5/14

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    AC Yliopisto

    Kilpailussa ei sinänsä ole mitään pahaa. Sen avulla otetaan parhaillaan selville, mikä maa on tänä vuonna maailman paras miesten jääkiekossa. Kilpailun avulla saadaan valituilla kriteereillä asetettua järjestykseen valitut kilpailijat. Jääkiekossa ja jalkapallossa mittarit ovat yksinkertaiset: pitää saada vastustajan verkko heilumaan useammin kuin oman joukkueen maaliverkko. Joukkueen sisälläkin kilpaillaan. Peliaika kokoonpanossa on ansaittava, koska parhaat yksilösuoritukset tekevät vahvimman joukkueen. Nice and simple.

    OKM:n johtamilla pelisäännöillä yliopistot ovat nyt sellaisella pelikentällä, jossa kilpaillaan vuosittain SM-tittelistä; EM- ja MM-sijoituksia mittaillaan muilla ranking-listoilla. Pahaksi onneksi yliopistojen Suomenmestaruustaistossa ei parhaiten pärjääville ole luvassa kasvavien katsojajoukkojen tuomia lipputuloja ja fanituotemyyntiä, vaan ainoastaan vaihtuvankokoinen siivu ennakolta sovitusta kakusta. Joku vastustajajoukkueista saa sitten vuorostaan vähemmän.

    Seuraavana vuonna voivat tilastot kääntyä ja mestaruus ja pistesijat menevät toisille yliopistoille. Saadaanko tällä kilpailulla yliopistot järjestykseen? Kyllä saadaan. Aivan samoin saadaan vuosittain ylioppilastulosten perusteella Suomen lukiot paremmuusjärjestykseen ja niitä tilastoja me kyllä osaamme pitää huuhaana.

    Järjestelmällä on saatu yliopistot myös epävarmuuden heiluriin. Miksi siis yliopistot on laitettava taistelemaan perusrahoituksesta? Keppinä se piiskaa niitä parantamaan opiskelijoiden ohjausta ja valmistumista ja lopulta työelämään siirtymistä. Hyvä juttu. Keppinä se piiskaa yliopistoja panostamaan tutkimus- ja julkaisuedellytysten ennen muuta tutkimustyörauhan ja tarvittavien tukipalveluiden kuten vaikkapa kielentarkastusten parantamiseen. Hyvä juttu. Hyvin hoidettuja verorahoja.

    Samalla tämä keppi ja porkkana, miten nyt haluaa asian nähdä, tuottaa valtavan vuosittaisen raportointi- ja tilastointitarpeen. On selvitettävä juurta jaksain, mikä talo julkaisee eniten ja tasokkaimmin, tuottaa eniten kandidaatteja, maistereita ja tohtoreita. Sitä varten pitää olla kaikenlaisia tietojärjestelmiä.

    Tutkijat ja opettajat syöttävät, puhuroivat, raportoivat, tallentavat ja tuskailevat niiden kanssa. Mikään näistä ei ole ilmainen, mutta niiden kustannuksia ei näytetä laskettavan. Ainoastaan lasketaan, montako opiskelijaa on opettajaa kohden, tohtorikoulutettavaa professoria kohden, montako prosenttia 1 600 tunnin kokonaistyöajasta menee opetukseen, tutkimukseen, opetushallintoon ja mikä minnekin, paljonko kukin yksikkö onkaan miinuksella tai plussalla. Siellä, missä yliopiston varsinaista tulosta tehdään, eli tutkimus- ja opetusyksiköissä, ollaan kaikkien silmätikkuna. Ei voi välttyä ajattelemasta, että osa hallinnon, siis myös OKM:n kontrollista palvelee hallinnon itsensä tuottamia tarpeita, vaikka sitä kutsutaankin yliopistojen kansalliseksi ja kansainväliseksi kilpailukyvyksi.

    Yliopistoissa istuukin kaikenlaista neuvostoa ja toimikuntaa miettimässä, onko järkevämpää parantaa tutkimustulosta, vai sittenkin tutkintosaantoa, jotta pärjätään ensi vuoden SM-mittelöissä paremmin.

    Entäpä jos yliopistoille taattaisiin budjettirahoitus kuten ennenkin ja keskinäisen kilpailun sijaan satsattaisiin säästyvät voimat kansainvälisen tuloskunnon trimmaamiseen ja kilpaillun kotimaisen ja ulkomaisen tutkimusrahoituksen hankkimiseen? Jos ministeriö yhtäkkiä päättäisikin luottaa autonomisten (!) yliopistojen ja niiden työmuurahaisten kykyyn puhaltaa yhteen hiileen. Monet meistä tekevät tätä työtä edelleen tieteen, siis myös ihmisten ja Suomen, hyväksi.

    Seija Jalagin ft, dosentti, historian yliopistonlehtori, Oulun yliopiston hallituksen jäsen.

    • Painetussa lehdessä sivu 18