Tiedettä vai tietoa?
Tieteellisen ja tietokirjallisuuden
rajoja voi hahmottaa monella tapaa.
Puhtaasti tiedekirjallisuutta
ja populaaria tietokirjallisuutta on
helpompi rajata janan molempiin
päihin. Väliin jää alue, joka ei olekaan
niin selvä.
Pitää kysyä Markku Löytöseltä ja Pirjo Hiidenmaalta.
Molemmat ovat kirjoittaneet tiede- ja tietokirjallisuutta.
Luottamustehtävien vuoksi he ovat miettineet
asiaa usealta kantilta. Pirjo Hiidenmaa on kolmeen
kertaan, eli yhdeksän vuotta ollut Suomen tietokirjailijat
ry:n puheenjohtaja ja Markku Löytönen
on sitä parhaillaan.
Puhtaasti tiedekirjan ja tietokirjan väliin jää alue,
jossa määrittely ei ole niin yksinkertaista. Hiidenmaa
lähtee eri tieteenaloista, joilla on teoksensa ja yleisönsä.
— Luonnontieteiden osalta jako on aika selvä.
Lääketieteessä esimerkiksi väitöskirjojen julkaiseminen
on formaalia. Sieltäkin johtaa useita yleistajuisia,
suosittuja kirjoittamisen alueita, kuten ravitsemukseen
liittyvät teokset. Niitä kirjoittavat sekä tutkijat
että muuten aiheeseen perehtyneet kirjoittajat.
— Laajemmin vielä toinen suosittu alue, terveeseen
elämään liittyvä kirjallisuus perustuu kansanvalistuksen
perinteeseen ja moniin tutkimuksiin. Blogikirjoittajat
ovat laajentaneet tekstiä uudenlaiseen julkisuuteen,
johon liittyy usein henkilökohtaisia sävyjä.
Tiedekirjoittajan meriitit
Varsinkin aikaisemmin korkeat virat täytettiin tiedekirjoittamisen
ansioin: professorin pitää tehdä tiedettä ja opettaa sen perusteella. Sama pätee edelleen, mutta
joitakin uusia sävyjä kokonaisuuteen on tullut. Tietoja
oppikirjoittaminen lasketaan opetusansioihin.
— Opetusansioita pitäisi ottaa enemmän huomioon.
Aikaisemmin niille laitettiin liian vähän painoa.
Toinen asia sitten on se, että kolmanteen koriin liittyvä
yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja siihen sisältyvä
esimerkiksi tieteellisen kirjoittamisen populaarimpi
ote ei näy rahoitusmallissa, Löytönen sanoo.
Tämän päivän jatko-opiskelija on siitä onnellisessa
asemassa, että tietokirjoittamista opetetaan
ja usein tekstistä ovat kiinnostuneet useat opettajat
jatko-opintojen ympärillä. Monien populaarien tietokirjojen
kirjoittajat ovat oppineet onnistumisen ja
erehtymisen kautta.
Opettelemisen kivikkoista polkua ei perinteisesti
ole esitelty, mutta nyt on tullut muotiin esitellä omia
epäonnistumisia. Löytönen kaivaa salkustaan kopiot
esityksestä, jota hän on pitänyt useissa tilaisuuksissa.
Hän kuvaa, kuinka on opetellut kirjoittamaan
seitsemään kertaan. Ensin oppia kansakoulussa, sitten
lukiossa, aikanaan yliopistossa pariinkin kertaan,
popularisoiden tiedettä aikuisille ja tehden tietokirjan
lapsille sekä oppikirjan lukioon. Kahdeksas kerta taitaa
olla se, että hänen on pitänyt opetella opettaakseen
näitä asioita monilla foorumeilla.
Suurin osa esimerkiksi tiede- ja tietokirjailijoista
on moniottelijoita, joiden pitää osata eri kirjoittamisen
lajeja. Yliopisto-opettaja, joka kirjoittaa omasta
alastaan oppikirjoja tai tietokirjoja tieteen lisäksi
kuuluu laajenevaan joukkoon.
Paljon keskustelua viime aikoina on herättänyt
Julkaisufoorumi-hanke. Määrällisistä kriteereistä on
suuntauduttu myös laatu huomioon ottaen ja laatu
vielä hierarkisoiden eri tyyppisiin julkaisemisen
paikkoihin. Hierarkiasta on keskusteltu runsaasti ja
muun muassa siitä, mikä on suomenkielisen julkaisemisen
asema.
— Hyvä, että tieteellisten julkaisujen laadusta
keskustellaan, vaikka erikseen on sitten yhteiskunnalliseen
näkyvyyteen liittyvä kirjoittaminen. Yksi
foorumeista on tieteestä ponnistavat asialehdet, kuten
Hyvä Terveys, Hiidenmaa sanoo.
Tietokirjan suosio kestää
Tietokirjoille digitaalisenakin aikana löytyy kirjoittajia
ja lukijoita. Joillakin tieteenaloilla, kuten humanistisissa
ja yhteiskuntatieteellisissä teksteissä moni selvästi
tieteellisellä otteella tehty kirja löytää suuren yleisön.
Raja tietokirjan ja tiedekirjan välillä ei ole niin selvä.
Vuosittain markkinoille tulevasta 9 000 teoksesta
80 prosenttia on tietokirjoja. Digitaalinen esittämistapa
on jättänyt merkkinsä tietokirjaan. Löytönen
vertaa kahta eri toimitustyötään, toinen vuodelta
1989 ja toinen 2009. Väriä on tullut lisää, samoin graafisia
elementtejä. Painopinta on monella tapaa rikottu.
Visuaalisuutta on tullut lisää ja leipätekstin osuus
on vähentynyt. Kirjan parissa ei viihdytä kerralla yhtä
kauan kuin aikaisemmin.
Aina silloin tällöin kuulee kommentin, jonka mukaan
tietokirjoja tulee liikaa. Löytönen esittää vastaväitteen:
lukeva kansa on tähän saakka kirjansa löytänyt
varsin hyvin. Luemmehan paljon sanomalehtiäkin.
Esimerkiksi digitaalinen tiedon välittäminen
on vain yksi muoto. Sähköinen kirja on lähtenyt kangerrellen
liikkeelle. Tietokirjoja julkaistaan samaan
tahtiin kuin ennenkin.
Pirjo Hiidenmaa perustelee tietokirjan asemaa
sillä, että se on usein lahjapaketissa. Lahjan saajalle
on huonompi perustella ladattua tiedostoa. Kirjan
alkulehdille muistoksi laitetut lauseet sen sijaan ovat
rakkaita.
Tietokirjan asiantuntijoista Löytönen ei ole mukana
sosiaalisessa mediassa. Löytönen katsoo toimittajaa
ja sanoo, että olemme tässä asiassa menetettyä
sukupolvea.
— Koska muuten olit viimeksi virtuaalikaljalla?
Tiedettä vai tietoa?
Tiede- ja tietokirjallisuuden kirjallisuuden eroja voi
määritellä monin tavoin. Tekstin nootittaminen,
monipuolinen tarkastelutapa ja usein pieneksi jäävä
lukijakunta ovat tiedekirjan ominaisuuksia.
Tiedekirjoittaminen on paljolti siirtynyt verkkoon
ja kansainvälisten tiedelehtien palstoille. Suomeksi
kirjoittaminen on vähentynyt, kun taas tietokirjojen
määrä kasvaa.
teksti Tiina Huokuna
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 36
|