2/16

  • pääsivu
  • sisällys
  • Petri Koikkalainen
    puheenjohtaja,
    Tieteentekijöiden liitto
     

    Pääkirjoitus

    Hakemisen paineissa

    Joskus ennen Suomen Akatemialle tai muulle tutkimusrahoittajalle jätettiin hakemus silloin, kun tutkija oli saanut tavallista paremman idean. Jos idea oli oikeasti hyvä, mahdollisuus rahoitukseen oli kohtuullinen.

    Nyt tutkijoiden on ”pakko hakea” ja yliopistojen johdon on kannustettava kaikkia hakemaan. Myöntöprosentit ovat painuneet jo alle kymmenen. Hyvätkään hakemukset eivät mene läpi ja rahoituksen jakajat ovat tiukoilla.

    Miksi siedettävästä tilanteesta on tullut lähes sietämätön?

    Kurjistuvassa rahoitustilanteessa kilpailtu raha on monelle tieteentekijälle ainoa toive ammatin jatkumisesta.

    Yliopistoille se on tärkeä lisäresurssi ja yleiskustannusosuuksilla rahoitetaan tiloja ja hallintoa. Kilpaillusta rahasta saa myös lisäpalkkion rahoitusmallin kautta.

    Poliitikot ja virkamiehet ovat suosineet kilpailutusta ”perusrahoituksen” kustannuksella — se nähdään laadun takeena, mutta myös strategisena ohjausvälineenä.

    Suomessa suoraa julkista tutkimusrahoitusta on vain 44 prosenttia julkisesta tutkimusrahoituksesta lopun ollessa kilpailutettua. Tiedevertailuissa meitä paremmin pärjäävissä Tanskassa, Sveitsissä ja Hollannissa vastaavalla tavalla lasketut perusrahoitusosuudet ovat 57, 68 ja 78 prosenttia (Olli Poropudas, HS 2.8.2015).

    Miksi näin? Vaikuttaa siltä, että perusrahoitus joskus mielletään block grantiksi tai ”perustuloksi”, joka ei kehitä toimintaa tai kannusta laatuun. Käsitys on virheellinen.

    Perusrahoitus on pääosin korvausta laskettavista yksikkösuoritteista, kuten tutkinnoista ja tutkimusjulkaisuista. Yliopistot sopivat niistä valtion kanssa tulossopimusneuvotteluissa. Valtio saa mitä se tilaa, ja siksi se käyttää perusrahoittajana ainakin yhtä vahvaa ohjaavaa valtaa kuin kilpailuttajana. Jo perusrahoituksen sisällä on vaatimus menestyä tutkimusrahoitus- ja julkaisemiskilpailuissa.

    ”Perusrahoituksen” sijasta olisikin parempi puhua ”tulossopimusrahoituksesta” tai vain ”sopimusrahoituksesta”.

    Nykyinen tuska turhasta ja turhauttavasta työstä sekä ”norminpurun” tarpeesta viittaa siihen, että rahoitusjärjestelmä kokonaisuutena hukkaa resursseja.

    Sopimusrahoituksen pitäisi kohdentua lähinnä yliopiston perustehtäviin. Silti sillä joudutaan tekemään muutakin. Työaikaa käytetään yhä enemmän rahoituksen varmistamiseen toisilta valtionrahoituksen momenteilta sen sijaan, että tutkittaisiin, opetettaisiin tai vaikutettaisiin.

    Suomalaisissa yliopistoissa on vähän ”tavallisia” lehtoreita tai professoreita, paljon projektilaisia. Yksiköiden yhdisteleminenkään ei lisää akateemisten tehtävien kokonaismäärää, leikkausten aikana luultavasti päinvastoin.

    Hakemisen vaivasta huolimatta tutkija-opettajat tuskin haluavat, että tutkimusrahoittajilla olisi yhä vähemmän jaettavaa. Mutta eniten he haluavat mahdollisuuksia työntekoon, jopa jonkinlaiseen uraan.

    Hallinnon rationalisointi voisi auttaa ydintehtäviin keskittymisessä, mutta mahdollisuudet ovat rajalliset, jos rahoitusmalli itsessään ruokkii hakurulettia — ja väistämättä lisää tutkimushallintoa.

    Sirpaleinen rahoitus pirstoo työtä ja niukkuuden ja moninkertaisten kannusteiden yhdistelmä aiheuttaa hakuhysteriaa ja pettymyksiä. Esimerkiksi ”tavallisille” lehtoreille ja professoreille pitäisi turvata tutkimuksen tai opettamisen kehittämisen perusedellytykset ilman, että siihen pitää jatkuvasti hakea rahaa.

    Olisiko myös syytä muuttaa rahoitusmallia vähintään siten, että kotimainen kilpailtu rahoitus olisi riittävä palkinto sinänsä, eikä hakupainetta kasvatettaisi rahoitusmallin lisävivuilla? Hakumenestys tai laadukas julkaiseminen osataan jo joka tapauksessa laskea meriiteiksi.

    Petri Koikkalainen
    puheenjohtaja,
    Tieteentekijöiden liitto

    • Painetussa lehdessä sivu 2