Kirja-arviot
Jussi Valtosen Finlandia-palkittu romaani ansaitsee paikkansa tälläkin palstalla. Teoshan on paitsi kutkuttava jännäri myös viiltävä kuvaus tutkimuksen etiikasta ja tiede- ja yliopistopolitiikasta. Lisäksi kirjassa kuvataan konkreettisesti suomalaisen ja yhdysvaltalaisen tutkimusmaailman eroja. Valtonen tuntee kentän, sillä hän viimeistelee neuropsykologian väitöskirjaa Helsingissä ja on tehnyt valtaosan tutkimuksestaan Yhdysvalloissa. Kirjan alussa nuori neurotieteen tutkija Joe Chayefski päätyy 1990-luvulla rakkauden perässä Suomeen. Hän hylkää Yhdysvalloista saamansa tarjoukset professuurista ja yrittää sen sijaan rakentaa tuoreena isänä elämäänsä Suomessa. Tutkijan olosuhteet eivät kuitenkaan ole sitä, mihin hän on tottunut, eivätkä kollegat Helsingin yliopistossa juuri osoita yhteistyökykyään. Muualta tullut Joe tarkkailee kriittisin silmin suomalaista tutkimusjärjestelmää. Osansa arvostelusta saa myös apurahajärjestelmä. ”Ja yksityinen säätiö, joka jakoi tutkimusapurahoja vain niille, jotka olivat syntyneet Savossa? Näin pieni maa – mutta tutkijoita rahoitettiin syntymäpaikan eikä ansioiden tai lahjakkuuden mukaan.” Tutkijayhteisön sisäpiiriläisyys ja omien suosiminen käyvät myös Joen hermoille. Viranhaussa suositaan 15 vuotta väitöskirjaa yksin Helsingissä tehnyttä alkoholistimiestä eikä juuri Cambridgessä väitellyttä nuorta naista. ”Kun Joen oli onnistunut tyrmistykseltään kysyä, että ei kai kirkkaasti pätevämpää naista voida tieten tahtoen rajata ulkopuolelle, hänelle kohauteltiin olkapäitä: pätevyys on niin subjektiivista.” Joe tuskastuu suomalaiseen tiedemaailmaan ja palaa Yhdysvaltoihin. Nopeasta romanssista alkunsa saanut avioliitto on surkastunut, eikä puolisoilla ole ollut kykyä korjata sitä. Professorina Baltimoressa Joe tekee palkittua tutkimusta, jolla kuitenkin on pelottaviakin teknologisia sovellusmahdollisuuksia. Joe joutuu nämä piinallisesti huomaamaan, omien lastensa myötä. Romaanin yhtenä karmaisevana juonteena on kuvaus julkaisupolitiikasta. Tieteellisten sarjojen julkaisu on keskittynyt yhdelle toimijalle, mediakonserni Freedom Medialle. Koska konsernin hallussa ovat arvostetuimmat julkaisusarjat, se sanelee ehdot, joilla tieteelliseen tietoon pääsee käsiksi. Lisäksi konserni ei suostu myymään yliopistokirjastoille kuin kaikki lehtensä, joiden joukossa on tieteellisesti kelvottomiakin. Epäilyttäväkin tutkimustieto saa näin jalansijaa näennäisesti pätevissä sarjoissa, joita kaupalliset soveltajat ja markkinamiehet taas käyttävät hyväkseen. Julkaisupolitiikka ei enää siis ole tieteellisen yhteisön hallussa. Jussi Valtosen romaani on tarkkapiirteinen ja piinaavakin kuvaus tutkijan vastuusta ja etiikasta. Se laittaa lukijan miettimään omaa vastuutaan ja rooliaan tiedeyhteisössä ja laajemmin yhteiskunnassa. Millä tavoin omasta tutkimuksesta voi keskustella median ja esimerkiksi aktivistien kanssa? Kuka päättää, mihin tutkijan tutkimusta saa käyttää? Entä mikä tutkijan vastuu tulevaisuuden maailman rakentamisesta lopulta on? Terhi Ainiala
Kaikilla työyhteisöillä on johtaja. Mutta miten johtaminen sopii tutkimisen vapautta vaalivaan yliopistoyhteisöön. Kysymys on mitä ajankohtaisin nyt kun yliopistoihin halutaan samankaltaista ammattijohtamista kuin muissa organisaatioissa on. Tämä kysymys on myös Akateemisen johtamisen ydinkysymyksiä -kirjan keskiössä. Kirjan kirjoittajat kuitenkin uskovat, että vaikka akateemisen vapauden ja johtamisen välillä piilee tietynlainen jännite, ne voidaan sovittaa yhteen. Kaikki kirjoittajat ovat toimineet tai toimivat johtotehtävissä Helsingin yliopistoissa. Kirjoitukset ammentavatkin kirjoittajien omista kokemuksista. Esimerkiksi Ilkka Niiniluoto, Thomas Wilhelmsson, Irma Thesleff, Liisa Keltikangas-Järvinen, Arto Mustajoki ja Kari Raivio tarkastelevat johtajuutta omista perspektiiveistään, joihin osaltaan vaikuttaa myös heidän edustamansa tieteenala. Mutta mitä yhteistä heidän näkemyksissään on ja millainen kuva akateemisesta johtajuudesta ja sen pohjalta piirtyy? Käskyttäminen ja muut perinteisen johtajan hyveet tai paheet eivät toimi akateemisessa yhteisössä. Kannustaminen, innostaminen ja dialogisuus yleensä toimivat paremmin. Akateeminen johtajuus on vertaisjohtamista, ja johtajan on määräilemisen sijasta rakennettava sellaiset fyysiset ja henkiset puitteet joissa luova työ voi kukoistaa ja kehittyä. Olen itse arvostellut Talouselämä- lehteen hyllyllisen johtamista käsittelevää kirjallisuutta, ja niissä kaikissa painotetaan samoja asioita. Eräs onkin jo nimeltään Epäjohtaminen. Toisin kuin on oletettu, tutkijayhteisöt ja liikeyritykset ovatkin samaa mieltä tästä johtamisen ydinkysymyksestä. Tietysti johtajalla on myös aivan omat puolensa, jotka erottavat johtajan muusta yliopistoväestä. Nykyisissä suurten laitosten ja monimutkaisten rakenteiden yliopistoissa tarvitaan ennen kaikkea kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Kokonaisuuden hahmottaminen mahdollistaa myös tiedekuntien ja muiden akateemisten reviirien ylittämisen ja yliopiston yhteisen hyvän edistämisen. Kirjassa valitetaankin, että johtaminen on ollut kapea-alaista, koska yliopistossa ei ole huomioitu sitä, että yhteiskunnalliset muutokset ja tieto- ja viestintekniikan kehittyminen on tuonut yliopistoon aivan uudenlaisia asiantuntijoita. Esimerkiksi opettamisen johtamisessa keskitytään vain opettajiin, vaikka opetus on nykyään usean eri asiantuntijan yhteistyötä. Myös muu henkilökunta vahtimestaria myöten on jäänyt sivuosaan akateemisessa yhteisössä. Yliopistossa vallitsee näin jako kahden kerroksen väkeen ja johtamisen tulisi ylittää ja kuroa railo umpeen. Menestyvässä yliopistossa kaikki tukevat ja tekevät yhteistyötä johtajista vahtimestareihin. Pekka Wahlstedt
Taistelevalle tutkimukselle on sosiaalista tilausta. Ulkoiset paineet pakottavat yliopistojakin mukautumaan talouden rytmiin ja vaateisiin. Pelkkä neutraali ja osallistumista vieroksuva tutkimus ei pysty puolustamaan tieteen autonomiaa. Valtavirran tutkijat joutuvatkin käymään armotonta kamppailua työpaikoista ja tutkimusrahoista. Taisteleva tutkimus edustaa yhteiskuntatiedettä, joka pyrkii selittämisen lisäksi myös muuttamaan maailmaa. Kirjassa esitellään perusteellisesti taistelevaa tutkimusta. Taisteleva tutkimus ei asetu yhden lipun ja aatteen alle, vaan perinteisen marxilaisuuden lisäksi taistelevaa tutkimusta edustavat Paulo Freuden vapautuksen pedagogiikka, Paul Feyerabendin metodinen anarkismi, Slavoj Zizekin filosofia, feministinen tutkimus, ekologinen ajattelu ja monet etenkin ranskalaisen filosofian suuntaukset. Kaikkia yhdistävät tietyt peruspiirteet. Tieteen täytyy ylittää teorian ja käytännön kuilu ja ulottua ja toimia yhteiskunnassa. Kun tutkija tutkii tavallisten ihmisten elämää tai vierasta kulttuuria, teoreettinen osallistuminen ei riitä, vaan täytyy mennä mukaan ja kädet savessa tai öljyssä ottaa osaa tutkittavien käytännön elämään. Muuten on vaarana se, että tutkija kohtelee tutkittaviaan kuin esineitä ja väkisin vääntää heidät omiin malleihinsa ja teorioihinsa. Mitään valmista menetelmää ei taistelevalla tutkijalla olekaan, ja lähestymistapa määräytyy aina tilanteen mukaan. Yliopistoissa taistelevia tutkijoita ei usein katsota hyvällä silmällä, ja kirjassa kerrotaan esimerkkejä – maineikkaistakin – professoreista, jotka on savustettu ulos yliopistoistaan liian radikaalien ajatustensa takia. Taistelevaa tutkimusta tehdäänkin paljon yliopistojen ja muiden instituutioiden ulkopuolella. Netti avaa aivan uusia mahdollisuuksia jo senkin takia, että verkkomaailmassa ei ole varsinaista johtokeskusta, vaan kanssakäyminen on liikkuvaa, joustavaa ja nopeasti reagoivaa. Kirjassa on myös ongelmansa. Vaikka erilaisuutta puolustetaan, suurin osa esitellyistä tutkijoista ja käsitteistä "työväenluokasta" "kapitalismiin" ovat vasemmistolaisia. Kapitalismi nähdään kaiken pahan alkuna ja juurena, ja sen kumoaminen taistelevien tutkijoiden tärkeimpänä tavoitteena. Björn Wahlroosia verrataan massamurhaaja Breivikkiin, World Trade Centrin kaksoistorneissa työskenteleviä kovan kohtalonsa ansainneisiin natseihin ja Andy Warholia 60-luvulla ampunutta feministi Valerei Solanasia pidetään suurena tasa-arvon edistäjänä. Taisteleva tutkija ei eroa paljonkaan taistolaisesta tutkijasta. Kirjan kirjoittajat myös toistavat kyllästymiseen asti sitä, miten taistelevan tutkijan tulee astua ulos toiminnan todellisuuteen. He itse ovat yliopistoyhteisössä hyvissä asemissa. Mieleen nousee vanha sananlasku, siitä puhe mistä puute. Onneksi Taisteleva tutkimus on sentään kirjoitettu sujuvasti ja innostavasti. Pekka Wahlstedt
|
