3/12

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Tiedettä vai tietoa?

    Tieteellisen ja tietokirjallisuuden rajoja voi hahmottaa monella tapaa. Puhtaasti tiedekirjallisuutta ja populaaria tietokirjallisuutta on helpompi rajata janan molempiin päihin. Väliin jää alue, joka ei olekaan niin selvä.

    Pitää kysyä Markku Löytöseltä ja Pirjo Hiidenmaalta. Molemmat ovat kirjoittaneet tiede- ja tietokirjallisuutta. Luottamustehtävien vuoksi he ovat miettineet asiaa usealta kantilta. Pirjo Hiidenmaa on kolmeen kertaan, eli yhdeksän vuotta ollut Suomen tietokirjailijat ry:n puheenjohtaja ja Markku Löytönen on sitä parhaillaan.

    Puhtaasti tiedekirjan ja tietokirjan väliin jää alue, jossa määrittely ei ole niin yksinkertaista. Hiidenmaa lähtee eri tieteenaloista, joilla on teoksensa ja yleisönsä.

    — Luonnontieteiden osalta jako on aika selvä. Lääketieteessä esimerkiksi väitöskirjojen julkaiseminen on formaalia. Sieltäkin johtaa useita yleistajuisia, suosittuja kirjoittamisen alueita, kuten ravitsemukseen liittyvät teokset. Niitä kirjoittavat sekä tutkijat että muuten aiheeseen perehtyneet kirjoittajat.

    — Laajemmin vielä toinen suosittu alue, terveeseen elämään liittyvä kirjallisuus perustuu kansanvalistuksen perinteeseen ja moniin tutkimuksiin. Blogikirjoittajat ovat laajentaneet tekstiä uudenlaiseen julkisuuteen, johon liittyy usein henkilökohtaisia sävyjä.

    Tiedekirjoittajan meriitit

    Varsinkin aikaisemmin korkeat virat täytettiin tiedekirjoittamisen ansioin: professorin pitää tehdä tiedettä ja opettaa sen perusteella. Sama pätee edelleen, mutta joitakin uusia sävyjä kokonaisuuteen on tullut. Tietoja oppikirjoittaminen lasketaan opetusansioihin.

    — Opetusansioita pitäisi ottaa enemmän huomioon. Aikaisemmin niille laitettiin liian vähän painoa. Toinen asia sitten on se, että kolmanteen koriin liittyvä yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja siihen sisältyvä esimerkiksi tieteellisen kirjoittamisen populaarimpi ote ei näy rahoitusmallissa, Löytönen sanoo.

    Tämän päivän jatko-opiskelija on siitä onnellisessa asemassa, että tietokirjoittamista opetetaan ja usein tekstistä ovat kiinnostuneet useat opettajat jatko-opintojen ympärillä. Monien populaarien tietokirjojen kirjoittajat ovat oppineet onnistumisen ja erehtymisen kautta.

    Opettelemisen kivikkoista polkua ei perinteisesti ole esitelty, mutta nyt on tullut muotiin esitellä omia epäonnistumisia. Löytönen kaivaa salkustaan kopiot esityksestä, jota hän on pitänyt useissa tilaisuuksissa. Hän kuvaa, kuinka on opetellut kirjoittamaan seitsemään kertaan. Ensin oppia kansakoulussa, sitten lukiossa, aikanaan yliopistossa pariinkin kertaan, popularisoiden tiedettä aikuisille ja tehden tietokirjan lapsille sekä oppikirjan lukioon. Kahdeksas kerta taitaa olla se, että hänen on pitänyt opetella opettaakseen näitä asioita monilla foorumeilla.

    Suurin osa esimerkiksi tiede- ja tietokirjailijoista on moniottelijoita, joiden pitää osata eri kirjoittamisen lajeja. Yliopisto-opettaja, joka kirjoittaa omasta alastaan oppikirjoja tai tietokirjoja tieteen lisäksi kuuluu laajenevaan joukkoon.

    Paljon keskustelua viime aikoina on herättänyt Julkaisufoorumi-hanke. Määrällisistä kriteereistä on suuntauduttu myös laatu huomioon ottaen ja laatu vielä hierarkisoiden eri tyyppisiin julkaisemisen paikkoihin. Hierarkiasta on keskusteltu runsaasti ja muun muassa siitä, mikä on suomenkielisen julkaisemisen asema.

    — Hyvä, että tieteellisten julkaisujen laadusta keskustellaan, vaikka erikseen on sitten yhteiskunnalliseen näkyvyyteen liittyvä kirjoittaminen. Yksi foorumeista on tieteestä ponnistavat asialehdet, kuten Hyvä Terveys, Hiidenmaa sanoo.

    Tietokirjan suosio kestää

    Tietokirjoille digitaalisenakin aikana löytyy kirjoittajia ja lukijoita. Joillakin tieteenaloilla, kuten humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä teksteissä moni selvästi tieteellisellä otteella tehty kirja löytää suuren yleisön. Raja tietokirjan ja tiedekirjan välillä ei ole niin selvä.

    Vuosittain markkinoille tulevasta 9 000 teoksesta 80 prosenttia on tietokirjoja. Digitaalinen esittämistapa on jättänyt merkkinsä tietokirjaan. Löytönen vertaa kahta eri toimitustyötään, toinen vuodelta 1989 ja toinen 2009. Väriä on tullut lisää, samoin graafisia elementtejä. Painopinta on monella tapaa rikottu. Visuaalisuutta on tullut lisää ja leipätekstin osuus on vähentynyt. Kirjan parissa ei viihdytä kerralla yhtä kauan kuin aikaisemmin.

    Aina silloin tällöin kuulee kommentin, jonka mukaan tietokirjoja tulee liikaa. Löytönen esittää vastaväitteen: lukeva kansa on tähän saakka kirjansa löytänyt varsin hyvin. Luemmehan paljon sanomalehtiäkin. Esimerkiksi digitaalinen tiedon välittäminen on vain yksi muoto. Sähköinen kirja on lähtenyt kangerrellen liikkeelle. Tietokirjoja julkaistaan samaan tahtiin kuin ennenkin.

    Pirjo Hiidenmaa perustelee tietokirjan asemaa sillä, että se on usein lahjapaketissa. Lahjan saajalle on huonompi perustella ladattua tiedostoa. Kirjan alkulehdille muistoksi laitetut lauseet sen sijaan ovat rakkaita.

    Tietokirjan asiantuntijoista Löytönen ei ole mukana sosiaalisessa mediassa. Löytönen katsoo toimittajaa ja sanoo, että olemme tässä asiassa menetettyä sukupolvea.

    — Koska muuten olit viimeksi virtuaalikaljalla?

    Tiedettä vai tietoa?

    Tiede- ja tietokirjallisuuden kirjallisuuden eroja voi määritellä monin tavoin. Tekstin nootittaminen, monipuolinen tarkastelutapa ja usein pieneksi jäävä lukijakunta ovat tiedekirjan ominaisuuksia.

    Tiedekirjoittaminen on paljolti siirtynyt verkkoon ja kansainvälisten tiedelehtien palstoille. Suomeksi kirjoittaminen on vähentynyt, kun taas tietokirjojen määrä kasvaa.

    teksti Tiina Huokuna

    • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 36