Virtuaaliopettaja mobiilissa opiskeluympäristössä

Menneellä vuosikymmenellä on maamme yliopistoissa tunnettu tarvetta opetuksen kehittämiseen. Kun samoihin aikoihin silloinen maan hallitus käynnisti Suomi tietoyhteiskunnaksi -ohjelmansa, ei ollut mikään yllätys, että uusi tieto- ja viestintäteknologia omaksuttiin yhdeksi varteenotettavaksi keinoksi kehittää myös yliopisto-opetusta. Niinpä yliopistojen kehittämissuunnitelmissa alkoi esiintyä monen mielestä etäisiltä, jopa pelottavilta, kuulostavia käsitteitä: verkko-opetus, tietostrategiat, avoimet ja mobiilit opiskeluympäristöt, virtuaalikoulut ja -yliopisto.

Yliopistoihin kiirehdittiin perustamaan - osin OPM:n projektirahoituksen turvin - opetusteknologiakeskuksia, opetuksen tukikeskuksia ja innovaatiokeskuksia. Ymmärrettävästi tällaiset uudet käsitteet herättivät aavistuksia siitä, että tekniikka oli muodostumassa itsetarkoitukseksi, vaikka sillä piti olla vain välinearvo opetuksen ja opiskelun parantamisessa ja helpottamisessa. Eihän tekniikka paranna opetuksen laatua, jos pedagogiset tekijät ja sisältötuotanto jätetään tyystin huomiotta. Siksi tukikeskukset pitävätkin nyt tärkeänä tarjota opetushenkilöstölle sekä teknologista että pedagogista koulutusta ja opastusta.

Innostuneet käyttäjät näkevät opetusteknologialla olevan monia etuja ja opetusta kehittäviä tehtäviä: Opetus muuttuu opiskelijakeskeisemmäksi ja oppiminen omaehtoisemmaksi. Opettaja voi entistä helpommin käyttää ns. aktivoivia opetusmenetelmiä. Uudet oppimisympäristöt mahdollistavat monipuolisen ja vuorovaikutteisen työskentelyn niin opettajan ja opiskelijoiden välillä kuin opiskelijoiden kesken. Teknologia voi myös parhaimmillaan tuoda tutkimuksen ja opetuksen kentät lähemmäksi toisiaan.

Opetusteknologia ei tee autuaaksi

On kuitenkin harhakuvitelma, että perinteinen luennoiva yliopisto-opetus olisi noin vain muutettavissa verkkopohjaiseksi ja samalla tasokkaammaksi. Ellei opettaja ole aikaisemmin pyrkinyt aktivoiviin oppijakeskeisiin menetelmiin, ei opetusteknologiakaan tuo asiaan toivottua muutosta. Niinpä tähänastiset opetusteknologian käytöstä saadut kokemukset eivät ole olleetkaan pelkästään myönteisiä. Puhtaasti teknisten ongelmien lisäksi on voitu todeta esim. opetuksen vuorovaikutteisuuden vähenevän, kun lähiopetuksen voittopuolisesti suullinen viestintä on vaihtunut verkko-opetuksessa kirjoitettuun muotoon ja visuaalisesti painottuneeksi. Tekniikka vaatii myös jatkuvia investointeja ja nostaa esille tekijänoikeus- ja tietosuojakysymyksiä, joten verkko-opetuksen avulla ei sittenkään saada kovin nopeasti säästöjä aikaan.

Tähänastiset käyttäjät ovat olleet enimmäkseen opetusteknologiasovellutuksista kiinnostuneita, kokeilunhaluisia tutkijoita ja opettajia, ja silti on törmätty ongelmiin. Mitä mahtaakaan olla odotettavissa sitten, kun käyttäjiksi on houkuteltava sellaisia yliopistolaisia, joiden toimintatapoihin tai oppiaineisiin opetusteknologia ei tunnu sopivan? Toisaalta enemmistö opetustehtävissä olevista suhtautuu kyselyjen mukaan periaatteessa myönteisesti uuden teknologian hyödyntämiseen työssään, mutta törmää tiedon ja taitojen puutteeseen. Mistä tämä ryhmä löytää kaipaamaansa apua?

Apu on usein lähellä

Samoin kuin jo aiemmin esim. Tampereen yliopisto, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu myös Helsingin yliopisto perusti kuluvan vuoden alussa opetusteknologiakeskuksen, joka toimii opintojen kehittämisyksikön yhteydessä. Keskus syntyi rehtorin asettaman työryhmän ehdotuksesta (Oppija verkossa - opetusteknologian tukipalvelujen suunnitteluryhmän loppuraportti 30.12.1999), ja sen perustehtävä on edistää tieto- ja viestintäteknologian käyttöä opetuksessa. Keskuksen toimintaa organisoimaan nimitettiin projektipäälliköksi Janne Sariola. Tämä kirjoitus pohjautuu pitkälti hänen kanssaan käymääni keskusteluun.

Keskuksen toiminta-ajatus

Keskuksen ensimmäinen tärkeä tehtävä on luoda yliopistoon aktiivisesti toimiva tieto- ja viestintätekniikan opetuksen tukiverkosto. Se on tarkoitus toteuttaa niin, että tiedekuntiin tai laitoksille palkataan verkko-opetuksen tukihenkilö, joka toimii lähellä opettajia voidakseen auttaa tarvitsijoita itse opetustilanteessa eikä vain opetuksen suunnitteluvaiheessa. Tukihenkilö voi olla päätoiminen tai osa-aikainen, esim. opetustyöstä osittain vapautettu lehtori. Erityisesti suurilla laitoksilla paras ratkaisu saattaa olla kaksi työparina toimivaa tukihenkilöä. Toiminnan avainsanoja ovat yhteistyö ja verkottuminen. Jo nyt keskus toimii yhteistyössä ATK-osaston, opintotoimiston ja tutkijoiden kanssa, jotka eri laitoksilla ovat perehtyneet uusiin oppimisympäristöihin. Keskuksen on määrä koordinoida tätä verkottumista ja siten yhdistää tutkimus ja laadukas opetus.

Opetushenkilöstön näkökulmasta tärkeimmät keskuksen tarjoamat palvelut lienevät tulevaisuudessa henkilöstökoulutus, opetuksen tukipalvelut (esim. www-tukipalvelu ja verkkopedagogiikan asiantuntijat), uusien opiskeluympäristöjen kehittäminen (mm. erilaiset ryhmätyöohjelmat kuten jo toimiva WebCT) sekä tutkimus, joka kohdistuu erityisesti prosessin seurantaan ja opetuksen laadun arviointiin. Projektipäällikkö Sariola haluaa korostaa, että kaikilla mainituilla osa-alueilla on mahdollista saada sekä teknistä ja että pedagogista asiantuntija-apua.

Yksikkö ei kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään palveluyksiköksi, joka ratkoo tekniniä ja pedagogisia kysymyksiä, vaan sen tehtävä on myös auttaa yliopiston johdon strategista suunnittelua.

Hyötynäkökohdat

Sitä tosiasiaa ei kannattane peitellä, että kehittämissuunnitelmien takana häämöttää virtuaaliyliopistohanke, johon kaikki yliopistolaiset eivät suinkaan suhtaudu pelkästään myönteisesti. Vielä ei kuitenkaan olla niin pitkällä. Keskuksen visioissa tähdätäänkin ensisijaisesti yliopiston toimintakulttuurin muutokseen. Muutoksista tärkeimpänä Sariola mainitsee pyrkimisen pois yksilökeskeisyydestä kohti yhteisöllisyyttä verkostoitumisen avulla. Myös opetuksen laatu paranee, kun opetushenkilöstö saadaan uskomaan, että opetustaitoa voi kehittää ja prosessiin on saatavissa yliopistolta konkreettisesti apua niinkin läheltä kuin omalta laitokselta.

Tietysti myös taloudelliset realiteetit vaikuttavat kehittämissuunnitelmiin: Ylipistojen rahoitus on tiukkaa ja niukkaa, ja siksi tarvitaan voimavarojen yhdistämistä, sillä verkottuneet hankkeet saavat helpommin rahaa toimintaansa kuin yksittäiset. Eri tieteenaloille onkin jo syntynyt omia verkostojaan. Toisaalta, kun yliopistot käyvät kilpaan opiskelijoista, parhaat opiskelijat houkuttelee se yliopisto, joka voi nostaa profiiliaan vetoamalla laadukkaaseen opetukseen ja monipuoliseen opiskeluympäristöön.

Keskuksen toiminnan lisäarvona Sariola pitää myös sitä, että tieto- ja viestintätekniikan avulla opetushenkilöstö pystyy entistä paremmin seuraamaan omaa ammatillista kehittymistään esim. kokoamalla verkkoon hakuprosesseissa jo osin käyttöön omaksuttua portfoliota, "ansiokansiota".

Opetusteknologiakeskuksen kehitysnäkymät ovat tällä hetkellä - Sariolan sanoin - sellaiset, että "enää ei pidä käyttää rahaa rautaan vaan henkilöstön osaamiseen". Toivoa sopii, että osaaminen ymmärrettäisiin tarpeeksi laajasti niin, ettei tyydytä pelkän tekniikan hallintaan. Tarvitaan myös verkkopedagogiikan tuntemista ja taitamista, eikä sisältöjen verkkosoveltuvuuttakaan sovi unohtaa. Toistaiseksi aivan liian vähän huomiota on kiinnitetty myös siihen, millaisia erityisiä viestinnällisiä valmiuksia uusi tieto- ja viestintäteknologia käyttäjiltään edellyttää. Niin kauan kuin kaikki taitokomponentit eivät ole kohdallaan, on uudistuksissa kyse vain "keisarin uusista vaatteista".

Riitta Seppälä
lehtori
Helsingin yliopisto