• pńńsivu
  • sisńllys
  • Matti Kamppinen on Turun yliopiston uskontotieteen lehtori ja lukuisten suomalaisten yliopistojen dosentti.

    M A T T I K A M P P I N E N

    Kesän kynnyksellä, eli huomioita ajasta, elämän rytmistä ja terveydestä


    Käsillä oleva megakolumni (melkein kaksi yhden hinnalla) perustuu alustukseen, jonka pidin Kuopion yliopiston professorin Aulikki Nissisen 60-vuotisjuhlaseminaarissa 18.5.2000. Suomalaista sanomusperinnettä koskevista huomioista olen kiitollinen professori Seppo Knuuttilalle.

    Kiirettä pitää taas kerran

    "Kiirettä pitää, sanoi piru kun pierua pyydysti." Monissa suomalaisissa sanomuksissa on läjäpäin viisautta, tai ainakin kansanviisautta, mutta tästä kyseisestä oivalluksesta ei kummosia heru. Kantava sanoma on mitä ilmeisimmin se, että liukkaasti liikkuvaa olioita on vaikea pyydystää. Toinen aiheeseen liittyvä kansanviisaus on se, jonka mukaan kun ihmisellä on oikein kiire, niin hänellä on kiire kuin pirulla maailmanlopun edellä. Tämän viisauden ydin on siinä, että kun on vain äärellinen ajanjakso käytettävissä, ja monta asiaa tehtävänä, tulee kiire.

    Me nykyihmiset olemme monesti samassa asemassa kuin näiden kansanviisauksien piruparka. Vikkelä pieru joka sujahtelee paikasta toiseen muistuttaa kellon tikittämää aikaa: juuri kun luulet että olet ajoissa ja ehdit käymään kaupassa ennen kuin on aika hakea lapset päivähoidosta, huomaatkin että tuo aika tai ajanjakso, jolloin kauppa-asiat piti hoitaa, on kadonnut. Mikä pahinta, se ei ole siirtynyt eteenpäin johonkin selvästi löydettävään lokeroon, vaan yksinkertaisesti kadonnut. Pyydystettävä pieru, eli kaupassakäymisen aikaikkuna, vilahtaa taas myöhäisillasta tai seuraavana päivänä.

    Tunne, että asiat karkaavat käsistä, on monelle tuttu. Mutta eiväthän asiat varsinaisesti mihinkään karkaa, jos ei aivan oikeasti ole pierua pyydystämässä. Kauppa on auki määrättynä aikana, eli kaupan aukiolo vallitsee omana aikanaan ilman mitään epävarmuutta. Töiden kasaantuessa työpaikalla ja asioiden karatessa käsistä kyse on samasta ilmiöstä. Tapahtumat etenevät omaa vauhtiaan, esimerkiksi kokouksilla on oma pitoaikansa, jota ennen niitä pitää valmistella ja jonka jälkeen niiden muistiot on kirjoitettava. Kiire tulee siitä kun ei ehdi mukaan, on virittäytynyt toisenlaisiin rytmeihin kuin se järjestelmä, jonka kanssa työskentelee.

    Elämän rytmit

    Onko elämällä omaa rytmiä? On, ja useita onkin. Ihmiselämällä on monia rytmejä, joiden keskinäinen kilpailu, harmonia ja riitasointu ovat elämää itseään. Ihmisen biologisessa rakenteessa on monia kelloja, aineenvaihduntaan ja valo-ohjautuvuuteen liittyviä, jotka saavat meidät esimerkiksi nukahtamaan ja heräämään. Nämä mekanismit kehittyivät jo kauan aikaa sitten, ja se ympäristö, jossa ne muotoutuivat, oli niukasti kalustettu, mitä tulee teknisiin vempaimiin. Sateen- ja auringonsuojat, kivestä tehdyt leikkurit ja kaivuukepit, sekä myöhemmin tuli olivat ensimmäisiä suojaavia ja välittäviä kerroksia, jotka erottivat meidät luonnon rytmeistä.

    Teknologian kerrosten runsastuminen on tuonut meille vapauden luonnosta, mutta samalla antanut mahdollisuuden rytmien manipulointiin ja ihmisen muokkaukseen. Biologisten rytmien ohella ihmistä ohjaavat sopimuksenvaraiset rytmit, kuten viikkorytmi tai sellaiset sopimuksenvaraiset ajalliset oliot kuten soveliaan vierailun pituus, lapsuuden loppuminen ja vanhuuden alkaminen. Ihmisen biologia ei näitä tapahtumia sanele, vaikka se joitain vinkkejä antaakin, esimerkiksi siitä milloin elämä on ehtoopuolella. Ihminen tarvitsee sopimuksenvaraisia rytmejä samalla tavalla kuten muutakin kulttuuriaan, eikä isoaivoisena olentona oikein pärjäisi ilman sopimuksenvaraisia rakennelmia, kuten teollista tuotantoa, virastotyöaikaa, tulospalkkausta tai kiireen vähentämiseen tarkoitettuja seminaareja.

     
    ... virastoissa ihmiset pönöttävät kesäpäivinä sisätiloissa tietokonetta näpytellen ja hikisen kuumiin puhelimenluureihin takertuen. Huutava vääryys, kertoo meidän biologiamme.

    Joka tapauksessa, teknologian ja muun kulttuurin monimutkaistuessa ihminen luo uusia elämän rytmejä, jotka kilpailevat keskenään, ja vain aniharvoin ovat harmoniassa keskenään. Ihmisen biologia joutuu monesti altavastaajan asemaan, niin tiukka ote on sosiaalisilla rytmeillä. Koululaiset raahautuvat talviaamuina kahdeksaksi kouluun, vaikka ketään ei huvita, ja virastoissa ihmiset pönöttävät kesäpäivinä sisätiloissa tietokoneita näpytellen ja hikisen kuumiin puhelimenluureihin takertuen. Huutava vääryys, kertoo meidän biologiamme. Mutta keskinäiset sopimuksemme saavat meidät tekemään kaikenlaista tyhmää. Kuten luonnonsuojelija Pentti Linkola aikoinaan kirjoitti, erityisesti nuorten ihmisten kohdalla on surkeaa nähdä miten nuorukaiset, joiden pitäisi laulaa, tanssia ja naida mäntykankailla puolukkaterttu suussa, pakotetaan sisätiloihin omaksumaan aatteita, jotka vain edesauttavat biologisen monimuotoisuuden tuhoutumista. Pahinta mitä Linkola tietää, on kesäyliopisto.

    Rytmihäiriöitä

    Mutta ihminen kestää melkein mitä vain. Elämän rytmien vääristyminen ja epäharmonia ei tule kuin harvoin esille niin selkeästi, että oivaltaisimme mistä kyse. Tavallisempaa on, että kiireen ja muiden rytmihäiriöiden oireet ovatkin juuri rytmihäiriöitä, hitaasti kasvavaa stressiä, ruumiin hälytystilaa, joka pikkuhiljaa myrkyttää elämän ja lopulta sen sammuttaa. Elämä on tilastollinen harvinaisuus universumissa, ja sitä pitäisi vaalia. Elottomia, myrkyistä jähmeitä liikkumattomia lampia universumissa on senkin jälkeen, kun ihmisiä ja muita monimutkaisia eliöitä ei enää ole. Uupuminen tai yksinkertaisesti tympääntyminen väärien rytmien kohdellessa kaltoin meidän aurinko- ja ilmahakuista ruumistamme ovat terveyden ja elämän merkkejä. Jokaisen kiireen uuvuttaman ihmisen pitäisi iloita siitä, että ainakin hänen ruumiinsa muistaa, millaiset asiat ovat hyviä.

    Kiire on osittain sopimuksenvaraista. Kansansanomuksen piru, joka koittaa omiaan kerätä ennen maailmanloppua, on totisen paikan edessä. Maailman loputtua loppuu myös kaikki muu, aika mukaanlukien. Tavallisen pulliaisen kiireen kohdalla näin ei ole kuin poikkeustapauksissa, silloin kun joku todellakin vetelee viimeisiään ja aika on käymässä vähiin. Useimmiten tilanne on se, että aikaa kuitenkin riittää kuvitellun takarajan jälkeenkin, esimerkiksi kauppa on auki seuraavana päivänä, tai hakemuksen voi lähettää seuraavana vuonna. Siirtyneissä toiminnoissa on myös se hyvä puoli, että niihin saattaa kertyä ajan myötä ripaus viisautta, eli tietää mitä ostaa tai mitä hakee.

    Mutta pääsääntöisesti olemme itse tekemiemme ajallisten kahleiden vankeina, valitellen kramppautuvia hartioita ja hikoilevaa takamusta, kun tukahdutamme elämämme teollisen tuotannon ja markkinatalouden alle.

    Kurkistus tulevaisuuteen

    Tulevaisuudessa asiat voivat olla paremmin, kuten meillä tulevaisuudentutkijoilla on taipumus uskoa. Kenties vuonna 2100 oikearytminen elämä on se normi, jonka toteuttamiseen niin talouselämä, lääkelaitos kuin Kuopion yliopistokin on valjastettu. No jaa, kurkistakaamme tulevaisuuteen, vaikkapa vuoteen 2100, oikein kunnolla.

    Aulikki tallusti Kuopion yliopiston terveystieteen ja rytmitutkimuksen laitoksen käytäviä. Tammikuinen Kuopio oli hyisen sateen hiljentämä, kun ilmaston lämpenemisen myötä ei Savoonkaan saatu enää kunnon talvia. Aulikki oli kunnioitettavat 160 vuotta vanha, ja hän oli edelleen töissä Kuopion yliopistossa. Kuopio ja sen yliopisto olivat muuttuneet. Puijolla ei enää hiihdelty, vaan kuopiolaisetkin olivat omaksuneet liikuntamuodoksi pimeydessä kävelyn kuten rannikolla asuvat heimoveljensä. Kuopion yliopisto oli kasvanut aivan hillittömästi, kun Suomesta oli lakkautettu muut paitsi Helsingin ja Kuopion yliopistot. Helsinkiläiset olivat nimittäin pelänneet, että jos Kuopion yliopisto laitetaan kiinni, loputkin savolaiset tulevat Helsinkiin ja silloin pääkaupunkilaiset ovat pulassa.

    Kuopion yliopistossa oli vain yksi tiedekunta, rytmitutkimuksen tiedekunta, jonka merkittävin laitos Aulikin laitos oli. Kansanterveystiede oli lakkautettu siinä vaiheessa, kun kävi ilmi että voi, sokeri ja sianliha ovat ihmiselle hyväksi. Turhautuneet kansalaiset, jotka olivat osallistuneet tutkimuksiin ennen tätä löydöstä ja kiusanneet itseään kevytlevitteillä ja sokerittomalla kahvilla, olivat joukolla vaatineet tieteenalan lakkauttamista. Pohjois-Karjala -projektista ei tämän löydöksen jälkeen oikein kukaan uskaltanut puhua, niin kuumina kävivät tunteet. Yleislääketiede oli korvattu rytmitutkimuksella, kun oli saatu selville terveyden kultainen sääntö: ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Esimerkiksi ruokapöydässä silloin kun on tarjolla hyvää ruokaa, juomaa ja hauskaa seuraa, ja nukkumassa silloin kun väsyttää. Aamulla kannattaa käydä kävelyllä ja iltapäivällä ottaa torkut.

     
    Hitaus oli muutenkin kova sana vuonna 2100, kun oli oivallettu että siitähän se lisäarvo syntyy, kun tehdään asioita ajan kanssa.

    Terveyden salaisuus, asioiden ja toimintojen oikea rytmitys, löi ällikällä monet lääketieteilijät, jotka olivat tottuneet rakentamaan uransa sen varaan, että joko he määräävät lääkkeitä, pistävät injektioita tai leikkaavat potilaita. Kuopiossakin oli nähty koko joukko eksyneitä lääketieteilijöitä kun terveyden avaimet oli paljastettu. Aulikki olisi omasta puolestaan ollut jo vuosikymmeniä eläkkeellä, mutta juuri kun hän oli täyttämässä 64 vuotta, eläkeikä nostettiin 75 vuoteen. Ja annas olla, kun tuo maaginen raja lähestyi, kuopiolaiset virkaveljet ja -siskot menivät löytämään ihmisen ikääntymistä säätelevän geenin, ja Kuopion yliopiston professorit laitettiin ensimmäisinä eliniän pidennysprojektiin.

    EU:n geneettisen manipulaation toimistossa ajateltiin, että olisi vähintäänkin oikeudenmukaista laittaa menetelmän keksijät kantamaan myös sen seuraukset. Hieman samaan tapaan kuin usein keittiössä häärätessämme ajattelemme, että modernien mehupurkkien, joita siis ei saa auki ilman että puolet mehusta on pöydällä tai peukalo purkin sisällä, keksijät joutuvat viettämään ainakin osan ikuisuudesta mehupurkkejaan availlen. Elämän rytmi sai kokonaan uusia ulottuvuuksia kun elinikää pidennettiin. Enää ei tarvinnut ajatella, että viidenkymmenen villitys olisi viimeinen varvi sitä herkkua, vaan villitystä riitti aina viidenkymmenen vuoden välein. Sairaaloiden ensiapuosastoilla korjattiinkin lukuisia Kuopion yliopiston 150-vuotiaita professoreita, jotka olivat nuorten orhien tapaan kirmanneet pitkin tantereita, mutta joiden nivelet olivat pettäneet.

    Aulikki oli tuossa sadan ikävuoden hujakoilla saanut pysyvän määräyksen olla professori lopun elämäänsä - tosin tälle ajanjaksolle ei ollut enää yhtä selkeää odotusarvoa kuin aikaisemmin. Opetus ja tutkimus olivat paljon hauskempaa kuin aikaisemmin, kapeakatseisen biolääketieteen kultakaudella. Nyt lääkärien peruskursseilla opetettiin onnellisen elämän rytmityksen pääpiirteitä ja haavojen paikkaamista, jatkokurssilla rytmien korjaamista ja kunnollisten aterioiden valmistamista, sekä erikoiskurssilla joko tarinankerrontaa tai hidasta elämää, valinnan mukaan. Hitaus oli muutenkin kova sana vuonna 2100, kun oli oivallettu että siitähän se lisäarvo syntyy, kun tehdään asioita ajan kanssa. Yliopistoissa maisterintutkinto oli kymmenen vuoden opiskelun lopputulos, ja opiskelijat keskittyivät yhteen asiakokonaisuuteen kerrallaan. Jos opiskelija stressaantui, opettajan tehtävänä oli toppuutella ja muistuttaa, ettei tässä mikään kiire ole. Näin saatiin taitavia, viisaita ja onnellisia ihmisiä, joiden terveyskin oli vallan mainiolla tolalla. Mutta eliniän pidennysprojektilla oli omat varjopuolensa. Vaikka elimet säilyivät pääosin nuorina ja toimintakelpoisina, aivoissa tapahtui kummia. Muistoja oli liikaa, aina kaoottisuuten asti, ja pitkäikäisten huumorintaju oli melko eksoottista. He saattoivat nauraa katketakseen tavallisen opiskelijan nähdessään, ja tämä aiheutti melkoista vieraantumista sukupolvien välille. Olivathan professorit aiemminkin naureskelleet opiskelijoille, mutta nämä erityisen vanhat professorit nauroivat vallan tolkuttomasti. Osa opiskelijoista, erityisesti ensimmäisen vuosikurssin väli, karttoi Aulikkia ja kumppaneita juuri tästä syystä, sillä kukapa haluaisi tulla nauretuksi oikein kunnolla. Eliniän pidennysprojekti oli siirtynyt huomaamatta niinsanottuun autopoieettiseen eli itseohjautuvaan vaiheeseen, eli elämä itse oli kehittänyt lisää menetelmiä itsensä ylläpitämiseksi. Nauru pidentää ikää.