6/14

  • pääsivu
  • sisällys
  • Pertti Alasuutari
    vuoden professori 2014, sosiologian professori, Tampereen Yliopisto

    Yliopisto, tiede ja ammattikunnat

    Kun eri ammattikunnat ovat halunneet kohottaa omaa arvostustaan, pääasiallinen strategia on yleensä ollut korottaa koulutustasoa. Ammatille on mielellään etsitty joku latinankielinen nimi, ja ammattikunnan edustajat ovat vaatineet sille pidempikestoista koulutusta. Ylväintä on ollut tehdä alan ylimmästä opetuksesta yliopistotutkinto ja oppiaine.

    Menestyksekkäimmät ammattikunnat ovat onnistuneet tekemään yliopistotutkinnosta välttämättömän edellytyksen sille, että yksilö voi harjoittaa kyseistä ammattia ja käyttää lailla suojattua ammattinimikettä. Tällaisia ammatteja ovat Suomessa esimerkiksi asianajaja, lääkäri ja psykologi.

    Yliopistossa tiettyyn ammattiin liittyvää opetusta ja tutkimusta harjoittavat tieteentekijät ovat yleensä pyrkineet määrittelemään oman alansa tieteeksi, joka tutkii erityistä todellisuuden osa-aluetta. Niinpä meillä on esimerkiksi lakitiede, lääketiede ja kasvatustiede. Tässä on kyse myös määrittelytyöstä, joka edistää kyseisen alan arvostusta yhteiskunnassa; on naiivia uskoa vakavissaan, että todellisuus jakaantuu yhtä moneen osa-alueeseen kuin yliopisto jakaantuu oppiaineisiin.

    Yliopisto on siis yleistä yhteiskunnallista arvostusta tuottava ja jakava kone. Ennen kaikkea se näyttää tarjoavan ammateille ja niiden harjoittajille tieteen arvovaltaa. Tämä näkyy hyvin polemiikissa, jota yleensä käydään silloin, kun jokin uusi koulutusala onnistuu pääsemään yliopistolliseksi oppiaineeksi. Kun esimerkiksi sairaanhoitajat saivat mahdollisuuden jatkaa opintojaan aina tohtorin tutkintoon saakka, yliopistoissa käytiin kiistoja siitä, mitä hoitotiede on ja mitkä ovat sen tieteellisyyden kriteerit. Vähintään yhtä paljon hämmennystä herätti taiteen tohtorin tutkinto: onko siinä ylipäätään kyse tieteestä, ja voiko korkein yliopistollinen oppiarvo tarkoittaa jotain aivan muuta kuin tieteellistä pätevyyttä.

    Toisaalta voidaan kysyä, perustuuko yliopistoinstituution arvovalta pelkästään tieteen arvostukseen. Yliopistolaitoksen ja eri ammattikuntien vuosisatoja kestänyt liitto on toiminut molempiin suuntiin. Tiede on tarjonnut arvostusta ammateille, mutta vaikutusvaltaiset ammattikunnat ovat myös pönkittäneet yliopiston arvovaltaa. Yliopisto ei ole niinkään ollut vapaiden tieteenharjoittajien yhteisö kuin koulu, joka on kouluttanut yhteiskunnan eliitin: papit, lääkärit, lakimiehet ja ammattijohtajat. Näiden ammattikuntien asema ja kunnioitus on heijastunut myös heidän edustamiinsa tieteenaloihin, mikä selittää osaltaan miksi vaikkapa lääketiede on arvostetumpi tieteenala kuin hoitotiede mitä ne sitten ovatkin. Jos voitaisiin kuvitella maailma, jossa kokit olisivat vahva, suojattu ammattikunta, kulinologia olisi lääketieteeseen verrattavissa oleva tieteenala.

    Vahvojen ammattikuntien ja yliopistolaitoksen yhteen kietoutuminen tekee myös ymmärrettäväksi sen, miksi tiettyjen alojen koulutus tapahtuu yliopistoissa ja toisten taas alemmissa oppilaitoksissa. Meillä esimerkiksi luterilaiset ja ortodoksiset papit koulutetaan yliopistoissa, mitä selittää valtionkirkko ja yleisemmin kristinuskon vahva asema länsimaisessa kulttuurissa. Muiden uskontokuntien esimerkiksi islaminuskoisten hengellisten johtajien yliopistollista koulutusta olisi vaikea kuvitella.

    Kun viime vuosina on puhuttu paljon siitä, että Suomessa koulutuksesta työelämään siirtyminen kestää liian kauan, yksi ratkaisumalli olisi käydä läpi eri ammattialat ja pohtia, minkä alojen koulutus on perusteltua säilyttää yliopistoissa. Ammattikoulutuksen osittainenkin siirtäminen muihin oppilaitoksiin tekisi myös tilaa tiedeyliopistolle. Toisaalta voin vain kuvitella, miten kova sota tällaisista ehdotuksista syntyisi, niin vahva status yliopistollinen tutkinto on ammattikunnille.

    Pertti Alasuutari
    vuoden professori 2014, sosiologian professori, Tampereen Yliopisto

    • Painetussa lehdessä sivu 18