Kirja-arviot
|
Tiede on aina ollut kansainvälistä
Tapio Markkanen, Allan Tiitta &
Paula Havaste (toim.):
Suomalaisia
tieteen huipulla. 100 tieteen ja
teknologian saavutusta.
Gaudeamus 2014. 250 sivua.
|
Suomalaisia tieteen huipulla kertoo
sata tieteen ja teknologian menestystarinaa
1700-luvulta tähän
päivään. Vanhin kirjassa esiteltävä
tutkija on Pehr Kalm (1716—1779)
ja nuorin Linus Torvalds (synt.
1969).
Voi arvata, että kirjantekijöillä
oli vaikea tehtävä ja runsauden
pula valita kirjaan juuri ne sata
henkilöä, jotka ansaitsevat paikkansa
suomalaisen tieteen huipulla.
Professori Tapio Markkasen
mukaan lähemmäs 300 tyyppiä
olisi kertynyt helposti. Tekijät
saivat runsaasti nimiehdotuksia,
mutta kuulemma kukaan nykyisistä
tieteentekijöistä ei kuitenkaan
tyrkyttänyt itseään esiteltävien
joukkoon.
Kirjan julkistustilaisuus pidettiin
6. toukokuuta Helsingin
yliopiston päärakennuksen opettajien
lehtisalissa. Siellä kansleri
Thomas Wilhelmsson puhui muun
muassa siitä, että yksilötutkijoita
ei nykyään enää tavata, koska tutkimusta
tehdään tiimeissä, projekteissa.
Mutta silti yhä kaivataan
tieteen sankareita, sankarikertomuksia.
Hän vertasi tilannetta jalkapallojoukkueeseen:
huipputiimi
Real Madridkin tarvitsee Cristiano
Ronaldoja.
Kun lukee kaikki sata artikkelia,
eniten hyppää silmille ehkä se,
kuinka tieteenteko on ollut aina
kansainvälistä. Lahjakkaat tutkijanalut
lähtivät täältä ulkomaille
jatko-opintoihin tai viimeistään
post doc –kaudelle. Tietysti joukossa
on myös ne tieteen kärkinimet,
joilla oli professuureja
maailman huippuyliopistoissa
Harvardista Cambridgeen.
Gaudeamus pyysi minua vetämään
Kirja & Kahvilassa keskustelun
(26.5.) kirjantekijöiden Tapio
Markkasen ja dosentti Allan Tiitan
kanssa. Kysyin siellä mm. sitä,
korostaako nykyinen tutkimus- ja
yliopistopolitiikka liikaa kansainvälisyyttä,
koska tiede on tosiaan
ollut aina sellaista — ihan luonnostaan.
Tapio Markkanen totesi,
että sitä ei voi korostaa liikaa,
koska se on niin tärkeää.
Koska kirja alkaa 1700-luvulta,
on selvä, että tiedenaisia on
esiteltävien joukossa selvä vähemmistö
— vain 12. Ensimmäisenä
naisena kirjan sivulla 68 tulee
vastaan Alma Söderhjelm (1870—
1949). Vuonna 1906 hänestä tuli
Suomen ja Venäjän ensimmäinen
naisdosentti ja yliopiston opettaja.
Professuurin hän sai lahjoitusvaroin
Åbo Akademiin vuonna 1927
ollen ensimmäinen naispuolinen
professori.
Kiinnostava elämäntarina ja
samalla valaiseva kuvaus kansainvälisyydestä
sekä lasikatosta naisen
uran esteenä on Agnes Sjöberg
(1888—1964). Hän oli Euroopan
ensimmäinen naiseläinlääkäri.
Sjöberg pääsi sveitsiläisen professorin
suosituksella opiskelemaan
Dresdeniin ollen 300 miesopiskelijan
joukossa ainoa nainen. Hevosen
silmäneritettä koskevaa väitöskirjaa
hän puolusti Leipzigissä.
Hän teki tutkimustyötä Englannissa,
Yhdysvalloissa Cornellin
yliopistossa ja New Yorkissa,
myöhemmin myös Hannoverissa
ja Wienissä. Suomalaiset mieskollegat
vähättelivät Sjöbergin
ansioita ja hänet mm. pakotettiin
eroamaan Eläinlääkäriliitosta.
Nykyistä arvostusta kuvastaa se,
että Helsingin yliopiston eläinlääketieteellinen
tiedekunta sijaitsee
Agnes Sjöbergin kadulla.
Kirjan tekeminen alkoi nelisen
vuotta sitten. Kirjoittajiksi
kutsuttiin eri alojen parhaita asiantuntijoita.
Esipuheessa kirjan
toimittajat tuovat selvästi esille
sen, kuinka hankalaa oli saada
nuoria tutkijoita kirjoittajiksi.
Markkanen ja Tiitta pitävät tätä
osoituksena siitä, kuinka kovaa
on kilpailu huippututkimuksessa.
Tutkimuksia on julkaistava jatkuvasti
eikä aika riitä yleistajuisten
kirjoitusten laatimiseen. ”Tiedeyhteisön
on löydettävä entistä vaikuttavampia keinoja tukea
hyviä tiedeviestintähankkeita ja
suomenkielistä tiedekulttuuria
sekä palkita niitä taloudellisesti ja
akateemisesti.” Tähän kehotukseen
päättyvät saatesanat.
Teos on syntynyt tiedeyhteisön
talkoilla. Jenny ja Antti Wihurin
rahasto ja Suomen tiedetoimittajain
liitto ovat apurahoin tukeneet
artikkelikäsikirjoituksen
aikaansaamista ja toimitustyötä.
Kirjalle on tehty tiedevalistukseen
tähtäävä vaikuttamishanke, johon
on saatu tukea tiedeyhteisöltä ja
elinkeinoelämältä. Muun muassa
kaikkiin suomalaisiin lukioihin on
lahjoitettu kaksi kirjaa.
Pääkohderyhmäksi tekijät
mainitsevat aikuiset ja varsinkin
lukioikäiset nuoret. Tavoitteena
on innostaa lahjakkaita nuoria
tutkijanuralle. Lähes kaikki sata
henkilöjuttua alkavat kuvauksella
tutkijan perhetaustasta. Tällä
kirjantekijät haluavat tuoda esille
sen, että tutkimuksen kärkeen on
mahdollista ponnistaa kovin erilaisista
oloista — aateliskartanosta
tai sekatyömiehen perheestä. Kirjan
lopussa on kiinnostava kartta
tieteen huippujen kotipaikoista:
niitä löytyy Dragsfjärdistä Kemijärvelle
ja Sundista Sortavalaan.
Kustantajalla on ollut suuri
työ etsiä kelvolliset kuvat kaikista
sadasta esiteltävästä henkilöstä.
Koska kirjan arvokkaana tavoitteena
on tiedekasvatus ja nuorten
innostaminen tutkijanuralle, visuaaliseen
ilmeeseen — taittoon ja
kuvitukseen — olisi voinut panostaa
ehkä vielä enemmän.
Kirsti Sintonen
|
Julkaisutehtailun pyörityksessä
Erkki Karvonen, Terttu Kortelainen
& Jarmo Saarti: Julkaise tai tuhoudu.
Johdatus tieteelliseen viestintään.
Vastapaino 2014. 240 sivua.
|
Vanha iskulause julkaise tai tuhoudu
on nyt ajankohtaisempi
kuin koskaan. Markkinatalouden
kilpailu on siirtynyt myös
yliopistoihin, ja tutkijan täytyy
olla aina askel edellä muita, jollei
halua pudota pelistä pois. Vaikka
yliopistoissa tehdään kaikenlaista
opettamisesta maailman parantamiseen
sivistyksen keinoin,
julkaiseminen tai tarkemmin julkaisujen
määrä on se indikaattori,
jolla tutkijan ja hänen yliopistonsa
kyvykkyyttä mitataan ja arvioidaan.
Tämä luo yliopistoihin uuden
luokkajaon, luonnontieteilijöiden
ja humanistien välisen. Sen lisäksi,
että luonnontieteet tuottavat
uusia teknisiä innovaatioita, ne
ovat niskan päällä julkaisukilpailuissa
myös siksi, että niiden määrällisiä
tuloksia on helppo mitata.
Näin yliopistomaailmaankin on
muodostumassa voittajien ja häviäjien
kastit.
Kirja Julkaise ja tuhoudu esittelee
julkaisemisen historiaa, tutkimuksen
tekemistä ja sen yleistajuistamista,
kansainvälisiä tieteellisiä
kustantajia, julkaisemista
netissä ja sosiaalisessa mediassa,
mutta ennen kaikkea kirja pureutuu
julkaisemisen, yliopistojen
ja markkinatalouden vaikeaan ja
vääristyneeseen suhteeseen.
Kirjassa käsitellään yliopistoihin
uuden yliopistolain myötä
tullutta tehdasmaisuutta ja liukuhihnamaisuutta,
yhteisöllisyyttä
rapauttavaa kilpailuhenkisyyttä ja
paineita pyrkiä huipulle erilaisin
kepulikonstein. Kirjassa ei tässä
suhteessa tuoda julki juuri mitään,
mistä ei olisi kirjoitettu lukuisissa
yliopistolain jälkeen julkaistuissa
kirjoissa.
Kirjasta löytyy joitain kärjistäviä
ja suorastaan ironisia esimerkkejä
tutkijoista markkinatalouden
pyörityksessä. Tieteellinen julkaiseminen
on ainoa tuotannonala,
jonka työntekijät luovuttavat
työnsä tulokset ilmaiseksi työnantajalleen
ja ostavat nämä myöhemmin
kovalla hinnalla takaisin.
Tiedekustantaminen on nykyään
varsinainen kultakaivos ja tiedelehtien
hinnat nousevat sadan
prosentin vuosivauhdilla.
Tieteentekijät ovat kuitenkin
nousseet vastarintaan ja perustaneet
avoimia open access -julkaisuja.
Mutta markkinavoimat ovat
ulottaneet lonkeronsa niihinkin ja
tutkijoilta on alettu periä kalliita
julkaisumaksuja.
Paradoksaalisesti monien tutkijoiden
ylenkatsoma internet ja
eritoten sosiaalinen media antaa
yhden keinon välttyä tai ainakin
jarruttaa tuhoutumista. Netti ja
sosiaalinen media muistuttaa tiedettä
ja tiedeyhteisöä siinä, että
molemmissa kaikilla on mahdollisuus
ilmaiseksi tuoda ajatuksensa
julki ja yleisöllä koetella, keskustella
ja arvostella niitä.
Vaikka kirja esittelee julkaisemisen
historiaa Antiikin Kreikasta
meidän päiviimme, se ei katso ja
arvioi julkaisemisen tulevaisuutta.
Monipuolinen kirja kuitenkin
tarjoaa lukijalle aineksia luoda itse
tulevaisuuden hahmotelmia. Mutta
siitä kirjan luettuaan vakuuttuu,
että julkaisemisen ongelmat
ovat sidoksissa yliopistoon, yhteiskuntaan
ja markkinatalouteen.
Ja näitä kaikkia olisi muutettava
yhtä aikaa kuin verkostona, jos aiotaan
välttyä pahimmilta tuhoilta
ja tuhoutumisilta.
Pekka Wahlstedt
- Painetussa lehdessä sivu 46
|