Yliopistomallilla
innovaatioita ...tai sitten ei
Elinkeinoelämä järjestäisi yliopistot kuin sellutehtaat, opetus -ja
kulttuuriministeriö luottaa tiukkaan ja tempoilevaan
sääntelyyn. Kumpikaan malli ei toimii, kirjoittaa Petri Mäntysaari.
Cambridgen yliopisto tuottaa
huipputason perustutkimusta,
joka on houkutellut kaupunkiin
tuhansia innovatiivisia
yrityksiä. Eräs yliopiston
rehtoreista totesi hiljattain
The Economist -lehdelle
(22.8.2015), että menestyksen
salaisuutena on "palkata
itseä parempia ihmisiä, antaa heille mahdollisimman
vapaat kädet ja mahdollisimman paljon tutkimusrahoitusta,
pysyä kaukana ja kerätä sato kymmenen
vuotta myöhemmin".
Samat mekanismit pätevät myös Suomessa. Käsitystä
yliopistosektorin mekanismeista voidaan kutsua
yliopistomalliksi. Yliopistosektorin kyky tuottaa
tieteellisiä innovaatioita ja hyödyttää yhteiskuntaa on
riippuvainen siitä, mitä yliopistomallia yliopistosektorin
ohjaamisessa sovelletaan.
Näyttää siltä, että opetus- ja kulttuuriministeriöllä
ja elinkeinoelämällä on väärä käsitys yliopistosektorin
mekanismeista. Valitettavasti OKM:n ja elinkeinoelämän
mallit ovat jo ehtineet vaikuttaa yleiseen
mielipiteeseen (HS, pääkirjoitus 14.9. ja 18.9.2015).
Kun sama asia toistetaan riittävän monta kertaa,
moni rupeaa pitämään sitä totena. Yliopistosektori
pystyisi parempaankin, jos tieteellisten innovaatioiden
kannalta haitallinen ideologia saataisiin korvattua
paremmalla yliopistomallilla.
Elinkeinoelämän malli
Elinkeinoelämä pyrkii järjestämään yliopistolaitosta
kuin sellutehdasta (Alahuhta HS 8.8.2015, Tutkimusja
innovaationeuvosto 5.11.2014). Tavoitteisiin kuuluu
14 yliopiston muodostaman "pirstaleisen" järjestelmän
radikaali uudistaminen. "Päällekkäisyyksiä"
halutaan vähentää, ja kunkin yliopiston halutaan
keskittyvän vahvuusaloilleen. Suuruuden ekonomian
oletetaan toimivan yliopistosektorilla niin kuin sellutehtaassakin:
koska isompi kone tuottaa sellutehtaassa
enemmän tavaraa pienemmällä porukalla, yliopistojen
pienet koneet pitää ajaa alas. Täydellisimmillään
tämä kehitys johtaisi siihen, että jokaisella jäljelle
jääneistä yliopistoista olisi oma pikku monopolinsa.
OKM ja elinkeinoelämä voisivat sitten rahoittajina
päättää, mitä tutkitaan.
Elinkeinoelämän yliopistomalli ei edistä tieteellisiä
innovaatioita. Jos näissä toimenpiteissä olisi jotain
mieltä ja yliopistosektorin innovatiivisuus vastoin
oletuksia saataisiin näin nousuun, vastaavia toimenpiteitä
olisi varmaankin jo sovellettu kasvuyrityssektorilla.
Se kun on vieläkin pirstaleisempi.
Harva kuitenkaan uskoo, että kasvuyritysten innovatiivisuutta
lisäisi monenkirjavien pellepelottomien
perustamien ja keskenään iloisesti kilpailevien
pikkupajojen yhdistäminen alakohtaisiksi kombinaateiksi,
joiden rahoitus olisi riippuvainen kulloisenkin
ministerin mieltymyksistä ja siitä, miten nopeasti
kombinaatin hallinto onnistuu tehtailemaan elinkeinoelämän
toivomia vaikuttavuusanalyysejä.
"Päällekkäisyydet" ja "pirstaleisuus" tarkoittavat
keskinäistä kilpailua tuloksista. "Keskittäminen" tarkoittaa
kilpailun poistamista. Innovatiivisuuteen tarvitaan
kilpailua ja vapautta tehdä uusia asioita. Keskusjohtoisuus
tappaa innovatiivisuuden. On selvää,
että tutkijoiden määrän vähentäminen ei lisää jäljelle
jääneiden tutkijoiden tuottavuutta eikä tieteellisten
innovaatioiden määrää.
Ministeriön malli
OKM:llä ei ilmeisesti ole omaa yliopistomallia eli käsitystä
yliopistosektorin mekanismeista. Toisaalta OKM:n menettelytavat edistävät mallia, jota voidaan
kutsua pankkimalliksi, markkinapaikkamalliksi tai
vaikkapa Uber-malliksi. Siihen on paradoksaalisesti
päädytty keskusjohtoisuudella ja ylisääntelyllä.
OKM ohjaa yliopistosektoria laajasti ja yksityiskohtaisesti.
Sääntely on tempoilevaa. Rahoitus perustuu
lukuisiin kvantitatiivisiin mittareihin, ja OKM
muuttaa rahoituksen pelisääntöjä nopeaan tahtiin.
OKM haluaa ilmeisesti vähentää tieteensisäistä kilpailua
tutkimustuloksista ja korvata sen kilpailulla
ulkopuolisesta rahoituksesta.
Koska yliopistojen rahoitus on lyhytaikaista, yliopistot
sijoittavat varansa lyhytaikaisiin projekteihin,
joilla saadaan nopeasti aikaan helposti mitattavia tuloksia.
Niinpä tutkijoiden työsuhteet ovat useimmiten
määräaikaisia ja/tai projektikohtaisia. Yliopistojen
henkilökunnasta yli 50 prosenttia on määräaikaisissa
työsopimussuhteissa.
Julkaisuja koskevien kvantitatiivisten mittareiden
tarkoituksena on saattanut olla Suomen yliopistosektorin
kansainvälistäminen, tutkimuksen laadun nostaminen
ja sen näkyvyyden parantaminen. Tuloksena
on kuitenkin ollut, että yliopiston johto on rahoituksen
maksimoimiseksi keskittynyt vääntämään mittareita
oikeaan asentoon. OKM saa aikaan parempia
lukemia, mutta tutkimuksen taso ja Suomen yliopistosektorin
kansainvälinen profiili eivät nouse.
Siihen on syy. OKM päättää siitä, minkälaisiin julkaisuihin
yliopistojen rahoitus perustuu. Koska OKM
haluaa maksaa eniten artikkeleista, jotka on julkaistu
vakiintuneilla tieteenaloilla ja vakiintuneissa ulkomaisissa
lehdissä, tuloksena on suurempi määrä juuri tällaisia
artikkeleita. Tutkimuksen kansainvälinen profiili
ei kuitenkaan nouse, jos Suomen yliopistosektori keskittyy
enimmäkseen jo vakiintuneille aloille ja siihen,
mitä kaikki muutkin jo tekevät. Tarvittaisiin sellaista uutta luovaa perustutkimusta, jota muualla ei vielä ole.
Uutta luovalle perustutkimukselle ei kuitenkaan
ole sijaa ministeriön pankkimallissa. Sellainen perustutkimus
vaatisi pitkäaikaista sitoutumista, riskinottokykyä,
tiedeyhteisön sisäistä kilpailua tutkimustuloksista
ja turvattua rahoitusta. Todella uutta luovalle
perustutkimukselle ei ehkä edes ole vakiintunutta
tieteenalaa. Sille ei myöskään ole vakiintuneita julkaisukanavia.
Perustutkimuksen puute näkyy jo Suomen taloudessa.
Suomeen ei juuri tule ulkomaisia investointeja.
Suomi ei saa kilpailuetua tavanomaisten artikkelien
tehtailusta, niitä kun tehtaillaan muuallakin. Innovatiiviset
yritykset voisivat hyötyä juuri perustutkimuksesta.
Rahoituksen lyhytaikaisuudella ja ministeriön
kvantitatiivisilla mittareilla on muitakin seurauksia.
Se, mikä voidaan ulkoistaa, on ministeriön mallissa
edullista ulkoistaa. Niinpä opetusta ja tutkimusta
harjoitetaan enenevässä määrin verkostoissa ilman
pysyviä omia työntekijöitä. Opetuksesta tulee silloin
bulkkiopetusta, jonka sisältö on identtinen yliopistosta toiseen. Bulkkiopetus ei lisää sen paremmin
kilpailua kuin innovaatioitakaan, eikä se myöskään
nosta Suomen yliopistosektorin kansainvälistä tasoa.
Bulkkiopetus voidaan toisaalta helposti siirtää
nettiin. Nettiopetuksen lisääminen kuuluukin OKM:n
nimenomaisiin toiveisiin. On samantekevää, tuottaako
netin bulkkiopetuksen yksi vai 14 yliopistoa.
Englantilainen the Open University Milton Keynesin
kaupungista antaa etäopetusta 100 000 opiskelijalle.
Suomalaisen yliopistokoulutuksen noin 167 200 opiskelijan
(vuoden 2013 luku, Tilastokeskus) suomenkielinenperusopetus voitaisiin siis teknisesti keskittää
vaikkapa Tampereen yliopistoon.
Rahoituksen lyhytaikaisuudesta, yliopistotutkimuksen
projektiluonteisuudesta ja ulkoistamiskehityksestä
seuraa tutkijoiden jakautuminen kahteen
kastiin. Sosiaaliset tyypit erikoistuvat verkostoitumiseen
ja rahoituksen keräämiseen. Heistä on tullut
jonkinlaisia yliopistoyrittäjiä, jotka toimivat yliopistojen
alihankkijoina ja siirtyvät projekteineen yliopistosta
toiseen aina sen mukaan, mikä yliopisto tarjoaa
parhaimmat edut. Tutkimukseen erikoistuvat tutkijat
päätyvät useimmiten omien toiveidensa vastaisesti
pätkätöihin.
Pois keskusjohtoisuudesta
Friedrich von Hayek paljasti keskusjohtoisuuden
kirot jo 1940-luvulla kirjassaan The Road to Serfdom
eli Tie orjuuteen. Keskusjohtoisuus ei yksinkertaisesti
toimi. Nykyinen porvarihallitus on todennut
hallitusohjelmassaan, että jäykät rakenteet, byrokratia
ja ylisääntely pahentavat Suomen nykytilannetta.
Hallitusohjelman mukaisiin strategisiin
tavoitteisiin kuuluu sen vuoksi myös toimintatapojen
muuttaminen turhaa sääntelyä ja byrokratiaa
purkamalla.
Koska keskusjohtoisuus ja ylisääntely ovat myrkkyä
Suomen yliopistosektorin innovatiivisuudelle ja
kansainväliselle kilpailukyvylle sekä myös sille perustutkimukselle,
joka voisi houkutella Suomeen
laadukkaita investointeja, OKM:ssä olisi aika aloittaa
turhan byrokratian purkamistalkoot. OKM:n pitäisi
tehdä vähemmän ja antaa yliopistosektorin keskittyä
siihen, mitä se osaa parhaiten. Kunnianhimon tasoa
olisi toisin sanoen nostettava nimenomaan OKM:n
menettelytapojen osalta. Ylisääntely ja keskusjohtoisuus
eivät ole vähemmän turmiollisia, vaikka niitä
harjoittaisi ministeri, jonka edustama puolue poliittisissa
juhlapuheissa nimenomaan vastustaa keskusjohtoisuutta
ja ylisääntelyä.
Yliopistosektorin kansainvälisen tason nostamiseen
ei ole mitään ihmeellisiä lääkkeitä. Tehdään
se, mikä edistää uutta luovaa perustutkimusta. Periaatteessa
täällä pystyttäisiin samaan kuin Cambridgessakin.
Siihen tarvittaisiin riittävä ja vakaa
perusrahoitus, pitkäaikaiset työsuhteet, vapaat kädet,
yliopistosektorin sisäinen kilpailu tutkimuksen
tuloksista eikä rahoituksesta sekä monimuotoiset
rakenteet - eli niitä pirstaleita ja päällekkäisyyksiä.
Paremman yliopistomallin tavoitteena pitää olla
uutta luova perustutkimus sekä kulttuuriperinnön
siirtäminen sukupolvelta toiselle.
teksti Petri Mäntysaari
kauppaoikeuden professori
- Painetussa lehdessä sivu 28
|