Tutkija, rahan hankkija ja opettaja
Me sitten saimme
1 507 aloituspaikkaa
lisää yliopistoihin,
vaikkemme hakeneetkaan.
OKM:n
mukaan aloituspaikkojen lisäämisellä
ja opiskelijavalintojen uudistamisella
on tarkoitus pidentää työuria ja
vähentää välivuosia vauhdittamalla
opiskelijoiden siirtymistä korkeakouluopintoihin.
Tarkoitus on kerrassaan mainio,
sillä Suomen koulutusjärjestelmä on
viimeiset parikymmentä vuotta ollut
kuin unissakävelijä: lukiot työntävät
hakumarkkinoille joka vuosi enemmän
ylioppilaita kuin opiskelupaikkoihin
voidaan ottaa sisään. Onko
meillä varaa antaa nuorten jäädä toistuvasti
vaille opiskelupaikkaa? Pakolliset
välivuodet pitää kitkeä pois,
mutta silti kukaan ei ole tehnyt mitään
tälle epäyhtälölle.
Nyt jotakin on tekeillä, mutta hieman
arveluttaa se, mitä opetusministeri
Krista Kiuru sanoi 17.5.2014 Ylen uutisten
haastattelussa: "Yliopistot saivat
esittää, millä alueilla ne pystyisivät
kouluttamaan näinkin nopeasti ja
tulemaan talkoisiin mukaan." Samaan
hengenvetoon hän puhui rahasta, jota
hallitus jakaa yliopistoille ja ammattikorkeakouluille
tämän tehtävän
suorittamiseen. Talkoisiin? Talkoissa
ei ole kyse rahapalkasta vaan ruoasta
ja juomasta.
Nykyisen rahoitusmallin mukaan
yliopistot saisivat näistä lisäpaikoista
kompensaatiota vasta opiskelijoiden
valmistuessa. Niiden alojen laitokset,
oppiaineet ja opettajat, joille lisäpaikkoja
sattuu tulemaan, joutuvat ehkä
opettamaan tulokkaita ilman lisävoimavaroja.
Yliopistolaitoksen kilpeä
olisi kiireesti kiillotettava parantamalla
opiskelija-opettaja -suhdetta, joka
nyt ei kestä kansainvälistä vertailua,
vaikka laskentamallissa opettajiksi on
laskettu kaikki tutkijatkin.
Lain mukaan yliopistojen tehtävänä
on mm. antaa tutkimukseen
perustuvaa ylintä opetusta. Toiminnan
ihanteena on perinteisen mallin
mukainen tutkija, joka julkaisee ja raportoi,
ja tarvittaessa myös kansantajuistaa
tutkimustaan niin, että mökin
mummokin pääsee selville kollageenista
ja karsinogeenista, eksegetiikasta
ja ekologisesta lokerosta.
Tällainen toimija ei kuitenkaan
vastaa enää todellisuutta. Harvalla on
aikaa ja mahdollisuutta tehdä kaikkea
tätä, ja sen lisäksi vielä antaa sitä
"ylintä opetusta" ja hakea rahaa uusille
tutkimushankkeille, joiden ideointikin
vaatii runsaasti aikaa. Tutkijan
kalenteria ja aikataulua säätelevät erilaiset
takarajat, kuten Akatemian ja
säätiöiden haut, ja tapauksesta riippuen
myös vakanssien hakuajat.
Kuka sitä ylintä opetusta näissä
oloissa antaa, kun tutkijoista on tullut
yhä enemmän rahan hakijoita? Harva ehtii valmistella opetustaan kunnolla
niin, että oman tutkimuksen anti näkyisi
siinä selvästi ja kannustaisi myös
opiskelijoita suuntautumaan tälle alalle.
Rekrytoinnissa katsotaan entistä
enemmän sitä, paljonko paikanhakija
on tuonut rahaa taloon aiemmassa
toiminnassaan. Näin siis urheilun tai
lottoamisen maailmasta on käynnissä
siirtymä Hollywoodin sopimustyyliin,
jossa hakija on niin arvokas kuin hänen
viimeisimmän elokuvansa tuotto.
Ne, jotka kilvoittelevat kolmannen portaan
paikoista, joutuvat elämään viisi-,
jopa kuusikymppisiksi töissä, joita jaetaan
jopa vain vuodeksi
kerrallaan.
Kuuden vuoden aikana
joku on joutunut
hakemaan työpaikkaansa
kuusi
kertaa. Tietysti
lyhytaikaista paikastakin
pitäisi olla
iloinen, mutta samalla
se tarkoittaa,
että sen parempaa tuskin on odotettavissa,
ja tämänkin säilyttäminen vaatii
kohtuuttomasti voimia. Tällainen urahan
voi myös katketa milloin tahansa.
Yliopistoissa tarvitaan vakautta ja
vapautta. Eikä rahakaan olisi pahitteeksi.
Tapani Kaakkuriniemi
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto
- Painetussa lehdessä sivu 2
|