Uusi yliopistojohtaminen – kuin kala boolimaljassa

Uusi yliopistojohtaminen viittaa tässä jutussani viime vuosikymmenten aikana valtavien reformien kohteeksi joutuneeseen julkisen palvelutuotannon johtamiseen. Uudessa julkishallinnon johtamisessa keskeistä on yleispäteviksi ajateltujen johtamisoppien tuominen julkisen palvelutuotannon kentälle. Uutta on yrittäjyyden ja revolutionääristen muutosten korostaminen sekä keskeiseksi johtamisen keinoksi muodostunut laskentatoimi. Reformi etenee hyvin saman sisältöisenä globaalisti.

Koska yliopistojen toiminnassa on kyse julkisesta palvelutuotannosta, samat reformipaineet kohdistuvat myös niiden johtamiseen. Suomessa saataneen pian uusi yliopistolaki. Sen voimaantuloa ajatellen yliopistoissa on laadittu kovalla kiireellä uusia johtosääntöjä, mietitty taloushallintoon kohdistuvia uusia vaatimuksia, rekrytointia, riskien hallintaa ynnä muuta välittömästi laista seuraavaa hallinnollista uudistusta. Yliopistojen uusi hallinto ottaa mallinsa yrityksistä, hallituksen ja toimitusjohtajan välisine työnjakoinen. Yrittäjyyttä, rakenteellista kehittämistä, revolutionäärisiä muutoksia ja muutosjohtamista perätään.

Meneillään olevaa reformia pohjustaa yliopistolaitoksessa jo vuosikymmenen ajan edennyt prosessi, jonka myötä keskeisesti kollegiaalisuuteen ja luottamukseen perustuva johtamismalli on korvautunut epäluottamuksella ja sen vaatimalla lisääntyvällä valvonnalla, suoritusmittauksella ja raportoinnilla. Tällä hetkellä tilanne on kuin ’kultakalalla boolimaljassa’. Kaikki halutaan tehdä näkyväksi, mitatuksi ja raportoiduksi. Ja tällä kehityksellä ei ole loppua nähtävissä. Erilaisia raportointivelvoitteita on yliopistojen henkilöstölle vyörytetty kiihtyvää tahtia.

Taloudellisuudesta ja tehokkuudesta kertovien mittareiden lisäksi tällä hetkellä ollaan lisääntyvässä määrin kiinnittämässä huomiota laatuun. Laadun olemuksesta johtuen sen näkyväksi tekeminen edellyttää paljon mittareita, tiedon keräystä ja raportointia. Lisäksi on erinäisiä auditointeja, laadun ja kohta kenties etiikankin. Ja jokainen yliopiston toiminnan rahoittaja edellyttää juuri omanlaistaan mittausta, raportointia ja arviointia. Tunnelmat alkavat olla kuin sillä kalalla boolimaljassa – loppuu happi – on vaikea hengittää.

Sen lisäksi, että professoreiden, laitosjohtajien ja dekaanien elämä on käynyt henkisesti todella tukalaksi, tämä kaikki maksaa uskomattoman paljon. On absurdia, että verovarojen tehokkaamman ja vaikuttavamman käytön nimissä kehitys on johtanut mitä suurimpaan tuhlailuun. Yliopistojen arvokkain resurssi, professoreiden aika, kuluu aivan liian suurelta osin hankehakemusten, talousraporttien, ajankäyttöraporttien, suoritusraporttien, huonosti toimivien monien tietojärjestelmien, vpj- keskusteluiden ynnä muiden lähinnä sihteerin ammattitaidolla tehtävien tai explisiittisillä säännöillä hoidettavien asioiden näpertelyyn.

Dekaanien ja laitosjohtajien aika on erityisen halpa hyödyke. Taloudellinen kompensaatio ei ole tällä hetkellä missään suhteessa johtamistehtävien vaatimiin uhrauksiin, ajankäyttöön ja vastuisiin. Jos johtamiseen suhtautuu tehtävän edellyttämällä vakavuudella, ei tutkimukseen tai opetukseen juuri aikaa ole. Varsinkaan nyt. Tiedeuran kannalta kyse on sivuraiteesta, jolla ei kovin kauaa kannattaisi viipyä. Todellisena uravaihtoehtonakin yliopistojohtaminen lupaa kovin vähän, ehkä aivan viimeaikaisia rehtori/toimitusjohtajanimityksiä lukuun ottamatta. Toisaalta ei ole aivan sama kuka esimerkiksi tiedekuntaa johtaa. Kaikille professoreillekaan ei sitä tehtävää tohtisi antaa. Tämän tiedostaen, aina joku ’boolimaljaan’ joutuu hyppäämään.

Yliopistoille luvatussa autonomiassa saattaa olla joitakin mahdollisuuksia professoreilta vaaditun hallinnollisen työn vähentämiseen. Erityisesti mahdollisuuksia lienee johtamistyön järkevämpään organisointiin ja tehtävän mukaiseen kompensaatioon liittyen. Toisaalta olen jossain määrin myös skeptinen. Yliopistojen ohjaus ja lisääntyvät raportointivaatimukset eivät varmasti tule jatkossakaan vähenemään. Vankkumaton usko markkinaohjaukseen ja sen vaatima lisääntyvä hankerahoituksesta kilpailu ei näytä vähenemisen merkkejä. Kyse vaikuttaa olevan syvästä ja kaikkialle ulottuvasta muutoksesta, jonka luonne on lähinnä ideologinen. Silloin eivät järkiargumentit yleensä paljoa ole painaneet.

Jukka Pellinen
professori, Jyväskylän yliopisto