Keskustelua

Tarvitaan opiskelijoiden syyttämättäjättämispäätös?

Radiossa esitettiin viime kesänä turkulaisen heinäkuun osana kuunnelma Turun Akatemiasta 1600-luvun lopulta nimellä Noita Eoleniuis. Siinä Henrik Eoleniusnimistä opiskelijaa syytettiin noituudesta, kun hän oli alkanut menestyä liian hyvin opinnoissaan. Tämän päivän kritiikki käy päinvastaiseen suuntaan. Kirjoittelu mediassa työurien alkupään aikaistamisesta usein pyörii sen ympärillä, mitä opiskelija tekee tai mitä opiskelija ei oletettavasti tee.

Myös valtiovallan toimenpiteet ovat viime aikoina kohdistuneet paljolti opiskelijoiden paimentamiseen nopeampaan opiskeluun ja opintopisteiden kartuttamiseen. Sakari Saukkonen Jyväskylän yliopistosta arvioi, että yhteiskunnallisella tasolla opiskelija helposti objektivoidaan pelkäksi kohteeksi. Toisin sanoen opiskelijaa pidetään toimenpiteiden kohteena eikä häntä nähdä niinkään toimivana subjektina. Häntä ei nähdä riittävästi oppijana omassa oppimisympäristössään, pitkälti nimenomaan sen ehdoilla toimivana.

Sakari Ahola Turun yliopistosta epäilee lisäksi, pystytäänkö politiikkatoimin lainkaan hallitsemaan opiskelijan opintopolkuja, vaikka kuinka yritetään keksiä pakottavia mekanismeja, jotta opiskelijat toimisivat ”oikein”. Opetus- ja kulttuuriministeriön laatimassa yliopistojen uudessa rahoitusmallissa on kuitenkin positiivista, että opetuksen osuus on selkeästi esillä ja painotus on merkittävä. Yliopistojen tulisi nyt voimakkaasti panostaa opetusosaamiseen ja opetuksen laadun kehittämiseen.

Usein opiskelijat syyllistetään laiskuudesta.

Tampereen yliopiston lehtori, toimittaja Päivi Rajamäki on sanonut julkisuudessa, ettei hän ole vielä tavannut laiskoiksi heittäytyneitä opiskelijoita, sen sijaan kylläkin liian lujille itsensä laittaneita. Lähes samoin sanoin vakuuttaa taidekorkeakoulujen opetuksesta väitellyt tohtori, alan lehtori Seppo Kumpulainen STT:n haastattelijalle: ” En ole tavannut yhtäkään laiskaa opiskelijaa. Olen päinvastoin joutunut koko ajan toppuuttelemaan oppilaita.”

Tieteellisesti tarkastellen opiskelijan syyllistäminen on arkijärkeen pohjautuvaa kevyttä ajattelua. Vakavampaa tarkastelua se ei kestä. Opiskelija on helppo syyllistää, sillä oppimisen edistämiseksi tehtävä työ, jota opiskeluksi kutsutaan, on viime kädessä opiskelijan itsensä tehtävä. Mutta tietenkin opetuksen ja ohjauksen tukemana — tämä on ”kolikon toinen puoli”.

Jotta keskustelussa ja toimenpiteissä päästäisiin kunnolla eteenpäin, tulisi valtakunnassa tehdä opiskelijoiden syyttämättäjättämispäätös.

Opetusta ja opiskelua tulee tarkastella kokonaisuutena. On selvää, että opiskelija tarvitsee opetusta ja ohjausta opiskelun ja oppimisen tueksi. Jokainen ymmärtää että opiskelija ei voi yksikseen oppia nykyisen tieteen sisältöjä, ei ainakaan missään kuviteltavissa olevassa ajassa. Opetuksen ja opettajien tärkein tehtävä on auttaa opiskelijaa omaksumaan ja ymmärtämään asiat siinä rajallisessa ajassa, joka opintoihin ja tutkintoon on varattu.

On perusteetonta väittää, että opiskelijat olisivat huonontuneet oppimiskyvyltään. Oppisisältö on sen sijaan muuttunut monimutkaisemmaksi ja vaikeammin hallittavaksi. Opiskelijoiden ajattelutapa ja työskentelytottumukset ovat muuttuneet. Nämä asiat opetuksen järjestäjät ottavat huomioon, kun opetusta ja ohjausta toteutetaan pedagogisesti mielekkäällä tavalla.

Tutkija Sanna Vehviläinen Tampereen yliopistosta on korostanut, että opettajat ovat avaintoimijoita. Opettajan kokemat haasteet ovat myös lähtökohta pedagogiselle kehittämiselle. Opettajat näyttävät saavan voimaa haastavista opetustilanteista ja niiden ratkaisemisesta.

Kaikki opiskelijat tarvitsevat ohjausta ja voivat hyötyä siitä, jos ohjaus on pedagogisesti oikein toteutettua. Tutkijat ovat havainneet, että ohjauksen tulee kohdistua ennen kaikkea opiskelijan työprosessiin Työprosessin ohjaus edellyttää aktiivista yhteydenpitoa puolin ja toisin. Opettajat kehittävät ohjausta ja opetusta parhaassa tapauksessa yhdessä opiskelijoiden kanssa. Tärkeää on myös muistaa, että opiskelijaa aktivoi erityisesti se, että opettaja osoittaa kiinnostusta hänen opintojaan kohtaan, sanovat tutkijat Johanna Annala ja Marita Mäkinen Tampereen yliopistosta.

Ohjauksen lisäksi hyvä opetussuunnitelma ja hyvin suunniteltu koulutuksen kokonaisuus luovat osaltaan laadukkaan oppimisen edellytyksiä. Tätä aihepiiriä ovat käsitelleet monipuolisesti Kirsi Korpiaho ja Hans Mäntylä Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta. Ensimmäinen ehto on, että opiskelijat ainakin pystyvät tunnistamaan, että ovat opiskelemassa riittävän eheän suunnitelman puitteissa. Ilman yhtenäistä kokonaisuutta ohjelma jää hajanaiseksi kurssija informaatiokokoelmaksi. Se miten sisällöt liittyvät toisiinsa, ei saa jäädä yksin opiskelijoiden ratkaistavaksi. Hyvään opetussuunnitelmaan kuuluvat aina tarkoituksenmukaiset opetuksen toteutustavat. Yhteistyössä niin opettajien kesken kuin opiskelijoidenkin kanssa voitaisiin ratkaista luovemmilla tavoilla se, miten opiskelu ja oppiminen tapahtuisivat paremmin yhäkin liian koulumaisen luentosaliopetuksen sijaan.

Opiskelu on Mäntylän ja Korpiahon mukaan keskeisesti muuta kuin pelkkää yksilösuorittamista. Se tapahtuu yliopistoyhteisössä, suhteessa muihin opiskelijoihin ja ohjelmasta vastuussa oleviin toimijoihin. Opiskelijan omaa opiskeluorientaatiota tulee vahvistaa ja tukea läpi koko ohjelman. Ohjelman ammatillisia ja akateemisia perusteita sekä opiskelijoiden henkilökohtaisia kehittymismahdollisuuksia täytyy tuoda näkyville ja niiden parissa työskennellä yhdessä. Jotta ohjelma voi toteutua niin opiskelijoille kuin opettajillekin mielekkäänä kokonaisuutena, tarvitaan yhteistä sopimista ja neuvotteluja. Tarvitaan sellaista työskentelyä, jossa keskeisiin kysymyksiin etsitään yhdessä toimivia ratkaisuja.

Edellä läpikäytyä ongelmakokonaisuutta on nasevasti kuvattu Opettaja-lehden kolumnissa vuonna 2007. Silloinen OAJ:n kehittämispäällikkö, nykyinen puheenjohtaja Olli Luukkainen kirjoitti, että opetuksen todellinen laatu kulminoituu yksinkertaistettuna kahteen tekijään: oppijan oppimisprosessiin ja sitä tukevaan opetus- ja ohjausprosessiin. Oppimisen ydintulos rakentuu aina oppijan ja opettajan vuorovaikutukselle. Tunnettu rauhankasvattaja Helena Kekkonen puolestaan on sanonut suorasukaisesti, ettei ole olemassa huonoja oppilaita, sen sijaan kyllä monesti huonoja opetusmenetelmiä.

Yliopistoissa on eri tavoin järjestetty tukea opettajille, jotta he onnistuisivat tärkeässä tehtävässään. Opetus- ja ohjausosaamisen kehittäminen on hyväksi havaittu keino opettajan ja opiskelijan yhteistyön parantamisessa. Opiskelijoita voitaisiin ottaa mukaan pedagogisen koulutuksen soveltuviin osioihin tai koulutusta kytkeä siihen osallistuvien opettajien opetus- ja ohjaustilanteisiin.

Edellä on esitelty suomalaisten tutkijoiden tekemiä havaintoja. Myös kansainvälisesti tutkijat ovat löytäneet käytännössä samat asiat.

Brittiläinen professori Paul Martinez teki vuonna 2001 meta-analyysin opintojen etenemistä käsittelevistä tutkimuksista. Tältä pohjalta hän on koonnut osuvan pelkistetysti yhteen tekijöitä, jotka edistävät valmistumista ja vähentävät keskeyttämistä. Opintojen sujuvaan etenemiseen kuuluu keskeisesti ryhmätunteen ja ryhmäidentiteetin rakentaminen – yksinopiskelun sijaan. Tarvitaan anglosaksisen yliopistomaailman tyyppistä tuutorointia, joka keskittyy nimenomaan opintojen etenemiseen. Alisuoriutujat ja riskiopiskelijat tulee identifioida varhain ja heille on järjestettävä tukea. Opiskelijoiden lähtötaso on arvioitava ja oppimisedellytykset varmistettava sen pohjalta. Opetussuunnitelmat on kehitettävä opiskelijoille relevanteiksi mukaan lukien kuormitustekijät, työtavat ja työelämänäkökulma. On panostettava opiskelijoiden motivaation ylläpitämiseen.

Kaiken kaikkiaan on panostettava opetuksen kehittämiseen ja opettajien opetusosaamisen tukemiseen. Yhdellä lauseella Martinez kiteyttää sanomansa: ”To put students first”.

Asko Karjalainen
Oulun ammatillisen opettajakorkeakoulun johtaja

Paavo Sippola
Oulun yliopiston eläkkeellä oleva kehitysjohtaja

Artikkelin tutkijapuheenvuorot ovat pääasiassa Korkeakoulututkimuksen symposiumista 22.—23. 8 2011 Jyväskylässä.

Tasa-arvon ja epätasa-arvon käsitteistä

Acatiimissa 5/2012 käsiteltiin monen muun tärkeän asian ohella yliopistoissa piilevää epätasa-arvoa. ”Tilastot ja nykyinen tutkimus osoittavat, että yliopisto on kaukana tasa-arvosta”, jutussa todettiin.

Yliopistoissa kahdeksattatoista vuotta työskentelevänä ja nykyistä epädemokraattista johtamisideologiaa hämmästelevänä voin sydämestäni yhtyä tuohon toteamukseen. Valitettavasti tärkeän aiheen käsittely jäi lehdessä kovin kapea-alaiseksi. Jutussa annettiin ymmärtää, että ainoa yliopistoissa esiintyvä epätasa-arvon muoto koskisi sukupuolieroja ja käytännössä naisten heikompia uramahdollisuuksia. Näkökulman kapeutta selittää se, että artikkelin pohjana oli käytetty ruotsalaista tutkimusta, jossa ääneen oli päästetty vain naiset. Miesten kertomuksista Projekt Storytelling ei jostain syystä ollut kiinnostunut.

Sinänsä on ilmiselvää, että sukupuolten välinen epätasa-arvo koskettaa myös akateemisia työpaikkoja ja että yliopistoissakin työskentelevien naisten on miehiä vaikeampi sovittaa perhe- ja yksityiselämänsä uraansa. Naisethan ovat edelleen monilla aloilla vähemmistönä esimerkiksi professorikunnassa.

Yhtään tätä sukupuolisen epätasa-arvon ongelmaa vähättelemättä voidaan kuitenkin kysyä, miten tasa-arvon ja epätasa-arvon käsitteet oikein pitäisi ymmärtää ja miten niitä pitäisi tutkia.

Ovatko ne aina ja väistämättä sidoksissa vain sukupuolieroihin ja ovatko naiset niissä aina automaattisesti uhrin roolissa? Eivätkö miehet koe epätasaarvoa? Jos yliopistoissa esiintyy asiatonta kohtelua, kuten työpaikkakiusaamista, onko se aina miesten naisiin suuntaamaa? Entä onko tutkittu miesten keskinäistä kilpailua tai naisten keskinäistä kilpailua sekä näiden ilmiasuja ja lieveilmiöitä?

Suomalaista akateemista yhteisöllisyyttä jossain määrin tuntevana uskaltaisin väittää, että yliopistoissa piilevällä tai rehottavalla epätasa-arvolla on muitakin juuria kuin sukupuolierot.

Epätasa-arvoa luo ja vahvistaa jo se, että yliopistojen henkilökunta jakautuu käytännössä vakinaista työtä tekeviin ja määräaikaisissa työsuhteissa oleviin. Määräaikaisista suurin osa on riippuvainen vakinaisten suosiosta edetäkseen urallaan ja esimerkiksi saadakseen sen himoitun ”eläkeviran”. Oman lisänsä kuvioon luovat erilaiset verkostot samoin kuin henkilöiden taustatekijät — emme me 2000-luvun Suomessa ole niin kaukana sääty-yhteiskunnasta, etteikö sukunimellä tai perhesuhteilla tai muilla menneisyydestä tutuilla hierarkioita luovilla seikoilla olisi merkitystä myös omassa toimintaympäristössämme.

Projekt Storytellingille tai sen rohkealle ja epätasaarvoa avarakatseisemmin tarkastelevalle suomalaiselle jatkajalle olisi siis varmasti sosiaalista tilausta.

Marko Lamberg
fil. tri, yhteisöhistorian dosentti (JY), ma. tutkimusjohtaja (ÅA), Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 36

• Mielipidekirjoitukset osoitteeseen kirsti.sintonen@acatiimi.fi