Maria Pietilä haastatteli väitöskirjaansa varten kahden tenure track -järjestelmää käyttävän yliopiston johtoa sekä 21 tenuren piiriin päässyttä tutkijaa.

Pidemmän kautta professoriksi

Tutkijan urapolku, eli tenure-järjestelmät ovat tulleet Yhdysvalloista Suomenkin yliopistoihin. Ennen muuta niissä on kyse yliopistojen strategisesta johtamisesta, sanoo aiheesta väitellyt Maria Pietilä.

Tenure track - ohjelmat ovat tulleet suomalaisiin yliopistoihin toden teolla 2010-luvulla. Yhdysvaltalaisista yliopistoista kopioidun tutkijan urapolun idea on paperilla houkutteleva: pätkätöiden sijasta tutkijalle taataan tenure trackissa urapolku, jonka lupaillaan johtavan noin kymmenessä vuodessa täyteen professuuriin, kunhan tutkija vain täyttää sovitut odotukset.

Tenure-järjestelmissä ei kuitenkaan ole kyse pelkästä tutkijoiden urapoluista, vaan laajemmin yliopistojen strategisesta johtamisesta, jolloin henkilöstöasiat nähdään osana johtamisen kokonaisuutta, sanoo tenure-järjestelmästä Helsingin yliopistolla toukokuussa väitellyt Maria Pietilä.

— Yliopiston johdon haastatteluissa korostui halu rekrytoida tenure-järjestelmän avulla urapolkunsa alussa olevia kansainvälisen tason tutkijoita. Tämä nähtiin mahdollisuutena korottaa yliopiston tutkimuksen tasoa, Pietilä kuvaa.

— Lisäksi kyse on myös yliopistojen sisäisestä resurssien allokoinnista eri tieteenalojen välillä. Tenure-järjestelmää johdettiin kahdessa tutkitussa yliopistossa keskitetysti, joten avaamalla tenurepaikkoja johto linjaa tutkimuksen painopisteitä vuosikymmeniksi eteenpäin.

Laitosjohtajia tämä ei aina miellyttänyt. Heistä uusista avoimista tehtävistä olisi ollut parempi päättää oppiaineiden sisäisesti.

Tyytyväisiä tenurelaisia

Pietilä lähestyi tenure-järjestelmää kahdesta suunnasta väitöskirjassaan Making Finnish universities complete organisations ‑ aims and tensions in establishing tenure track and research profiles. Ensin hän haastatteli kahden tenurejärjestelmää käyttäneen yliopiston johtoa laitostasolta ylimpään johtoon.

Toiseksi hän haastatteli 21 tenure-järjestelmän piiriin päässyttä tutkijaa. Haastattelut hän teki vuosina 2014 ja 2015.

Pietilän mukaan valtaosa järjestelmän piiriin päässeistä apulaisprofessoreista oli tyytyväisiä tilanteeseensa.

— Moni vertasi sitä aiempiin pätkätyösuhteisiinsa. Niihin verrattuna tenure track tuntui selvältä parannukselta.

Kritiikkiä esittivät mm. kokeneimmat tutkijat, joiden ansioilla olisi ollut pätevä professoriksikin. Kaiken kaikkiaan tutkijat kokivat tekevänsä professorin työtä, mutta heikommilla työehdoilla.

Mikään erityisen nuorten tutkijoiden paikka suomalainen tenure track ei tutkimuksen valossa ollut. Tutkituissa kahdessa yliopistossa oli tutkimushetkellä noin 170 tenure track -paikkaa. Tutkimukseen haastateltujen tutkijoiden keski-ikä oli 39 vuotta.

Kriteerien puute luo painetta

Teknisesti katsottuna tenure track on ensin 1—3 pätkäsuhdetta, joista jokaisen kesto on tyypillisesti kolmesta viiteen vuoteen. Jos ne kaikki täyttää odotetusti, luvassa on lopulta vakituinen työsuhde professorina.

Toisaalta tämä tarkoittaa myös pitkää epävarmuutta, sillä työura voi olla katkolla jopa 10 vuoden ajan. Pietilän tutkimuksessa ei kuitenkaan näkynyt merkkejä siitä, etteivät yliopistot olisi sitoutuneet apulaisprofessoreihinsa.

— Esimerkiksi Yhdysvalloissa tenure trackin alimmille portaille voidaan ottaa useita tutkijoita vaikka professuureja olisi tarjolla vain yhdelle tai kahdelle. Suomessa ei ollut tällaista asennetta, vaan jokaisen paikan oli ajateltu johtavan vakituiseen professuuriin, Pietilä kertoo.

Hänen tehdessään tutkimustaan apulaisprofessorit olivat myös saaneet systemaattisesti jatkoa ensimmäisille kausilleen. Ohjelmasta lähteneitä oli vain muutama ja heidänkin kohdalla kyse oli omasta halusta siirtyä muualle.

Silti osaa urapolulla olijoista ahdisti kriteerien epäselvyys.

— Tutkimustyössä voi tavallaan aina tehdä enemmän. Monet haastatellut eivät olleet ihan varmoja siitä, mikä oli riittävä taso, jota heiltä odotettiin.

Toisaalta yliopistojen haluttomuus sitoutua tiukkoihin kriteereihin oli Pietilästä ymmärrettävää.

— Esimerkiksi julkaisujen absoluuttinen määrä ei ole kovin hyvä kriteeri, koska se voisi johtaa varman päälle pelaamiseen rohkeiden tutkimusavausten sijaan. Lisäksi julkaisuprosessit ovat usein hitaita ja vaikeasti ennakoitavia.

Hän kertoi osan tutkijoista myös hakeneen ulkopuolista rahoitusta, vaikka eivät sitä olisi välttämättä omassa työssään edes tarvinneet.

— He kokivat, että heiltä odotettiin sitä. Piti olla tutkimusryhmä, vaikka olisi mieluummin tehnyt yksin.

Ehdoista kannattaa neuvotella

Kysyttäessä neuvoa urapolusta haaveileville Pietilä muistuttaa tenure trackiin sitoutumisen olevan aina neuvottelu.

— Kannattaa miettiä, millaisia resursseja tutkimukselleen tarvitsee, kuinka paljon on valmis opettamaan ja millaista palkkaa odottaa, hän listaa.

Toisin kuin moni luulee, ne kaikki ovat neuvotteluasioita. Sen sijaan muutamat kokivat jääneensä hyvin yksin.

— Esimerkiksi välineintensiivisellä alalla työskennellyt ulkomailta tullut tutkija ei saanut rekrytoivalta yliopistolta jatko-opiskelijaa tai muuta tutkijakuntaa avukseen. Hänen odotettiin hakevan itse rahoituksen, jolla perustaa tutkimusryhmä. Hän koki olevansa aika yksin.

Yliopistot pyrkivät tenure track -järjestelmällä sitouttamaan Suomeen tutkijoita myös kansainvälisiltä markkinoilta. Tutkimukseen haastatellut tutkijat olivat kuitenkin päätyneet Suomeen joko aiemman opiskelu- tai työkokemuksen tai perhesuhteiden kautta.

---