 
|
|||||||||||||
|
Kirja-arviot
Yliopistouudistukset yhdessä talouden kurimuksen kanssa ovat ajaneet yliopistot, yliopistojen työntekijät ja opiskelijat ahtaalle. Yhtäällä leikataan, toisaalla karsitaan ja kaikkialla kärvistellään, eikä helpotusta ole luvassa. Miten tällaisessa tilanteessa olisi mahdollista edelleen kokea työ yliopistossa mielekkääksi ja palkitsevaksi? Ja pitääkö työssä viihtyä? Juuri tällä kysymyksellä aloittaa työterveyslaitoksen vanhempi tutkija Jari Hakanen tuoreen kirjansa Työn imu. Hakanen on tutkinut positiivista psykologiaa sekä työhyvinvointia ja esittelee kirjassaan ’työn imun’ käsitettä ja sitä, mitä merkitystä sillä on työterveydelle. Kirja ei ole aikanaan muodikkaan positiivisen ”hymyile tai kuole” -ajattelun kannalla vaan lähestyy aihetta tieteellisyyteen perustuvan positiivisen työn psykologian näkökulmasta: osoitettujen elämän ja työn mielekkyyden sekä inhimillisten olosuhteiden kautta. Keskeisiä Hakasen työn imu -käsitteelle ovat innostus, halu, mielekkyys ja voimavarat. Kyse ei ole vain siitä, että töissä on kivaa vaan sitä, että työ on palkitsevaa suhteessa voimavaroihin ja tahtoon. Se on myönteinen ulottuvuus jossain burnoutin ja boreoutin — työuupumuksen ja työssä tylsistymisen — välillä. Mitkä tahansa työtehtävät voivat tuntua rasittavilta tai epäkiinnostavilta, jos ne eivät innosta tai niihin ei ole riittävästi voimia. Toisaalta kaikki työ voidaan järjestää mielekkäästi ja kokea mielekkääksi, tapahtui se sitten taloudellisten tai uraedellytysten tai työn sisällön kautta. Yksi voimaannuttava keino, jota Hakanen tähän tarjoaa, on työn omatoiminen tuunaaminen työn hallintaa kehittämällä. Yliopistoissa juuri tämä on tullut entistä vaikeammaksi kasvaneiden ulkoisten vaatimusten ja reunaehtojen vuoksi. Kuten Hakanen toteaa, työelämän kuormittavuuden vähentämiseen pyrittäessä on puhuttu siitä, ettei kukaan ole työssään korvaamaton. Hän lisää kuitenkin, että nykyhetkessä työterveyden kannalta ”paljon tärkeämpää on, ettei kenenkään tule töissä kokea olevansa koska tahansa korvattavissa”. Erityisinä asiantuntijatyöpaikkoina yliopistot ovat perinteisesti korostaneet yksilöllistä osaamista. Uudessa tilanteessa on kuitenkin herännyt epäilys kokonaisten koulutus- ja tutkimusalojen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Korvattavuuden ohella työntekijöiden asiantuntemuksen mielekkyys on asetettu kyseenalaiseksi. Tämä haastaa yliopistot miettimään uudelleen sitä, mikä on yliopistotyön mieli ja imu. Ainakin oma kokemus erilaisten yliopistotyöntekijöiden puheista on, että työn mielekkääksi tekevät seikat jäävät jatkuvasti paitsioon muiden, tylsistävien tai stressaavien seikkojen korostuessa. Vaikka Hakanen pohtii työn imua ensisijaisesti työterveyden näkökulmasta, ottaa hän huomioon myös työn suhteen muuhun elämään. Ilman tätä yhteyttä työstä voi tulla itse tarkoitus, kodista työholistin välttämätön paha ja palautumiskeinoista työlle alisteisia välineellisiä toimia. Hakasen teos antaa paljon pohdittavaa työssä eri asemissa oleville. Vaikka se perustuu hänen koulutuspalvelukonseptiinsa, voi sitä soveltaa omassa työssään ja työpaikassaan. Työn imussa kyse ei ole ensisijaisesti vain yksilön omasta suhteesta työhönsä vaan koko työyhteisön ilmapiiristä. Itse olen huolestuneena seurannut puhuntaa työn mielekkyyden katoamisen näkymisestä sairauksina. Kuten Hakanen toteaa, ”terveytensä ja motivaationsa kustannuksella työskentelevä työntekijä ei ole kenellekään eduksi”. Työn imussa tällainen kielteinen kierre voitaisiin katkaista ja kääntää yksilölliseksi ja yhteisölliseksi voimavaraksi. Joel Kuortti
Globaalissa ja sähköisten viestintävälineiden hallitsemassa maailmassa yhteydenpito on etäistä ja välittyy monien mutkien kautta. Niinpä myös palautteen saaminen on vaikeaa ja monimutkaista, ja kun sitä saa, se on usein lyhyttä, katkelmallista ja epäselvää. Tutkimusten mukaan ihmiset haluaisivatkin enemmän kunnon palautetta tekemisistään ja sanomisistaan. Näin myös yliopistoissa. Palaute ei ole ollut koskaan yliopistojen vahvin puoli. Opiskelija saa kovasta aherruksestaan palautteeksi vain abstraktin numeron, tutkija yhtä abstrakteja pisteitä. Seminaarit ja eritoten tohtoriksi väitteleminen taitavat olla ainoita tilaisuuksia, joissa saa kunnollista ja perusteellista palautetta työstään. Mutta usein näissäkin palautteen antamisen tyyli on usein hyökkäävä ja lannistava. Viestinnän kouluttaja Sirke Lohtaja-Ahosen ja johtamisen kouluttaja Risto Ahosen kirjan Palaute kuuluu kaikille lähtökohtana onkin, että palaute ei saa olla moralisoivaa, tuomitsevaa ja syyttelevää. Toimiva palaute on puolueetonta ja toteavaa. Palautteen ydin on, että muut näkevät yksilöstä sellaisia puolia, joita hän ei itse pysty näkemään, ja palautteen tehtävänä on peilin tavoin paljastaa ja auttaa yksilöä tulemaan tietoiseksi näistä pimentoon jääneistä puolista. Nykyään kun työntekijät ovat koulutettuja asiantuntijoita, heillä on sellaista tietoa, mikä heidän esimiehiltään puuttuu. Tämän takia palaute kulkee myös alhaalta ylös, ja hyvä esimies osaa kuunnella ja vastaanottaa kriittistäkin palautetta. Esimiehen alttius kriittisellekin palautteelle nostaa hänen arvostustaan ja statustaan työntekijöiden keskuudessa. Työyhteisössä, jota johdetaan pelon sijaan palautteella, vallitsee luottamuksellinen, avoin ja kannustava ilmapiiri — ja työn tulokset ovat sen mukaiset. Kirjassa on myös ongelma, joka tulisi huomioida etenkin yliopistoissa. Kirjan kirjoittajat korostavat sitä, että palautteen tulee pohjata puolueettomaan ja objektiiviseen havaintoon. Mutta tosiasiassa — mihin kirjankin yhdellä sivulla ohimennen viitataan — mitään puhdasta ajattelusta ja kielestä riippumatonta havaintoa ei ole, vaan jokainen havainto on kehystetty ja arvotettu tulkinnalla. Etenkin yliopistojen humanistisella puolella, jossa on paljon erilaisia teoreettisia viitekehyksiä ja niitä kannattavia koulukuntia, voi syntyä kiistaa yhden ja saman havainnon merkityksestä ja tulkinnasta. Näin toimivan palautteen antaminen edellyttää nurkkakuntaisuudesta luopumista ja viitekehysten kohtaamista ja dialogia. Muuten Palaute kuuluu kaikille -kirja on niin tyyliltään kuin sisällöltään esimerkillisen lukijaystävällinen ja kannustava, ja kirja tavoittaa ja puhuttelee kaikkia nuorista vanhoihin ja yrityksistä yliopistoihin. Todellisesta työelämästä poimitut esimerkit täydentävät ja havainnollistavat oivallisesti kirjan sanomaa. Kirja osoittaa että selkeä, sujuva ja ammattitermeistä vapautettu kielenkäyttö on ensimmäinen ja tärkein askel kohti toimivaa ja tehokasta palautetta. Kirjoittajat ovatkin liittäneet mukaan sähköpostiosoitteensa, jotta lukija voi lähettää heille kirjasta oman palautteensa Pekka Wahlstedt
|
||||||||||||
