Kirja-arviot
|
Tiedämmekö me, mitä teemme?
Jussi Valtonen:
He eivät tiedä mitä tekevät.
Tammi, 2014. 557 s.
|
Jussi Valtosen Finlandia-palkittu
romaani ansaitsee paikkansa tälläkin
palstalla. Teoshan on paitsi
kutkuttava jännäri myös viiltävä
kuvaus tutkimuksen etiikasta ja
tiede- ja yliopistopolitiikasta. Lisäksi
kirjassa kuvataan konkreettisesti
suomalaisen ja yhdysvaltalaisen
tutkimusmaailman eroja.
Valtonen tuntee kentän, sillä hän
viimeistelee neuropsykologian
väitöskirjaa Helsingissä ja on tehnyt
valtaosan tutkimuksestaan
Yhdysvalloissa.
Kirjan alussa nuori neurotieteen
tutkija Joe Chayefski päätyy
1990-luvulla rakkauden perässä
Suomeen. Hän hylkää Yhdysvalloista
saamansa tarjoukset
professuurista ja yrittää sen sijaan
rakentaa tuoreena isänä elämäänsä
Suomessa. Tutkijan olosuhteet eivät kuitenkaan ole sitä, mihin
hän on tottunut, eivätkä kollegat
Helsingin yliopistossa juuri osoita
yhteistyökykyään.
Muualta tullut Joe tarkkailee
kriittisin silmin suomalaista tutkimusjärjestelmää.
Osansa arvostelusta
saa myös apurahajärjestelmä.
”Ja yksityinen säätiö, joka jakoi
tutkimusapurahoja vain niille,
jotka olivat syntyneet Savossa?
Näin pieni maa – mutta tutkijoita
rahoitettiin syntymäpaikan eikä
ansioiden tai lahjakkuuden mukaan.”
Tutkijayhteisön sisäpiiriläisyys
ja omien suosiminen käyvät myös
Joen hermoille. Viranhaussa suositaan
15 vuotta väitöskirjaa yksin
Helsingissä tehnyttä alkoholistimiestä
eikä juuri Cambridgessä
väitellyttä nuorta naista. ”Kun
Joen oli onnistunut tyrmistykseltään
kysyä, että ei kai kirkkaasti
pätevämpää naista voida tieten
tahtoen rajata ulkopuolelle, hänelle
kohauteltiin olkapäitä: pätevyys
on niin subjektiivista.”
Joe tuskastuu suomalaiseen
tiedemaailmaan ja palaa Yhdysvaltoihin.
Nopeasta romanssista
alkunsa saanut avioliitto on surkastunut,
eikä puolisoilla ole ollut
kykyä korjata sitä. Professorina
Baltimoressa Joe tekee palkittua
tutkimusta, jolla kuitenkin on
pelottaviakin teknologisia sovellusmahdollisuuksia.
Joe joutuu
nämä piinallisesti huomaamaan,
omien lastensa myötä.
Romaanin yhtenä karmaisevana
juonteena on kuvaus julkaisupolitiikasta.
Tieteellisten sarjojen
julkaisu on keskittynyt yhdelle
toimijalle, mediakonserni Freedom
Medialle. Koska konsernin
hallussa ovat arvostetuimmat julkaisusarjat,
se sanelee ehdot, joilla
tieteelliseen tietoon pääsee käsiksi.
Lisäksi konserni ei suostu myymään
yliopistokirjastoille kuin
kaikki lehtensä, joiden joukossa
on tieteellisesti kelvottomiakin.
Epäilyttäväkin tutkimustieto saa
näin jalansijaa näennäisesti pätevissä
sarjoissa, joita kaupalliset
soveltajat ja markkinamiehet taas
käyttävät hyväkseen. Julkaisupolitiikka
ei enää siis ole tieteellisen
yhteisön hallussa.
Jussi Valtosen romaani on
tarkkapiirteinen ja piinaavakin
kuvaus tutkijan vastuusta ja etiikasta.
Se laittaa lukijan miettimään
omaa vastuutaan ja rooliaan
tiedeyhteisössä ja laajemmin yhteiskunnassa.
Millä tavoin omasta
tutkimuksesta voi keskustella
median ja esimerkiksi aktivistien
kanssa? Kuka päättää, mihin
tutkijan tutkimusta saa käyttää?
Entä mikä tutkijan vastuu tulevaisuuden
maailman rakentamisesta
lopulta on?
Terhi Ainiala
Kirjoittaja on suomen kielen yliopistonlehtori
Helsingin yliopistossa
ja Tieteentekijöiden liiton
varapuheenjohtaja
|
Akateemisen yhteisön johtaminen on oma taiteenlajinsa
Ilkka Niiniluoto Ulla-Maija Forsberg ja
Aino-Maija Evers (toim.):
Akateemisen johtamisen ydinkysymyksiä.
Unigrafia 2014. 213 sivua.
|
Kaikilla työyhteisöillä on johtaja.
Mutta miten johtaminen sopii
tutkimisen vapautta vaalivaan
yliopistoyhteisöön. Kysymys on
mitä ajankohtaisin nyt kun yliopistoihin
halutaan samankaltaista
ammattijohtamista kuin muissa
organisaatioissa on.
Tämä kysymys on myös
Akateemisen johtamisen ydinkysymyksiä
-kirjan keskiössä. Kirjan
kirjoittajat kuitenkin uskovat, että
vaikka akateemisen vapauden ja
johtamisen välillä piilee tietynlainen
jännite, ne voidaan sovittaa
yhteen.
Kaikki kirjoittajat ovat toimineet
tai toimivat johtotehtävissä Helsingin yliopistoissa. Kirjoitukset
ammentavatkin kirjoittajien
omista kokemuksista. Esimerkiksi
Ilkka Niiniluoto, Thomas Wilhelmsson,
Irma Thesleff, Liisa
Keltikangas-Järvinen, Arto Mustajoki
ja Kari Raivio tarkastelevat
johtajuutta omista perspektiiveistään,
joihin osaltaan vaikuttaa
myös heidän edustamansa tieteenala.
Mutta mitä yhteistä heidän
näkemyksissään on ja millainen
kuva akateemisesta johtajuudesta
ja sen pohjalta piirtyy?
Käskyttäminen ja muut perinteisen
johtajan hyveet tai paheet
eivät toimi akateemisessa yhteisössä.
Kannustaminen, innostaminen
ja dialogisuus yleensä
toimivat paremmin. Akateeminen
johtajuus on vertaisjohtamista, ja
johtajan on määräilemisen sijasta
rakennettava sellaiset fyysiset ja
henkiset puitteet joissa luova työ
voi kukoistaa ja kehittyä.
Olen itse arvostellut Talouselämä-
lehteen hyllyllisen johtamista
käsittelevää kirjallisuutta, ja niissä
kaikissa painotetaan samoja asioita.
Eräs onkin jo nimeltään Epäjohtaminen.
Toisin kuin on oletettu,
tutkijayhteisöt ja liikeyritykset
ovatkin samaa mieltä tästä johtamisen
ydinkysymyksestä.
Tietysti johtajalla on myös
aivan omat puolensa, jotka erottavat
johtajan muusta yliopistoväestä.
Nykyisissä suurten laitosten ja
monimutkaisten rakenteiden yliopistoissa
tarvitaan ennen kaikkea
kykyä hahmottaa kokonaisuuksia.
Kokonaisuuden hahmottaminen
mahdollistaa myös tiedekuntien
ja muiden akateemisten reviirien ylittämisen ja yliopiston yhteisen
hyvän edistämisen.
Kirjassa valitetaankin, että
johtaminen on ollut kapea-alaista,
koska yliopistossa ei ole huomioitu
sitä, että yhteiskunnalliset
muutokset ja tieto- ja viestintekniikan
kehittyminen on tuonut
yliopistoon aivan uudenlaisia
asiantuntijoita. Esimerkiksi opettamisen
johtamisessa keskitytään
vain opettajiin, vaikka opetus on
nykyään usean eri asiantuntijan
yhteistyötä. Myös muu henkilökunta
vahtimestaria myöten on
jäänyt sivuosaan akateemisessa
yhteisössä.
Yliopistossa vallitsee näin
jako kahden kerroksen väkeen ja
johtamisen tulisi ylittää ja kuroa
railo umpeen. Menestyvässä yliopistossa
kaikki tukevat ja tekevät
yhteistyötä johtajista vahtimestareihin.
Pekka Wahlstedt
|
Taisteleva tutkija toimii
Juha Suoranta & Sanna Ryynänen:
Taisteleva tutkimus.
Into 2014
|
Taistelevalle tutkimukselle on
sosiaalista tilausta. Ulkoiset paineet
pakottavat yliopistojakin
mukautumaan talouden rytmiin
ja vaateisiin. Pelkkä neutraali ja
osallistumista vieroksuva tutkimus
ei pysty puolustamaan
tieteen autonomiaa. Valtavirran
tutkijat joutuvatkin käymään armotonta
kamppailua työpaikoista
ja tutkimusrahoista.
Taisteleva tutkimus edustaa
yhteiskuntatiedettä, joka pyrkii
selittämisen lisäksi myös muuttamaan
maailmaa. Kirjassa esitellään
perusteellisesti taistelevaa
tutkimusta. Taisteleva tutkimus ei
asetu yhden lipun ja aatteen alle,
vaan perinteisen marxilaisuuden
lisäksi taistelevaa tutkimusta
edustavat Paulo Freuden vapautuksen
pedagogiikka, Paul Feyerabendin
metodinen anarkismi,
Slavoj Zizekin filosofia, feministinen
tutkimus, ekologinen ajattelu
ja monet etenkin ranskalaisen
filosofian suuntaukset.
Kaikkia yhdistävät tietyt peruspiirteet.
Tieteen täytyy ylittää
teorian ja käytännön kuilu ja ulottua
ja toimia yhteiskunnassa. Kun
tutkija tutkii tavallisten ihmisten
elämää tai vierasta kulttuuria,
teoreettinen osallistuminen ei
riitä, vaan täytyy mennä mukaan
ja kädet savessa tai öljyssä ottaa
osaa tutkittavien käytännön elämään.
Muuten on vaarana se, että
tutkija kohtelee tutkittaviaan kuin
esineitä ja väkisin vääntää heidät
omiin malleihinsa ja teorioihinsa.
Mitään valmista menetelmää
ei taistelevalla tutkijalla olekaan,
ja lähestymistapa määräytyy aina
tilanteen mukaan. Yliopistoissa
taistelevia tutkijoita ei usein katsota
hyvällä silmällä, ja kirjassa
kerrotaan esimerkkejä – maineikkaistakin
– professoreista, jotka
on savustettu ulos yliopistoistaan
liian radikaalien ajatustensa takia.
Taistelevaa tutkimusta tehdäänkin
paljon yliopistojen ja
muiden instituutioiden ulkopuolella.
Netti avaa aivan uusia
mahdollisuuksia jo senkin takia,
että verkkomaailmassa ei ole
varsinaista johtokeskusta, vaan
kanssakäyminen on liikkuvaa,
joustavaa ja nopeasti reagoivaa.
Kirjassa on myös ongelmansa.
Vaikka erilaisuutta puolustetaan,
suurin osa esitellyistä tutkijoista
ja käsitteistä "työväenluokasta"
"kapitalismiin" ovat vasemmistolaisia.
Kapitalismi nähdään
kaiken pahan alkuna ja juurena,
ja sen kumoaminen taistelevien
tutkijoiden tärkeimpänä tavoitteena.
Björn Wahlroosia verrataan
massamurhaaja Breivikkiin, World
Trade Centrin kaksoistorneissa
työskenteleviä kovan kohtalonsa
ansainneisiin natseihin ja Andy
Warholia 60-luvulla ampunutta
feministi Valerei Solanasia pidetään
suurena tasa-arvon edistäjänä.
Taisteleva tutkija ei eroa paljonkaan
taistolaisesta tutkijasta.
Kirjan kirjoittajat myös toistavat
kyllästymiseen asti sitä, miten
taistelevan tutkijan tulee astua
ulos toiminnan todellisuuteen.
He itse ovat yliopistoyhteisössä
hyvissä asemissa. Mieleen nousee
vanha sananlasku, siitä puhe
mistä puute. Onneksi Taisteleva
tutkimus on sentään kirjoitettu
sujuvasti ja innostavasti.
Pekka Wahlstedt
- Painetussa lehdessä sivu 43
|