AC Yliopisto
Kilpailussa ei sinänsä ole mitään pahaa. Sen avulla
otetaan parhaillaan selville, mikä maa on tänä
vuonna maailman paras miesten jääkiekossa. Kilpailun
avulla saadaan valituilla kriteereillä asetettua
järjestykseen valitut kilpailijat. Jääkiekossa ja
jalkapallossa mittarit ovat yksinkertaiset: pitää
saada vastustajan verkko heilumaan useammin
kuin oman joukkueen maaliverkko. Joukkueen
sisälläkin kilpaillaan. Peliaika kokoonpanossa on
ansaittava, koska parhaat yksilösuoritukset tekevät
vahvimman joukkueen. Nice and simple.
OKM:n johtamilla pelisäännöillä yliopistot
ovat nyt sellaisella pelikentällä, jossa kilpaillaan
vuosittain SM-tittelistä; EM- ja MM-sijoituksia
mittaillaan muilla ranking-listoilla. Pahaksi onneksi
yliopistojen Suomenmestaruustaistossa ei
parhaiten pärjääville ole luvassa kasvavien katsojajoukkojen
tuomia lipputuloja ja fanituotemyyntiä,
vaan ainoastaan vaihtuvankokoinen siivu ennakolta
sovitusta kakusta. Joku vastustajajoukkueista
saa sitten vuorostaan vähemmän.
Seuraavana vuonna voivat tilastot kääntyä ja
mestaruus ja pistesijat menevät toisille yliopistoille.
Saadaanko tällä kilpailulla yliopistot järjestykseen?
Kyllä saadaan. Aivan samoin saadaan
vuosittain ylioppilastulosten perusteella Suomen
lukiot paremmuusjärjestykseen — ja niitä tilastoja
me kyllä osaamme pitää huuhaana.
Järjestelmällä on saatu yliopistot myös epävarmuuden
heiluriin. Miksi siis yliopistot on laitettava
taistelemaan perusrahoituksesta? Keppinä se piiskaa
niitä parantamaan opiskelijoiden ohjausta ja
valmistumista ja lopulta työelämään siirtymistä.
Hyvä juttu. Keppinä se piiskaa yliopistoja panostamaan tutkimus- ja julkaisuedellytysten — ennen
muuta tutkimustyörauhan ja tarvittavien tukipalveluiden
kuten vaikkapa kielentarkastusten
— parantamiseen. Hyvä juttu. Hyvin hoidettuja
verorahoja.
Samalla tämä keppi ja porkkana, miten nyt
haluaa asian nähdä, tuottaa valtavan vuosittaisen
raportointi- ja tilastointitarpeen. On selvitettävä
juurta jaksain, mikä talo julkaisee eniten ja tasokkaimmin,
tuottaa eniten kandidaatteja, maistereita
ja tohtoreita. Sitä varten pitää olla kaikenlaisia
tietojärjestelmiä.
Tutkijat ja opettajat syöttävät, puhuroivat, raportoivat,
tallentavat ja tuskailevat niiden kanssa.
Mikään näistä ei ole ilmainen, mutta niiden kustannuksia
ei näytetä laskettavan. Ainoastaan lasketaan,
montako opiskelijaa on opettajaa kohden,
tohtorikoulutettavaa professoria kohden, montako
prosenttia 1 600 tunnin kokonaistyöajasta menee
opetukseen, tutkimukseen, opetushallintoon
ja mikä minnekin, paljonko kukin yksikkö onkaan
miinuksella tai plussalla. Siellä, missä yliopiston
varsinaista tulosta tehdään, eli tutkimus- ja opetusyksiköissä,
ollaan kaikkien silmätikkuna. Ei
voi välttyä ajattelemasta, että osa hallinnon, siis
myös OKM:n kontrollista palvelee hallinnon itsensä
tuottamia tarpeita, vaikka sitä kutsutaankin
yliopistojen kansalliseksi ja kansainväliseksi kilpailukyvyksi.
Yliopistoissa istuukin kaikenlaista neuvostoa
ja toimikuntaa miettimässä, onko järkevämpää
parantaa tutkimustulosta, vai sittenkin tutkintosaantoa,
jotta pärjätään ensi vuoden SM-mittelöissä
paremmin.
Entäpä jos yliopistoille taattaisiin budjettirahoitus
kuten ennenkin ja keskinäisen kilpailun
sijaan satsattaisiin säästyvät voimat kansainvälisen
tuloskunnon trimmaamiseen ja kilpaillun
kotimaisen ja ulkomaisen tutkimusrahoituksen
hankkimiseen? Jos ministeriö yhtäkkiä päättäisikin
luottaa autonomisten (!) yliopistojen ja niiden
työmuurahaisten kykyyn puhaltaa yhteen hiileen.
Monet meistä tekevät tätä työtä edelleen tieteen,
siis myös ihmisten ja Suomen, hyväksi.
Seija Jalagin
ft, dosentti, historian yliopistonlehtori,
Oulun yliopiston
hallituksen jäsen.
- Painetussa lehdessä sivu 18
|