Kirja-arviot

---

Onko naurettavampaa ja hyödyttömämpää olentoa kuin taloustieteen professori, joka tähyilee norsunluutornistaan markkinoiden myllerrystä, ennustaa kerta toisensa jälkeen kaiken aivan väärin — ja jatkaa silti suojatyöpaikassaan kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Jos haluaa oppia jotakin talouden lainalaisuuksista, ei pidä mennä töihin yliopistoon vaan pörssiin. Tärkeämpää kuin hankkia taloustieteen tutkinto on perustaa oma yritys. Maailman myrskyt pitää tuntea omissa nahoissaan.

Näin opettaa Nassim Nicholas Taleb, entinen pörssimeklari ja nykyinen riskinhallintaguru. Taleb tuli kuuluisaksi teoksellaan Musta joutsen (2007, suom. Kimmo Pietiläinen), jonka katsotaan ennakoineen kirjan ilmestymisvuonna käynnistyneen suuren finanssikriisin.

Taleb on kirjoittanut satunnaisuudesta ja epävarmuudesta viisiosaisen teossarjan, jossa hän tekee pilkkaa taloustieteen klassikoista ja peräänkuuluttaa uudenlaista riskinkestävää finanssijärjestelmää ja yhteiskuntaa. Hänen kirjojaan myydään miljoonapainoksina.

Taleb on Libanonissa syntynyt kreikkalaiskatolinen. Hän löytää finanssimaailman ja muunkin elämän keskeiset viisaudet antiikin kirjallisuudesta ja Raamatusta. Hän kirjoittaa viljellen huikeita kielikuvia ja paradokseja, joilla on juurensa vuosituhansien takana.

Maailman menestyksekkäimmän startupin perusti Jeesus Kristus. Hänet ruoskittiin ja ristiinnaulittiin, joten oma nahka oli totisesti pelissä. Mutta niinpä hänen firmansa kukoistaa vielä kahta vuosituhatta myöhemmin.

Elämä, myös talouselämä, syntyy riskistä, ja vain riskistä. Niiden, jotka eivät halua ottaa riskejä, ei pidä antaa osallistua mihinkään päätöksentekoon. He menkööt töihin yliopistoon, jota Taleb kuvaa ”ritualistiseksi, itsereferoivaksi julkaisupeliksi” vailla kosketusta todellisuuteen.

”Joillakin aloilla, esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa ja psykologiassa, ritualistinen julkaisupeli vastaa asteittain yhä heikommin todellista tutkimusta, ja toimija-ongelman perusluonteen takia se johtaa mafian kaltaiseen etujen ristiriitaan: tutkijoilla on oma agendansa, joka poikkeaa siitä, mistä asiakkaat eli yhteiskunta ja opiskelijat heille maksavat.”

Taleb, joka tulee akatemian ulkopuolelta, viis veisaa akateemisesta vertaisarvioinnista. Urallaan hyvin menestyvää yliopistolaista on hänen mukaansa aina syytä epäillä huijariksi. Vasta jälkimaailma tietää kenen ajatuksilla todella oli kantavuutta. Aika on lopullinen tuomari.

Yliopistolaisten lisäksi todellisuudesta vieraantuvat yhä enemmän myös journalistit, joiden ainoa agenda on kirjoittaa miellyttääkseen toisia journalisteja. Kun tällä tiellä jatketaan, saadaan se mitä tilattiin: Donald Trump valtaan, keltaliivejä ja hakaristilippuja kaduille. Onko Taleb globaalin finanssikriisin jälkeen ennakoinut myös maailmanlaajuisen yhteiskunnallisen kriisin?

Talebin kirjat ovat herättäneet maailmalla valtavan keskustelun. Kimmo Pietiläinen on suomentanut ne kaikki heti ilmestymisvuonnaan. Valitettavasti käännösten kielenhuollossa olisi kuitenkin toivomisen varaa. Sanasta sanaan tai vähän sinnepäin käännettyinä Talebin sanaleikit, sukkeluudet ja kielikuvat eivät aina avaudu suomeksi.

Osmo Pekonen

---

---

Moni Feministisen pedagogiikan ABC -kirjan kirjoittajista työskentelee aikuisten parissa ja soveltaa feminististä pedagogiikkaa erityisesti korkeakoulutuksen yhteydessä. Kirjassa käytetyt esimerkit painottuvat akateemiseen maailmaan.

”Feminististä liikettä, sellaisena kuin sen itse ymmärrän, on Suomessa ollut 1970-luvulta lähtien. Kirjoitan tätä huhtikuussa 2017, feminismin neljännen aallon aikana, ja yritän luoda katsausta viimeiseen 35 vuoteen”, FM Aino-Maija Elonheimo Helsingin yliopistosta koostaa yleisnäkymää.

”Feministinen pedagogiikka ottaa nykyään huomioon muutakin kuin nais- ja miessukupuolet. Kielen, iän, uskonnon, etnisyyden, luokan, seksuaalisuuden, vammaisuuden ja muiden erojen huomioiminen sukupuolen ohella on feministisen pedagogiikan jatkuva haaste.”

”Feministinen pedagogiikka syntyy uudestaan oppimisen ja opettamisen käytännöissä. Se ei ole valmis, se ei ole oppijärjestelmä. Se on paremminkin työkalupakki. Se on myös ajattelun ja tekemisen tapa, jaettua toimijuutta ja osallisuutta prosessiin.”

KT Marjo Vuorikoski, joka on tehnyt pitkän uran kasvatustieteiden tutkijana ja yliopiston lehtorina Tampereen yliopistossa, pohtii kirjassa toisin opettamisen merkitystä kiinnostavasti.

”Vaikka alkuun halu opettaa toisin oli kova, keinot puuttuivat. Koin kovaa painetta mukautua yliopiston perinteisiin, joissa opiskelijat asetetaan vastaanottajan rooliin. Inhosin luennon pitämistä. Luentosalissa tunsin itseni ajoittain sivustakatsojaksi, kun opiskelijoiden huomio suuntautui taululle ja muistiinpanojen kirjoittamiseen. Koin olevani näyttämöllä, jossa esitin opetusta. Vihdoin sain järjestettyä opetustilan niin, että opiskelijat näkivät toistensa kasvot.”

Marjo Vuorikosken opettajuuden käänteeksi muodostui opiskelu amerikkalaisessa yliopistossa 1990-luvulla. Hän havahtui oivallukseen, että vuorovaikutteisella opetuksella ei vain aktivoida. Dialogisella opetuksella voidaan edistää demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa.

”Yliopisto-opetuksessa on aina korostettu tietoa ja rationaalisuutta ja nyt piti oppia entistä tietoisemmin tekemään tilaa tunteille ja ruumiillisuudelle. Tiedollisista tavoitteista ei voisi tinkiä, mutta teoreettinen tieto pitäisi saada eläväksi niin, että sillä olisi tarttumapintaa opiskelijoiden ajatteluun ja siitä tulisi heille käyttötietoa.

”Pääideat opetukseni käytäntöjen kehittämiselle löysin bell hooksin feministisestä pedagogiikasta. Vapauttavan kasvatuksen ideat saivat minut innostumaan: koulutuksen tulisi vapauttaa eikä sopeuttaa.”

”Astuminen alas asiansa hallitsevan tiedonsiirtäjän paikalta toimimaan yhdessä opiskelijoiden kanssa luo uudenlaisia vastuita. Tarvitaan luovuutta ja kokeilevaa otetta, johon sisältyy epävarmuuden sieto. Kaikki kokeilut eivät aina onnistu.”

Kirjassa on omistettu kokonainen luku menetelmille ja harjoituksille, lähtökohtana kokonaisvaltainen opettaminen, jossa ovat mukana aistivat, tuntevat, ja ajattelevat kehot ja mielet.

Tuula-Maria Ahonen

---

---

Outo paradoksi on, että nykyisessä asiantuntijuuteen perustuvassa kulttuurissa ei korkeimman tason opettajilta vaadita muodollista pätevyyttä. Autoakaan ei saa ajaa ilman asianmukaisia testejä, mutta yliopistoon voi marssia luennoimaan todistamatta pätevyyttään.

Tätä valitettiin viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Opettajana yliopistossa, ja myös Lapin yliopiston filosofian lehtori Juha Himanka toteaa saman kirjassaan.

Kirja on huomattavasti filosofisempi kuin useimmat opettamista käsittelevät teokset, jotka tarkastelevat aihetta kasvatustieteen ja psykologian näkökulmasta. Korkein opetus asettaa korkeakoulupedagogiikan laajempaan historialliseen ja filosofiseen kontekstiin. Alkoihan yliopiston ja opettamisen pitkä kehitystie antiikin Kreikasta, Platonin Akatemiasta ja Aristoteleen Lykeionista.

Kirjan sivuilla nousevatkin esiin Sokrates, Platon ja Aristoteles ja myöhemmistä yliopiston kehittäjistä erityisesti Wilhelm von Humboldt ja J.V. Snellman, jonka taistelulle itsenäisen ja vapaan oppimisen ja opettamisen puolesta on omistettu kokonainen luku.

Toki kirjassa paneudutaan opetuksen käytännöllisiinkin puoliin, kuten opetussuunnitelman laatimiseen ja luentojen ja seminaarien järjestämiseen.

Opettamiseen vaikuttaa suuresti se, millainen laitos itse yliopisto on ja mitä tarkoitusta se palvelee. Kirja vertaa kahta yliopistomallia: funktionaalista, joka tarkastelee yliopistoa sen tehtävien kannalta, ja yliopiston ideaa tähyävää, jossa yliopisto nähdään henkisenä ja eettisenä päämääränä.

Idea-yliopisto kukoisti saksalaisessa yliopistomallissa, jonka isänä pidetään Humboldtia. Totuutta tavoitellaan sen itsensä vuoksi. Suomessa tätä edusti J.V. Snellman, joka korosti koulun ja yliopiston eroa. Koulussa päntätään tietoa muistiin, yliopistossa ajatellaan itse. Itsenäinen, vapaa ja kriittinen opiskelija ja opettaja ovat tämän yliopistomallin päämääriä.

Kehitys on kuitenkin kulkenut kohti funktionaalista mallia, jossa yliopiston tulee palvella etupäässä yhteiskuntaa ja sen intressejä. Nykyään tämä tarkoittaa useimmiten talouden tarpeiden täyttämistä. Kirja ei torju kokonaan funktionalismia, mutta arvostelee sen ylivaltaa, jolla voi olla tai on dramaattisia seurauksia niin yhteiskunnalle kuin yliopistolle ja tieteelle yleensäkin.

Kirjan ydinviesti oppimisen ja opettamisen olemuksesta kiteytyy Platonin dialogissa Menon, joka nousee esille usein kirjan sivuilla. Dialogissa Sokrates onnistuu saamaan täysin oppimattoman orjapojan taitamaan geometriaa. Sokrates ei varsinaisesti opeta poikaa, vaan ohjaa hienovaraisilla kysymyksillä pojan oivaltamaan itse, miten geometrinen todistus menee. Pari tuhatta vuotta myöhemmin Venäjän sortovallan alla J.V. Snellman korosti, että akateemisen opiskelun ydin on rohkeus ajatella itsenäisesti ja kriittisesti.

Joutuivathan luonnontieteenkin pioneerit uudella ajalla uhmaamaan aikakauden auktoriteetteja, usein jopa henkensä uhalla.

Selkeästi laaditussa ja kirjoittajan omilla oppimis- ja opettajakokemuksilla väritetyssä Korkein opetus -kirjassa on tosin se ongelma, että suuri osa kirjasta referoi ja kommentoi muiden arvovaltaisten tutkijoiden töitä. Jopa omakohtaista ja itsenäistä ajattelua korostavat kohdat ovat lähtöisin muiden kuin kirjoittajan omasta kynästä.

Pekka Wahsltedt

---