Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin laitoksen johtaja Heikki Hanka ottaa humanististen tieteiden tulevaisuuden vertauskuvaksi seinältään eBaystä 30 eurolla ostamansa 400 vuotta vanhan käsinpainetun kuvasivun Raamatusta "Istukaa te tässä, kun minä menen ja rukoilen".

Humanisteja ajetaan ahtaalle

Taidehistoria, taiteen tutkimus, kirjallisuus, museologia, harvinaisemmat kielet. Miksi juuri humanistiset aineet ovat monissa yliopistoissa ”poisvalintojen” urheina?

FT Susanna Aaltonen kertaa kahvipöydässä, miten kaikki vaihe vaiheelta vuosien aikana tapahtui. Ennen tämän vuosituhannen alkua taidehistoria oli muiden taiteiden tutkimusaineiden tapaan Helsingin yliopistossa vahva oppiaine.

— Koko 2000 luku on ollut oppiaineen alasajoa, hän sanoo.

Aaltonen kirjoitti aikanaan eximian väitöskirjan, ja oli sitä ennen ja sen jälkeen yliopistossa amanuenssina. Keväällä 2016 hänet irtisanottiin yhtenä satojen joukossa. Yt-neuvottelut koskivat 980 henkilöä. Kun paikat loppusuoralla laitettiin uudelleen hakuun, ei ollut mitään, mitä kokenut amanuenssi olisi voinut hakea.

Alasajon kolme merkittävää vaihetta olivat omasta kirjastosta luopuminen — se oli ollut opiskelijoiden ja opettajien yhteinen kokoontumispaikka ja oppimisympäristö. Seuraavaksi piti luopua kuvakeskuksesta ja vakituisesta valokuvaajasta. Sitten lakkautettiin amanuenssin virat. Hallinto eli tiedekunnan kanslia kasvoi.

Onko Susanna Aaltonen surullinen tai ahdistunut?

Ei hän ole edes katkera. Hän on pitänyt työstään ja kokenut sen tärkeäksi. Hänellä on uusi alku eli vuoden tutkimusprojekti alkamassa. Siitä huolimatta hänellä on paljon sanottavaa melkein tuhannen ihmisen yt-kierroksesta ja siitä, että aivan selvästi hänen mielestään humanistisia aineita ollaan ajamassa alas. Siitä kertoo villinä käyvä neuvottelupalapeli humanististen aineiden uudelleensijoittumista, säästöjen ja tehostamisen nimissä.

Kuka kaipaa väitöskirjaa?

Miten tähän on tultu? Pitkään käytiin keskustelua muun muassa siitä, voiko valtio kustantaa presidentti P.E. Svinhufvudin pitkäaikaisen kodin ylläpidon. Maan vanhimpia museoita, Cygnaeuksen-galleria suljettiin ja Museoviraston budjetista lohkaistaan iso osa. (Onneksi muinaisia rahoja pelloista etsivät harrastajat, jotka ovat viime vuosina täydentäneet ammattilaisten työpanosta runsain mitoin.) Miksi ennen niin itsestään selvät sijoitukset kulttuuriin alkavat olla jonkinlaisella harmaalla alueella?

Susanna Aaltonen kirjoitti kokemuksistaan Taidehistoria tieteenä TAHITI-verkkojulkaisuun 2/2016 (tahiti.fi/) otsikolla "Kiitos ja näkemiin: HY-375 ja YT- 980". Yksi ajatus oli, että pitkäjänteisyyttä vaativat tutkijan työt ovat vähissä, eikä niistä arvosteta.

— Tutkinnonuudistuksessa vaatimuksia höllätään. Fiksua uusi työekonomia ja sopeutuminen onkin. Tullessani yliopistoon arvostettiin sisältöosaamista ja kannustettiin tohtoriopintoihin. Kuka enää kaipaa väitöskirjoja, kun työelämässä keskeinen osa sisällöntuotantoa ovat blogit ja tviitit?

Yt-neuvottelujen jälkeen näytti siltä, että kokeneet ja sisältöosaavat naiset ovat vaikeuksissa urallaan. Etenkin viisikymppisisten naisten tilanteesta on syytä kantaa huolta.

Supistamisen aalto pyyhkii taidehistorian oppiaineessa muissakin yliopistoissa: Jyväskylässä, Turussa ja Åbo Akademissa. Kun oppiainekohtaisia assistentteja ja amanuensseja ei enää ole, tiedonkulku yliopistojen välillä on tullut hankalammaksi.

Kirjallisuudesta oli vähällä tulla uhri

Jyväskylän yliopistoa on perinteisesti pidetty maineikkaana Suomen Ateenana. Jyväskylän yliopiston humanistinen tiedekunta rajaa itsensä kielten, kulttuurin ja muuttuvan yhteiskunnan sisään. Se on kuitenkin yksi niistä yliopistoista, joita supistukset, profiloinnit ja poisvalinta-niminen puppusanageneraattorin helmi koskee. Jyväskylän ja Oulun kesken oli neuvoteltu vaihtokauppa niin, että oululaiset olisivat saaneet kirjallisuuden ja Jyväskylä musiikkikasvatuksen, mutta se ei toteutunut. Kesällä elettiin kiihkeitä hetkiä (taikuntutkijat.blogspot), kun taiteiden ja kirjallisuuden tutkijat ryhtyivät vastustamaan kirjallisuuden koulutusvastuusta luopumista ja oppiaineen pääainestatuksen lakkauttamista.

Kirjallisuus päätettiin säilyttää Jyväskylässä. Todettiin, että se on maan vahvimpia ja tärkeä myös äidinkielenopettajien koulutuksessa. Millaisen luokan virhe siis olisi tehty, jos kirjallisuudesta olisi kiireellä luovuttu?

Kivi ja keppi -menetelmä on Jyväskylän yliopiston taidehistorian professorin Heikki Hangan mielestä menetelmä, jolla yliopistoja tällä hetkellä ohjataan. Pääkaupungista sinkoilee toiveita ja käskyjä, joihin kampuksilla sitten pitäisi vastata nopeaan tahtiin.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä ollaan sitä mieltä, että humanistista koulutusta on liikaa ja sitä pitää supistaa. Monilla aloilla on pitkät juuret. Intohimoiset tutkijat ovat kehittäneet oppiaineittaan ja saaneet ne myöhemmin vakiintumaan. Ja toisin päin: se mikä nyt karsittaisiin, olisi huomattavan vaikea enää kyseiseen yliopistoon juurruttaa. Arvioiden mukaan aikaa menisi ainakin vuosikymmeniä.

Museologia kulttuurin keskellä

Opetus- ja kulttuuriministeriön mahdollisella poistolistalla on Jyväskylän museologia. Jyväskylä on ainoa yliopisto, missä annetaan museologian ylintä opetusta. Poistolistalle joutuminen uhkaa myös humanististen aineiden klassikkoa, eli latinaa sekä hungarologiaa ja italian kieltä. Jyväskylässä satsattaisiin suomeen, pohjoismaisiin kieliin, englantiin ja saksaan.

— Museologiaan liittyviä viranomaisvastuita on supistettu ja Museoviraston määrärahoja on supistettu, samoin ELY-keskusten, mikä vaikuttaa jo lausuntojen laadukkuuteen.

Museoala voi toisaalta kokea uuden tulemisen. Kävijät on hämmästyttävällä tavalla saatu houkuteltua museokorteilla ja digitaalisuuden uusi vaihe saattaa tarjota yllättäviä näkökulmia.

Heikki Hanka on taidehistorian professori, laitoksen johtaja ja varadekaani. Ajatus vetäytyä ja jäädä syrjemmälle hallintotehtävistä on ainakin nyt poissa laskuista. Kesällä tutkijat kävivät kiihkeän vastustustaistelun kirjallisuuden oppiaineen puolesta. Yksi osapuoli on pysynyt myllerryksessä hiljaa:

— Opiskelijat luottavat tulevaisuuteen ja se on hyvä.



Teksti Tiina Huokuna
Kuvat Petteri Kivimäki

Painetussa lehdessä sivu 34