 
|
|||||||||||||
|
Kevytdemokratiaa?Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa ”Yliopistojen monet muodot” pohdittiin ansiokkaasti ja monipuolisesti yliopistojen tilaa ja muutossuuntia. Keskustelujen kiistattomiin pääteemoihin kuuluivat yliopistojen autonomia ja siihen liittyen yliopistojen johtaminen. Näkemykset näistä asioista olivat jyrkästi erilaisia. Opetus- ja kulttuuriministeriön ja sivistystyönantajien edustajien puheenvuorot heijastivat sen kaltaista ylhäältä katsovaa holhousmentaliteettia, että on pakko kysyä, mikä on heidän näkemyksensä yliopistoyhteisön jäsenten ajattelun tasosta ja kyvystä tehdä päätöksiä itseään koskevista asioista. Otan vain kaksi esimerkkiä. Sivistystyönantajien toimitusjohtaja Nina Pärssinen ihmetteli, miksi yliopistolaiset valittavat vaikutusmahdollisuuksien puutteesta, kun ne ovat paremmat kuin muilla työpaikoilla. Ylijohtaja Anita Lehikoinen puolestaan katsoi, että yliopistouudistuksen vaikutusarviointi henkilöstön osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien puutteisiin kohdistuvista kriittisistä huomioista huolimatta ei aiheuta tarvetta avata lakia. Edellinen kommentti herättää kysymyksen, onko tavoiteltava tilannetta, jossa henkilöstön vaikutusmahdollisuudet ovat mahdollisimman vähäiset ja johtajien valta mahdollisimman suuri? Onko olemassa tutkimukseen perustuvaa tietoa tuon näkemyksen tueksi? Jälkimmäinen näkemys taas hämmästyttää sen vuoksi, että eduskunnan edellyttämän vaikutusarvioinnin aiheuttamista muutostarpeista päättää eduskunta eivätkä opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehet etukäteen. Totta tietysti on se, että ”demokratiavajetta” voidaan korjata osaksi yliopistojen ohjesääntöjä muuttamalla ja johtamisen käytäntöjä kehittämällä. Tämän hetken tietojen valossa kuitenkin uuden yliopistolain perustavoitteisiin sisältynyt johtamisjärjestelmä (talouden ongelmat ovat asia erikseen) on selvästi tärkein syy työhyvinvoinnin ja työtyytyväisyyden heikkenemiseen yliopistoissa. Molemmista puheenvuoroista kuvastuu ajatus siitä, että johtajavaltainen ja yhteisön jäsenistä mahdollisimman kauas irtaantunut päätöksentekojärjestelmä olisi paras, koska johtajat (ja hallitukset, joissa on riittävästi ”ulkopuolisia” jäseniä) pystyvät paremmin kuin muut arvioimaan ”yleistä etua” ja tekemään tarvittaessa vaikeita päätöksiä. Me yliopistolaiset kun kykenemme (pienten lasten tavoin) vain näkemään kapeasti oman partikulaarisen etumme. Tätä ajattelulinjaa voisi jatkaa pohtimalla, olisiko yliopistojen hallituksiin ja muihin johtotehtäviin rekrytoitava jatkossa esimerkiksi kiinalaisia talouden ja hallinnon huippuammattilaisia, koska hehän varmasti kykenisivät tekemään tehokkaita ja taloudellisia ”yleisen edun” mukaisia päätöksiä. Ongelma on siinä, että yliopistojen ohjailu tuntematta syvällisesti tieteen, tutkimuksen ja opetuksen maailmaa ja tiedeyhteisön toimintalogiikkaa on vaikeaa sekä yhtä vaikeaa se on niillekin, joilla tuo tuntemus on. Viime kädessä on kysymys suurista periaatteellisista kysymyksistä: siitä, millainen on ihmiskuvamme, näkemyksemme demokratiasta yleensä sekä siitä, minkä asteinen demokratia toimii parhaiten asiantuntijaorganisaatioissa. Pystyvätkö muut kuin ”valistuneet itsevaltiaat” (ja johtajat tiedostava etujoukko) tekemään yhteisömme ja yhteiskuntamme kannalta viisaita ja oikeudenmukaisia päätöksiä? Tähän kysymykseen haetaan kaikkialla ratkaisuja tämän päivän maailmassa niin yliopistoissa kuin niiden ulkopuolellakin. Historian kokemukset puhuvat yksivaltaa vastaan ja varoittavat ”kevytdemokratian” vaaroista. Jukka Kekkonen
|
||||||||||||
