoittaja on korkeakouluhallinnon yliopistoopettaja Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulun Higher Education Groupissa.

    • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 32