Yliopisto, tiede ja ammattikunnat
Kun eri ammattikunnat
ovat
halunneet kohottaa
omaa
arvostustaan,
pääasiallinen
strategia on yleensä ollut korottaa
koulutustasoa. Ammatille on mielellään
etsitty joku latinankielinen
nimi, ja ammattikunnan edustajat
ovat vaatineet sille pidempikestoista
koulutusta. Ylväintä on ollut
tehdä alan ylimmästä opetuksesta
yliopistotutkinto ja oppiaine.
Menestyksekkäimmät ammattikunnat
ovat onnistuneet tekemään yliopistotutkinnosta
välttämättömän edellytyksen sille,
että yksilö voi harjoittaa kyseistä
ammattia ja käyttää lailla suojattua
ammattinimikettä. Tällaisia ammatteja
ovat Suomessa esimerkiksi
asianajaja, lääkäri ja psykologi.
Yliopistossa tiettyyn ammattiin
liittyvää opetusta ja tutkimusta
harjoittavat tieteentekijät ovat
yleensä pyrkineet määrittelemään
oman alansa tieteeksi, joka tutkii
erityistä todellisuuden osa-aluetta.
Niinpä meillä on esimerkiksi
lakitiede, lääketiede ja kasvatustiede.
Tässä on kyse myös määrittelytyöstä,
joka edistää kyseisen
alan arvostusta yhteiskunnassa;
on naiivia uskoa vakavissaan, että
todellisuus jakaantuu yhtä moneen
osa-alueeseen kuin yliopisto
jakaantuu oppiaineisiin.
Yliopisto on siis yleistä yhteiskunnallista
arvostusta tuottava ja jakava
kone. Ennen kaikkea se näyttää
tarjoavan ammateille ja niiden
harjoittajille tieteen arvovaltaa.
Tämä näkyy hyvin polemiikissa,
jota yleensä käydään silloin, kun jokin
uusi koulutusala onnistuu
pääsemään yliopistolliseksi oppiaineeksi.
Kun esimerkiksi sairaanhoitajat
saivat mahdollisuuden
jatkaa opintojaan aina tohtorin
tutkintoon saakka, yliopistoissa
käytiin kiistoja siitä, mitä hoitotiede
on ja mitkä ovat sen tieteellisyyden
kriteerit. Vähintään yhtä
paljon hämmennystä herätti taiteen
tohtorin tutkinto: onko siinä
ylipäätään kyse tieteestä, ja voiko
korkein yliopistollinen oppiarvo
tarkoittaa jotain aivan muuta kuin
tieteellistä pätevyyttä.
Toisaalta voidaan kysyä, perustuuko
yliopistoinstituution arvovalta
pelkästään tieteen arvostukseen.
Yliopistolaitoksen ja eri
ammattikuntien vuosisatoja kestänyt
liitto on toiminut molempiin
suuntiin. Tiede on tarjonnut arvostusta
ammateille, mutta vaikutusvaltaiset
ammattikunnat ovat
myös pönkittäneet yliopiston arvovaltaa.
Yliopisto ei ole niinkään
ollut vapaiden tieteenharjoittajien
yhteisö kuin koulu, joka on kouluttanut
yhteiskunnan eliitin: papit,
lääkärit, lakimiehet ja ammattijohtajat.
Näiden ammattikuntien
asema ja kunnioitus on heijastunut myös heidän edustamiinsa tieteenaloihin,
mikä selittää osaltaan
miksi vaikkapa lääketiede on arvostetumpi
tieteenala kuin hoitotiede
– mitä ne sitten ovatkin.
Jos voitaisiin kuvitella maailma,
jossa kokit olisivat vahva, suojattu
ammattikunta, kulinologia olisi
lääketieteeseen verrattavissa oleva
tieteenala.
Vahvojen ammattikuntien ja yliopistolaitoksen
yhteen kietoutuminen
tekee myös ymmärrettäväksi
sen, miksi tiettyjen alojen
koulutus tapahtuu yliopistoissa ja
toisten taas alemmissa oppilaitoksissa. Meillä esimerkiksi luterilaiset
ja ortodoksiset papit koulutetaan
yliopistoissa, mitä selittää valtionkirkko
ja yleisemmin kristinuskon
vahva asema länsimaisessa kulttuurissa.
Muiden uskontokuntien
— esimerkiksi islaminuskoisten —
hengellisten johtajien yliopistollista
koulutusta olisi vaikea kuvitella.
Kun viime vuosina on puhuttu
paljon siitä, että Suomessa koulutuksesta
työelämään siirtyminen
kestää liian kauan, yksi ratkaisumalli
olisi käydä läpi eri ammattialat
ja pohtia, minkä alojen koulutus
on perusteltua säilyttää yliopistoissa.
Ammattikoulutuksen
osittainenkin siirtäminen muihin
oppilaitoksiin tekisi myös tilaa tiedeyliopistolle.
Toisaalta voin vain
kuvitella, miten kova sota tällaisista
ehdotuksista syntyisi, niin vahva
status yliopistollinen tutkinto
on ammattikunnille.
Pertti Alasuutari
vuoden professori 2014, sosiologian professori, Tampereen Yliopisto
- Painetussa lehdessä sivu 18
|