5/14

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Kirja-arviot

    Tiede on aina ollut kansainvälistä

    Tapio Markkanen, Allan Tiitta & Paula Havaste (toim.):
    Suomalaisia tieteen huipulla. 100 tieteen ja teknologian saavutusta.
    Gaudeamus 2014. 250 sivua.

    Suomalaisia tieteen huipulla kertoo sata tieteen ja teknologian menestystarinaa 1700-luvulta tähän päivään. Vanhin kirjassa esiteltävä tutkija on Pehr Kalm (1716—1779) ja nuorin Linus Torvalds (synt. 1969).

    Voi arvata, että kirjantekijöillä oli vaikea tehtävä ja runsauden pula valita kirjaan juuri ne sata henkilöä, jotka ansaitsevat paikkansa suomalaisen tieteen huipulla. Professori Tapio Markkasen mukaan lähemmäs 300 tyyppiä olisi kertynyt helposti. Tekijät saivat runsaasti nimiehdotuksia, mutta kuulemma kukaan nykyisistä tieteentekijöistä ei kuitenkaan tyrkyttänyt itseään esiteltävien joukkoon.

    Kirjan julkistustilaisuus pidettiin 6. toukokuuta Helsingin yliopiston päärakennuksen opettajien lehtisalissa. Siellä kansleri Thomas Wilhelmsson puhui muun muassa siitä, että yksilötutkijoita ei nykyään enää tavata, koska tutkimusta tehdään tiimeissä, projekteissa. Mutta silti yhä kaivataan tieteen sankareita, sankarikertomuksia. Hän vertasi tilannetta jalkapallojoukkueeseen: huipputiimi Real Madridkin tarvitsee Cristiano Ronaldoja.

    Kun lukee kaikki sata artikkelia, eniten hyppää silmille ehkä se, kuinka tieteenteko on ollut aina kansainvälistä. Lahjakkaat tutkijanalut lähtivät täältä ulkomaille jatko-opintoihin tai viimeistään post doc –kaudelle. Tietysti joukossa on myös ne tieteen kärkinimet, joilla oli professuureja maailman huippuyliopistoissa Harvardista Cambridgeen.

    Gaudeamus pyysi minua vetämään Kirja & Kahvilassa keskustelun (26.5.) kirjantekijöiden Tapio Markkasen ja dosentti Allan Tiitan kanssa. Kysyin siellä mm. sitä, korostaako nykyinen tutkimus- ja yliopistopolitiikka liikaa kansainvälisyyttä, koska tiede on tosiaan ollut aina sellaista — ihan luonnostaan. Tapio Markkanen totesi, että sitä ei voi korostaa liikaa, koska se on niin tärkeää.

    Koska kirja alkaa 1700-luvulta, on selvä, että tiedenaisia on esiteltävien joukossa selvä vähemmistö — vain 12. Ensimmäisenä naisena kirjan sivulla 68 tulee vastaan Alma Söderhjelm (1870— 1949). Vuonna 1906 hänestä tuli Suomen ja Venäjän ensimmäinen naisdosentti ja yliopiston opettaja. Professuurin hän sai lahjoitusvaroin Åbo Akademiin vuonna 1927 ollen ensimmäinen naispuolinen professori.

    Kiinnostava elämäntarina ja samalla valaiseva kuvaus kansainvälisyydestä sekä lasikatosta naisen uran esteenä on Agnes Sjöberg (1888—1964). Hän oli Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri. Sjöberg pääsi sveitsiläisen professorin suosituksella opiskelemaan Dresdeniin ollen 300 miesopiskelijan joukossa ainoa nainen. Hevosen silmäneritettä koskevaa väitöskirjaa hän puolusti Leipzigissä. Hän teki tutkimustyötä Englannissa, Yhdysvalloissa Cornellin yliopistossa ja New Yorkissa, myöhemmin myös Hannoverissa ja Wienissä. Suomalaiset mieskollegat vähättelivät Sjöbergin ansioita ja hänet mm. pakotettiin eroamaan Eläinlääkäriliitosta. Nykyistä arvostusta kuvastaa se, että Helsingin yliopiston eläinlääketieteellinen tiedekunta sijaitsee Agnes Sjöbergin kadulla.

    Kirjan tekeminen alkoi nelisen vuotta sitten. Kirjoittajiksi kutsuttiin eri alojen parhaita asiantuntijoita. Esipuheessa kirjan toimittajat tuovat selvästi esille sen, kuinka hankalaa oli saada nuoria tutkijoita kirjoittajiksi. Markkanen ja Tiitta pitävät tätä osoituksena siitä, kuinka kovaa on kilpailu huippututkimuksessa. Tutkimuksia on julkaistava jatkuvasti eikä aika riitä yleistajuisten kirjoitusten laatimiseen. ”Tiedeyhteisön on löydettävä entistä vaikuttavampia keinoja tukea hyviä tiedeviestintähankkeita ja suomenkielistä tiedekulttuuria sekä palkita niitä taloudellisesti ja akateemisesti.” Tähän kehotukseen päättyvät saatesanat.

    Teos on syntynyt tiedeyhteisön talkoilla. Jenny ja Antti Wihurin rahasto ja Suomen tiedetoimittajain liitto ovat apurahoin tukeneet artikkelikäsikirjoituksen aikaansaamista ja toimitustyötä. Kirjalle on tehty tiedevalistukseen tähtäävä vaikuttamishanke, johon on saatu tukea tiedeyhteisöltä ja elinkeinoelämältä. Muun muassa kaikkiin suomalaisiin lukioihin on lahjoitettu kaksi kirjaa.

    Pääkohderyhmäksi tekijät mainitsevat aikuiset ja varsinkin lukioikäiset nuoret. Tavoitteena on innostaa lahjakkaita nuoria tutkijanuralle. Lähes kaikki sata henkilöjuttua alkavat kuvauksella tutkijan perhetaustasta. Tällä kirjantekijät haluavat tuoda esille sen, että tutkimuksen kärkeen on mahdollista ponnistaa kovin erilaisista oloista — aateliskartanosta tai sekatyömiehen perheestä. Kirjan lopussa on kiinnostava kartta tieteen huippujen kotipaikoista: niitä löytyy Dragsfjärdistä Kemijärvelle ja Sundista Sortavalaan.

    Kustantajalla on ollut suuri työ etsiä kelvolliset kuvat kaikista sadasta esiteltävästä henkilöstä. Koska kirjan arvokkaana tavoitteena on tiedekasvatus ja nuorten innostaminen tutkijanuralle, visuaaliseen ilmeeseen — taittoon ja kuvitukseen — olisi voinut panostaa ehkä vielä enemmän.

    Kirsti Sintonen


    Julkaisutehtailun pyörityksessä

    Erkki Karvonen, Terttu Kortelainen & Jarmo Saarti:
    Julkaise tai tuhoudu. Johdatus tieteelliseen viestintään. Vastapaino 2014. 240 sivua.

    Vanha iskulause julkaise tai tuhoudu on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Markkinatalouden kilpailu on siirtynyt myös yliopistoihin, ja tutkijan täytyy olla aina askel edellä muita, jollei halua pudota pelistä pois. Vaikka yliopistoissa tehdään kaikenlaista opettamisesta maailman parantamiseen sivistyksen keinoin, julkaiseminen tai tarkemmin julkaisujen määrä on se indikaattori, jolla tutkijan ja hänen yliopistonsa kyvykkyyttä mitataan ja arvioidaan.

    Tämä luo yliopistoihin uuden luokkajaon, luonnontieteilijöiden ja humanistien välisen. Sen lisäksi, että luonnontieteet tuottavat uusia teknisiä innovaatioita, ne ovat niskan päällä julkaisukilpailuissa myös siksi, että niiden määrällisiä tuloksia on helppo mitata. Näin yliopistomaailmaankin on muodostumassa voittajien ja häviäjien kastit.

    Kirja Julkaise ja tuhoudu esittelee julkaisemisen historiaa, tutkimuksen tekemistä ja sen yleistajuistamista, kansainvälisiä tieteellisiä kustantajia, julkaisemista netissä ja sosiaalisessa mediassa, mutta ennen kaikkea kirja pureutuu julkaisemisen, yliopistojen ja markkinatalouden vaikeaan ja vääristyneeseen suhteeseen.

    Kirjassa käsitellään yliopistoihin uuden yliopistolain myötä tullutta tehdasmaisuutta ja liukuhihnamaisuutta, yhteisöllisyyttä rapauttavaa kilpailuhenkisyyttä ja paineita pyrkiä huipulle erilaisin kepulikonstein. Kirjassa ei tässä suhteessa tuoda julki juuri mitään, mistä ei olisi kirjoitettu lukuisissa yliopistolain jälkeen julkaistuissa kirjoissa.

    Kirjasta löytyy joitain kärjistäviä ja suorastaan ironisia esimerkkejä tutkijoista markkinatalouden pyörityksessä. Tieteellinen julkaiseminen on ainoa tuotannonala, jonka työntekijät luovuttavat työnsä tulokset ilmaiseksi työnantajalleen ja ostavat nämä myöhemmin kovalla hinnalla takaisin. Tiedekustantaminen on nykyään varsinainen kultakaivos ja tiedelehtien hinnat nousevat sadan prosentin vuosivauhdilla.

    Tieteentekijät ovat kuitenkin nousseet vastarintaan ja perustaneet avoimia open access -julkaisuja. Mutta markkinavoimat ovat ulottaneet lonkeronsa niihinkin ja tutkijoilta on alettu periä kalliita julkaisumaksuja.

    Paradoksaalisesti monien tutkijoiden ylenkatsoma internet ja eritoten sosiaalinen media antaa yhden keinon välttyä tai ainakin jarruttaa tuhoutumista. Netti ja sosiaalinen media muistuttaa tiedettä ja tiedeyhteisöä siinä, että molemmissa kaikilla on mahdollisuus ilmaiseksi tuoda ajatuksensa julki ja yleisöllä koetella, keskustella ja arvostella niitä.

    Vaikka kirja esittelee julkaisemisen historiaa Antiikin Kreikasta meidän päiviimme, se ei katso ja arvioi julkaisemisen tulevaisuutta. Monipuolinen kirja kuitenkin tarjoaa lukijalle aineksia luoda itse tulevaisuuden hahmotelmia. Mutta siitä kirjan luettuaan vakuuttuu, että julkaisemisen ongelmat ovat sidoksissa yliopistoon, yhteiskuntaan ja markkinatalouteen. Ja näitä kaikkia olisi muutettava yhtä aikaa kuin verkostona, jos aiotaan välttyä pahimmilta tuhoilta ja tuhoutumisilta.

    Pekka Wahlstedt


    • Painetussa lehdessä sivu 46