• pääsivu
  • sisällys
  • Kalliorakentaminen ei ole pelkkää tekniikkaa vaan myös estetiikkaa

    Otaniemen kampuksella vaikuttava Pekka Särkkä, 55, ei ole poikkeusilmiö tekniikan mieheksi vain siksi, että hänen urakehityksessään on ollut aikanaan tilaa ammattiyhdistysasioille. Kalliotekniikan professorina hän säväyttää nimenomaan siksi, ettei hän satunnaiselle kyselijälle ryhdy tyrkyttämään lujuuslaskelmia, vaan sanoo että hyvin louhittu on aina myös kaunis.

    Särkkä on lähtöisin aidosta ruukinmiljööstä, Mäntästä, Serlachiuksen suvun valtakunnasta. Opiskelusuuntaa 1960-luvun puolivälissä valitessaan hän myöntää kiertäneensä kaukaa metsä- ja paperiteollisuuden. "Kyllä siinä varmasti oli irtiottoa kotitaustasta, mutta ei nyt sentään liian etäälle. Päädyin kuitenkin tekniikkaan, vaikka äiti ehkä pappia toivoi."

    Ammattiyhdistystoiminta ei teollisuusyhteisön kasvatille liene ollut vallan outo asia, kun sovellettua geofysiikkaa pääaineena opiskellut diplomi-insinööri palveli ensin kolmatta vuotta Outokumpua käyttöinsinöörinä ja palasi tekemään lisensiaattityötä ja väitöskirjaa louhintatekniikasta. "Silloisessa, hyvinkin vasemmalla olleessa TKK:n assistenttiyhdistyksessä sain huomata, etteivät monetkaan taistolaiset tienneet juuri mitään työläisen arjesta."

     
    Pekka Särkkä on ollut Teknillisessä korkeakoulussa monessa mukana: assistenttina, tutkijana, yliassistenttina, dosenttina ja vuodesta 1997 alkaen professorina.

    "Assistenttiyhdistyksen toiminta oli kuitenkin ihan järkevää, kun siitä pesi hehkutuksen pois", hän nyt arvioi. Samaan viiteryhmään muiden kollegojensa kanssa TKK:n assistentit päätyivät vuonna 1980, kun yhdistys jätti SAK:n ja liittyi silloiseen Toimihenkilö- ja virkamiesliittoon. Särkkä oli jo tosin siirtynyt Suomen Akatemian vanhemmaksi tutkijaksi ja liittynyt uuden työyhteisönsä tutkijayhdistykseen, jonka puheenjohtajanakin hän sittemmin toimi. Tutkimustyön tekemisen kannalta hän muistelee noita vuosia elämänsä onnellisimpina.

    Noina vuosina syntyi varhainen linkki Korkeakoulualan assistenttien ja tutkijain liittoon (nykyiseen Tieteentekijöiden liittoon), ja kun Särkkä sitten taas 1985 palasi TKK:lle yliassistentiksi, hän edusti omiansa parin vuoden ajan korkeakoulun hallituksessa. "Jos tasan mennyttä äänestystä ei rehtorin ääni olisi ratkaissut, olisi viiden vuoden assistenttikausi mennyt läpi", hän nyt muistelee yhtä 80-luvun kiistakysymystä.

    Tieteentekijä avartuu yritysmaailman viidakossa

    Kalliotekniikan dosentiksi Särkkä nimitettiin jo vuonna 1980, mutta lisää kokemusta yritysmaailmasta hän kävi hakemassa Neste Oy:ltä, jossa hän oli kalliotekniikan pääasiantuntijana vuodesta 1989 vuoteen 1994. "Neste ajoi sitten täysillä lamaan, ja kyllä silloin lisääntyi ymmärrys myös työnantajia kohtaan. Maailma ei tosiaankaan ole mustavalkea, sävyjä on aika paljon."

    Nesteen työrupeaman jälkeen Särkkä uskaltautui kokeilemaan yrittämistä insinööritoimiston osakkaana ja vetäjänä. "Näin jälkeenpäin voi ihmetellä, miten innokkaasti työvoimaviranomaiset silloin usuttivat kansalaisia yrittäjyyteen. Kuinkahan moni heistä oli asiaa itse kokeillut? Moni asia tuli silloin opituksi, eikä byrokratia ollut niin mahdotonta kuin oli annettu ymmärtää. Yrittäjälle saattaa sittenkin olla vaikeinta oman työnsä hinnoittelu ja sen oppiminen, että toimeksiantoja pitää valikoida."

    Johtamisen näkökulmasta loppujen lopuksi insinööritoimiston vetäminen poikkeaa Särkän kokemuksissa yllättävän vähän korkeakoulun laboratoriosta. "Omassa yrityksessä on kuitenkin katsottava kassan riittävyyttä joka päivä, ja on vain yksi tavoite ylitse muun: voiton tuottaminen. Korkeakoulussa sitä vastoin on useita rinnakkaisia ja yhtä painavia tavoitteita: on haalittava projektirahoituksella toimintabudjetti kokoon ja vedettävä projektit läpi, mutta silti samaan aikaan tehtävä tieteellistä työtä ja tuotettava riittävä määrä tutkintoja opetuksestakin huolehtien."

    Johtaminen vaatii myös hyvän fiilingin luontia

    Särkkä myöntää paineiden olevan kovat. Korkeakoulussa pistetavoitteet on hissattu ylemmäksi samaan aikaan kun käytössä olevan rahan määrä on pienentynyt. Kalliorakentaminen saa budjetissa kuuden vakinaisen ihmisen palkkarahat ja laboratorion vuokrarahat, kaikki muu on kierrettävä hakemassa maailmalta. Siksi matkapäivä kertyy vuodessa noin sata, mikä on opettajalle ja tutkijalle paljon.

     
    Pekka Särkkä vetää myös kalliotekniikan tutkijakoulua, joka on yhteinen Tampereen teknillisen korkeakoulun, Helsingin ja Turun yliopistojen sekä Åbo Akademin kanssa.

    Kokonaistyöaikaan siirtymistä Särkkä pitää hyvänä uudistuksena samoin kuin sitä, ettei opetuksen osuutta ole enää tuntitasolla määritelty. "Olen myös pyrkinyt pitämään työajat aisoissa, koska täytyyhän elämää olla korkeakoulun ulkopuolellakin." Pohtiessaan yritysmaailman ja akateemisen yhteisön eroja Särkkä muistuttaa siitä, että korkeakouluissa vakinaisella väellä on sentään verraten vahva työsuhdeturva. Palkoista ja ansioista puhuttaessa sille voisi joskus antaa arvoa, kun tietää, miten nopeasti liikeyrityksissä muutetaan strategioita ja lopetetaan projekteja ja miten tylysti työsuhteita voidaan päättää.

    Korkeakoulun nykyinen virkarakenne ei suosi pieniä laitoksia, joissa ikärakenne voi olla pahasti vinoutunut. Särkän mielestä ihanteellinen olisi amerikkalaistyylinen systeemi, joka sallisi jakaa kokonaispalkkapotin niin, että hyviä suorituksia voisi noteerata. "Nyt ei ole juuri muita keinoja kuin yrittää luoda laitoksella sellainen työn iloa luova ilmapiiri, joka korvaa puuttuvat tonnit palkkapussista. Ja kyllä korkeakoulu on maailmalla kelpo käyntikortti, paljon parempi kuin insinööritoimisto", hän heittää. "Ja jos professoreista puhutaan, onhan meillä suomalaisessa yhteiskunnassa sentään tietty status." Professuurin Särkkä sai vuonna 1997 ja liittyi Professoriliiton jäseneksi.

    Kalliomassan arvoitus on tuntematon kauneus

    Särkän disipliini sisältää ensiksikin kalliorakentamisen eli maanalaisten tilojen tekemisen, toiseksi kaivostekniikan ja kolmanneksi kalliomassojen mekaniikan, joka sisältää lujuusopin. Kalliomassa on suurelta osin tuntematonta materiaa, ja muutoinkin se on suuri, mutta kiehtova arvoitus. Valmistuville diplomi-insinööreille pyritään antamaan hyvä perustietämys ja yleissivistys tekniikasta, valmiudet projektityöskentelyyn ja sosiaalisia taitoja. Erikoisosaamista on jokaisen sitten hankittava kaiken aikaa, perusopintojen sisällöstä riippumatta.

    Särkkä tietää, ettei hänen oppiaineensa ole kuumaa muotia eikä kovin seksikäs, mutta hän pitää itse kalliotekniikan peruskurssin, jotta saisi niskalenkin uusista opiskelijoista. "Sosiaalisesti lahjakkaat opiskelijat erottuvat aika pian, mutta vasta syventävissä opinnoissa löytyvät tieteellisesti lahjakkaat."

    "Perusopetusta antaessa oppii pelkistämään sanottavansa. Pyrin esittämään näkemyksen siitä, miksi juuri tätä tekniikkaa ja tiedettä tehdään. Ja syventävissä opinnoissa, kun tuntimäärä nousee, tavoitteeni on siirtää oppiaineen filosofia ja ajatusmaailma uudelle sukupolvelle." Särkkä vetää myös kalliotekniikan tutkijakoulua, joka on yhteinen Tampereen teknillisen korkeakoulun, Helsingin ja Turun yliopistojen sekä Åbo Akademin kanssa.

    Särkän julistus kuuluu: "Silloin kun osaatte ajatella kuin kivi, olette hyviä kalliorakentajia. Japanilaiset osaavat katsoa miten kivi kasvaa, he ymmärtävät kiven estetiikan. Kun esine on kaunis, se on yleensä myös oikein suunniteltu." Hyvä kalliorakentaja on designer parhaimmillaan, sillä jokainen kallioon rakennettu tila on ainutkertainen, tekniikkaa ja taidetta samalla kertaa.

    Kalliomateriassa voi piillä myös kovaa politiikkaa

    Juuri nyt Särkällä on oppilas, joka aikoo ottaa toiseksi pääaineeksi yhdyskuntasuunnittelun, mitä kautta syntyy linkki kenties myös arkkitehtuuriin. Kalliorakentaminen sisältää nimittäin hyvin kiehtovalla tavalla kolmannen ulottuvuuden, syvyyssuunnan maan alle. Se ei ole vielä viranomaistoimin niin kahlittu kuin korkeussuunta ja leveyssuunta, joita rajoittavat tiukat asemakaavat ja muut säännökset sekä usein myös pula tonttimaasta.

    Kallioon voi siis kätkeytyä myös poliittisia intohimoja. Vasta aivan viime aikoina on tullut pintaan ongelma maanalaisesta asemakaavasta, josta aiheesta maanmittausosastolla on tekeillä väitöskirja. Tähän saakka maan alla on noudatettu samoja ohjeita kuin maan päällä, missä ongelmat ovat etupäässä esteettisiä. Mutta jos kallioon rakennetun tilan lähelle tulee uusi pohjalouhinta tai kalliotila, joka katkaisee jännityskentän, seurauksena voi pahimmassa tapauksessa olla sortuma ja koviakin korvauskiistoja.

    Maallikolle on yllätys sekin, että kaivostekniikassa hiertää jätelainsäädäntö. Moni ei tule ajatelleeksi, että kun louhitaan yksi tonni malmia ja siitä erotetaan viisi grammaa kultaa, jäljelle jäävää massaa yritetään hiekaksikin jauhettuna luonnonmateriaalina kuormittaa jäteverolla - vain siksi että se on teollisen prosessin läpikäynyttä.

    "Kun kaivostoiminta on vanhastaan joillekuille vähän ruma sana, poliittinen tarkoitushakuisuus ei ole kaukana. Uutisotsikoita näistä aiheista saa myös helposti, kun standardit ja säännökset ovat eri puolilla maailmaa kovin eritasoiset. Myös jäteveden käsittelyssä näkyy räikeä epätasapaino: Suomessa puhdistetaan viimeinenkin tippa, mutta Pietari lähinaapurissa päästää kolmanneksen suoraan mereen."

    "Akateemisten ihmisten velvollisuus on kyseenalaistaa näitä epätahdissa kulkevia ohjeistuksia."

    Haastattelu: Marja-Leena Vepsäläinen
    Kuva: Raimo Laurén