• pääsivu
  • sisällys
  • Kuopion kaupunki järjesti upeassa kaupungintalossa kaupunginjohtaja Jukka Pulkkisen isännöimän vastaanoton Communicatio Academican järjestäjille ja osallistujille. Kuvassa Professoriliiton hallituksen varajäsen Terttu Utriainen (vas.), Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Björn Fant ja Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja Stina Immonen.

    Kuopiolainen Tanssiteatteri Minimi esitti seminaaripäivän loppukevennykseksi esityksen "Aitoa ilonpitoa".

    Etiikalla eteenpäin
    2000-luvulla

    Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto järjestivät Communicatio Academica -tapahtuman "Etiikalla eteenpäin 2000-luvulla" Kuopiossa 14. päivänä tammikuuta. Ohessa kooste paljon myönteistä palautetta saaneen seminaarin puheenvuoroista.


    TietoTeknian auditoriossa oli Communicatio Academicaa seuraamassa hieman yli 100 kuulijaa.

    Professoriliiton puheenjohtaja Juhani Keinonen avasi tilaisuuden. Hän tuomitsi jyrkästi tieteen etiikkaan liittyvät rikkomukset.
    "Yliopistojen perusrahoitus ei vieläkään ole selvinnyt lamavuosien leikkauksista ja yliopistoille tulleiden uusien taloudellisten velvoitteiden aiheuttamista rahoitus-vaikeuksista. Tutkimus- ja tuotekehitysrahoituksen kasvu ja sen kohdentaminen erityis-kohteisiin on tuonut mukanaan ulkoisen rahoituksen voimakkaan lisäyksen yliopistoissa. Yliopistojen hallintorutiinien tiukentaminen, samalla kun tulos- ja päätäntävaltaa on siirretty ainelaitoksille, on toivotusti vähentänyt väärinkäytösten mahdollisuuksia.
    Professoreiden ja muiden senioritutkijoiden tulee olla esikuvallisia tieteen harjoitukseen liittyvien ammattietiikan sääntöjen noudattamisessa. Nuorelle tieteenharjoittajalle juuri rehellisyyden ja vastuullisuuden periaatteiden omaksuminen on tärkeä osa tutkijakoulutuksen mukana tapahtuvaa liittymistä kansainväliseen tiedeyhteisöön. Ammattietiikkaan liittyvät rikkomukset eivät vanhene. Juuri tieteen itseään korjaava voima on varmin tae ammattietiikan ylläpitämiselle. "

    Oikea ja väärä lääketieteessä

    Puheenjohtaja Juhani Keinosen avauksen jälkeen julkistettiin Vuoden professori. Tampereen yliopiston sisätautiopin professori Amos Pasternack palkittiin Professoriliiton viirillä, kukilla ja rahalahjalla. (Pasternackista oli iso juttu tammikuun numerossa.)

    Omassa puheenvuorossaan Pasternack puhui "Oikeasta ja väärästä lääketieteessä".

    "Lääketieteessä, kuten elämässä muutenkin, kysymys oikeasta ja väärästä on perimmältään filosofinen, moraalinen ja eettinen. Lääketieteessä korostuu kysymyksen jokapäiväisyys ja kytkentä käytännön toimintaan, jossa on koko ajan pohdittava miltä pohjalta valitaan oikeat ratkaisut ja hylätään väärät. Ajankohtainen kysymys on mitkä ovat akateemisen koulutuksen mahdollisuudet tarjota opiskelijoille, tuleville lääkäreille ja tutkijoille tietoa ja opastusta oikeiden valintojen varalle, kun he kohtaavat monimutkaisia ja usein vaikeita ongelmia. Tärkeintä on mielestäni ymmärtää oikean tiedon suhteellisuus:
    • että luonnontieteisiin perustuva oikealta näyttävä teoria voi olla riittämätön käytännön potilastyössä,
    • että tieteellisen tutkimuksen tuottama totuus voi olla tilastollisesti tarkasteltuna oikeaa tietoa mutta yksilön kannalta huonosti soveltuvaa tai soveltumatonta,
    • että profession enemmistön hyväksymä ja oikeana pitämä tieto voi olla väärää sillä hetkellä jo olemassa olevan mutta vaikeasti penetroituvan uuden tiedon valossa.
    • Lisäksi on tärkeätä oivaltaa eettisten ratkaisujen riippuvuudet ajasta, paikasta ja muista olosuhteista sekä koko ajan osallistua eettiseen pohdintaan. ...

    -On tärkeää, että terveydenhuollon etiikka on nuorten lääkärien ja muiden ammattilaisten argumentaation kohteena, Vuoden professori Amos Pasternack tähdensi.

    Lopuksi Pasternack pohti koulutusyksikön vastuuta tulevien lääkärisukupolvien oikeuskäsityksestä. "Tulisiko tutkintoon sisällyttää sellaisia aineksi, joiden avulla käsitys oikeasta ja väärästä tulisi jokaisen henkiseksi pääomaksi? Kysymys on kait opettajien ja muiden opiskelijoiden mallina toimivien lääkäreiden käyttäytymisestä. Minun neuvoni on, että moraalinen ja omantunnon oikea on lääketieteessäkin monessa tilanteessa oikeampi kuin juridinen oikea."

    Arvoja ei eletä todeksi

    Kuopion yliopiston vararehtori Seppo Saarikoski esitti tervehdyspuheen yliopiston puolesta.

    "Jokaisella ajalla ja kulttuurilla on omat arvonsa, ihanteensa ja ihmiskäsityksensä. Tilanne korostuu poikkeusoloissa ja kriiseissä. Sodalla on sodan säännöt, lama-ajalla arvonsa, tällä ajalla samoin. Myös ihmiskäsitys muuttuu ajassa, mutta muuttuuko ihminen? Kun luemme lehtiä tai katsomme televisiota, viestejä Tsetseniasta tai Bosniasta, vastassa on ihminen koko raadollisuudessaan. Pohjimmiltaan ihminen on muuuuttumaton, sama tänään kuin historian alkuhämärissä.

    Tässä ajassa naturalistinen ja humanistis-kristillinen ihmiskäsitys taistelevat, niin myös omassa yhteisössämme. Aikamme arvottaa ihmisen vahvasti naturalistisin, hyötyperustein. Ihmisen arvo mitataan puhtaasti hänen tuottamansa ajatellun yhteiskunnallisen hyödyn perusteella. Unohdetaan, että jokainen ihminen on arvokas sinänsä, koska ihmisyys on erityisarvo. Länsimainen humanismi kunnioittaa yksilöllisyyttä, mutta myös vastuuttaa jokaista huolehtimaan itsestään ja lähimmäisestään osana yhteisöä. Itsekkyys on on hyötyajattelun henkilökohtainen huipentuma ja aikamme varsinainen vitsaus.

    Perusarvot tunnemme juhlapuheista ja keskusteluista. Niitä ei tarvitse luetella. Puheiden sisältämät arvoluettelot ovat todellisia vasta, kun ne saavat konkreettisen muodon. Kysymys ei olekaan keskustelun puutteesta, vaan siitä että arvoja ei eletä todeksi. Me saatamme kyllä puhua luonnon kunnioittamisesta, mutta haluammeko todella elää luonnon kanssa ja luonnon ehdoilla? Yhteisömme arvot ovat kohdallaan vasta, kun ne määrittyvät ja eletään todeksi käytännön arkityössä ilman juhlapuheita."

    Kilpailupolitiikka ei takaa tieteen edistymistä

    Tutkimuseettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja, Turun yliopiston kansleri Keijo Paunio puhui seminaarissa aiheesta ”Tutkimusetiikan visioita ja uhkakuvia uudella tuhatluvulla”.

    ”Professori Fred Karlssonin hämmästyttävät paljastukset valtioneuvos ja professori E.N.Setälän tiedevilpeistä, ja vastikään tutkimuksen piirissä tapahtuneet epärehelliset teot niin meillä kuin muuallakin tuovat korostuneesti ja kenties yksipuolisesti esiin tätä puolta tutkimuksen etiikasta. Keskustelemme mielellämme vilpin tavallisuudesta ja sanktiokäytännöstä. Tutkimusetiikka on käsitteenä toki paljon moniulotteisempi. Se sisältyy tutkimuksen jokaiseen osaan, aina aiheen valinnasta raportin viimeisen pisteen lyömiseen saakka.

    Eikä se tähänkään rajoitu. Oivalluksen tuotteistaminen ja kaupallistaminen, tieteellisten saavutusten julkistaminen sekä tutkijoiden välinen kilpailu ovat omiaan synnyttämään pulmatilanteita.

    …Uskallan väittää, ja olen ainakin yhtä oikeassa kuin ne, jotka vannovat kilpailun siunauksellisuuteen tehon ja tason kohottajana, että markkinavetoinen kilpailupolitiikka ei millään tavoin takaa tieteen edistymistä. Eihän kilpailu talouselämässä takaa tuotteen laatua, paremminkin sen edullisen kuluttajahinnan. Kokonaistehokkuudenkin kanssa asiantila on niin ja näin; määräraha-anomusten laadinta ja toisten tutkimussuunnitelmien arviointi syövät tutkijoilta uskomattoman paljon työaikaa. Liiallisella kilpailulla on myös yliopistojen sisäistä ilmapiiriä heikentävä vaikutus. Pahimmillaan kilpailu on, jos sen voi kokea ainoastaan selviytymiskamppailuna. Silloin siitä puuttuu usein myös reiluuden henki. On yhä tärkeämpää, että professori pystyy hankkimaan ulkopuolista rahoitusta; se voi olla jopa yksi professoreiden rekrytointikriteereistä.

    -Alkaneen vuosituhannen äärimmäinen uhka olisi jos tutkijat astuisivat holtittoman globalisaation kelkkaan ja kasvottomien markkinavoimien palvelijoiksi, kansleri Keijo Paunio huolehtii.

    Yliopiston sisällä ja yliopistojen välille voidaan synnyttää keinotekoisia koalitioita, joiden tavoitteena on rahanhankkiminen sen varjolla, että niin moni aidosti monitieteinen hanke on menestynyt hyvin kilpailtaessa suosiosta ja –rahasta tieteen huipulla. Laadittuja tutkimussuunnitelmia voidaan myös lähettää osoitteesta toiseen. Jos tutkimussuunnitelma sovitetaan haettavana olevan rahan tarkoitusperiin sopivaksi, mukana on jo aimo annos tieteelle vierasta ainesta. Samalla ulkopuolisen ohjaava vaikutus yliopistotutkimuksessa lisääntyy.

    Kuukausi pari sitten, viime vuosituhannen puolella luin hätkähdyttävän uutisen Tanskasta. Asian luonteen vuoksi uskallan olettaa, että kysymyksessä oli Aarhusin yliopiston rehtori. Hän oli kehottanut yliopistonsa tutkijoita olemaan julkistamatta tutkimusta, jonka tulokset eivät vastanneet tutkimuksen rahoittajan odotuksia. Tutkijat eivät tyytyneet tähän vaan menivät julkisuuteen tällä syvästi periaatteellisella kysymyksellä.

    …Hämmästyttävän vähän keskustelua on aiheuttanut taannoinen Islannin parlamentin päätös myydä kansalaisiansa koskettavat tiedostot ja niiden ylläpitäminen amerikkalaisille lääkejätille. Teollisuusyritys tuskin teki kauppaa muuten kuin hyvänä sijoituksena ja odotettavissa olevat voitot rahastetaan myöhemmin. Samanlaista liikehdintää on käynnissä Baltian- maiden suunnalla.

    Alkaneen vuosituhannen äärimmäinen uhka olisi jos tutkijat astuvat holtittoman globalisaation kelkkaan, kasvottomien markkinoiden palvelijoiksi tai kaikkea hallitsevien mutta kenenkään hallitsemattomien verkkojen innostuneiksi kritiikittömiksi suosijoiksi. Toistuvatko menneen vuosisadan pimeät tapahtumat? Ne eivät ehkä ilmene fyysisenä hävittämisenä mutta henkisenä ja suurten ihmisjoukkojen poistamisena elinkelvollisten ja hyödyllisten kansalaisten joukosta. Manuel Castells, yhteiskuntatieteilijä Berkeleystä, Kaliforniasta puhuu neljännestä maailmasta, joka on todettavissa kaikissa yhteiskunnissa.

    Jätämmekö näin lopulliset jäähyväiset tieteen eetokselle, jonka Robert Merton muotoili 1942 korvaamaan 1600-luvulta lähtien hahmottuneen tieteen eetoksen (Ilkka Niiniluoto kirjassa Tiede ja etiikka)? Näiden periaatteiden mukaan tieteen tulee pyrkiä olemaan objektiivinen, puolueeton, autonominen, avoin, julkinen ja kriittinen, jotta varmistettu tieto kasvaisi.

    Bolognan yliopiston perustamisesta alkunsa saanut yliopistolaitos on ollut merkittävällä tavalla osallinen erilaisten yhteiskuntien elämään. Monista koettelemuksista huolimatta sen historia on ollut menestystarina. Aatesuunnat tulevat ja menevät. Niiden idut ovat usein syntyneet yliopistojen piirissä ja päätöksentekoapparaatti on valinnut tarjolla olevista itselleen poliittisesti sopivat aatteet ja toimintamallit. Menneen vuosisadan aikana koettiin kaksi maailmansotaa ja on koettu useiden kansallisvaltioiden nousu ja tuho, mutta yliopistot ovat edelleenkin tieteellisen toiminnan kehittimiä ja säilyttäneet hyvin asemansa ja jopa lisänneet merkittävyyttään.

    Optimistina näen yliopistot ja tiedeyhteisön aseman edelleenkin osapuolena jota kuunnellaan jos niin haluamme. Optimistisia tuntojani tiedeyhteisön vastuuntunnosta vahvisti jokin aika sitten seuraamani nobelpalkittujen keskustelu televisiossa. Uuden vuosisadan uhat todettiin monella muulla suulla, mutta ne koettiin tieteentekijöiden haasteeksi.”

    Johtaako tutkijan lähtökohta huonoon etiikkaan?

    Professori Jouko Tuomisto, Kansanterveyslaitoselta puhui otsikolla “Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä: johtaako tutkijan lähtökohta huonoon etiikkaan?”

    “Olin 1960-luvun lopussa osa-aikaisesti lääketehtaassa töissä. Talon sisäisenä vitsinä siellä mietittiin, kuinka suureksi koeryhmän uskaltaa kasvattaa, ettei hoitotuloksien välille mahdollisesti tuleva ero tule tilastollisesti merkitseväksi. Siihen aikaan kun ei suomalaisen lääketeollisuuden kunnianhimolla saattanut edes kuvitella, että oma valmiste olisi entisiä parempi. Paras, mitä voitiin toivoa, oli samanarvoisuus ulkomaisen alkuperäisvalmisteen kanssa.

    Pulma oli onneksi vitsi, mutta kun ottaa huomioon, kuinka harha voi syntyä tutkimuksessa sekä tietoisen että alitajuisen toiveen tuloksena, kyseessä on hyvinkin vakava tutkimuseettinen kysymys. Harhoja voi syntyä siksi, että kun haluaa hoidon tehoavan, se tehoaa. Harhoja voi syntyä myös siksi, ettei halua nähdä eroja, jolloin niitä ei näe."

    -Tutkimuksen luotettavuus ja uskottavuus voivat kestää pitkällä tähtäimellä vain, jos se luotettavuus ulottuu myös tutkijan ammattitaidon ylläpitämiseen ja se tinkimättömään noudattamiseen, professori Jouko Tuomisto muistutti.

    Tuomisto kertoi esimerkin romanialaisen ihmelääkkeen Gerovitalin vaiheista. Suomessa tehty sokkoutustutkimus osoitti, että potilaiden paranemisella ei ollut mitään biologista yhteyttä Gerovitaliin. Toinen esimerkki suuresta sokkotutkimuksesta, jolla on ollut maailmanlaajuinen vaikutus, on Suomessa tehty beetakaroteenitutkimus. Se päättyi vuonna 1994 ja ilmeisesti tutkijoiden itsensä suureksi pettymykseksi valmiste ei estänyt syöpää, pikemminkin keuhkosyövän ilmaantuvuus hiukan lisääntyi.

    Tutkimuksen salaisuuden ongelmat

    Tuomiston mielestä ensimmäinen ehto tutkimuksen luotettavuudelle on tutkimuksen julkisuus ja läpinäkyvyys. Tällä hetkellä nimenomaan tuotekehitykseen liittyvä tutkimus on salaista.

    "Tähän liittyy erittäin suuria riskejä ja väärinkäytöksen mahdollisuuksia. Turvallisuu-teen liittyviä toksisuustutkimuksia voidaan tehdä hyvin ja huonosti. Siksi on perustettu erityisiä OECD:n ja muiden järjestöjen ja viranomaisten ohjeistoja ja normeja tutkimusten oikeasta ja eettisesti kestävästä suorittamisesta. Nämä takaavat parhaimmillaankin vain tutkimuksen muodollisen luotettavuuden, eivät sen sijaan sen sisällöllistä luotettavuutta ja tulkintojen oikeellisuutta. Sen voi kontrolloida vain pätevä itse tutkimukseen perehtynyt virkamies tai tutkija, joka valvovan viranomaisen puolesta lukee raportteja.

    Kokemus on se, että meidän turvallisuutemme perustana olevien tutkimuksien kirjavuus on tavaton. Niitä tehdään hyvin ja huonosti. Myös erittäin huonosti. Kansainvälisesti arvostetulla lääketehtaalla ei ehkä ole varaa tehdä tahallista vilppiä eikä edes karkeita väärintulkintoja, koska aineen myrkyllisyys paljastuu kliinisen käytön alkaessa. Sen sijaan esimerkiksi torjunta-aineet ja monet muut kemikaalit ovat eri asemassa. Niille ei tahallisesti ja kontrolloidusti altisteta ihmisiä, ja siksi mahdolliset terveyshaitat saattavat jäädä huomaamatta tai niitä ei osata yhdistää aineeseen. Silloin väestön turvallisuus on pelkästään valmistajan suorittamien tutkimusten varassa. Niitä käsittelevillä viranomaisilla esim. maatalousministeriöissä ei usein ole kovin suurta ammattitaitoa toksikologiassa. Kun tutkimus ei ole julkista, firmalla ei ole suurtakaan riskiä joutua kiinni."

    Onko virkamies hereillä?

    Professori Tuomisto pohti myös virkamiesten etiikkaa. Teollisuuden tutkimuksia valvoo virkamies, mutta onko hän hereillä?

    "Euroopassa ollaan juuri menossa sekä lääkkeiden rekisteröinnissä että muiden kemikaalien tutkimuksessa kansainväliseen yhteistyöhön. Jos yksi maa hyväksyy lääkkeen, sitä voidaan esittää hyväksyttäväksi koko EU:n alueella. Samoin yhden maan virkamiehet, käytännössä jopa vain yksi virkamies, voivat perehtyä esimerkiksi torjunta-aineen toksisuustutkimuksiin koko EU:n puolesta. Tällöin tulee paljon entistä keskeisemmäksi se, onko tutkija ollut rehellinen, onko virkamies pätevä, ja perehtyykö virkamies asiaan todella, vai uskooko hän hakijan esittämät tiedot tulkintoineen.

    Näkyvissä on monia ongelmia. Pohjoismainen ammattitaito ja virkamiesmoraali ei välttämättä toistu sellaisenaan koko Euroopassa. Koko EU-ideologia on myös tuonut hyvin markkinamyönteisen ja rajoittamatonta kauppaa puoltavan markkinatalousajattelun, jossa tehokkuus katsotaan keskeisimmäksi hyveeksi. Tämä ei voi olla hyve lääkkeiden ja kemikaalien tarkastuksessa. Ihmisen turvallisuus ei voi olla sen varassa, että supernopea tutkija tekee turvallisuustutkimukset ja supernopea virkamies kahlaa raportit läpi ennätysajassa. Turvallisuus voi syntyä vain sitä kautta, että hyvä tutkijan ammattietiikka yhdistyy kunnolliseen virkamiestyöhön, jossa ei vain yksi henkilö vaan parhaat mahdolliset asiantuntijat perehtyvät tehtyihin tutkimuksiin ja arvioivat ne aidosti, ei vain byrokratian nimissä vaan substanssiin pureutuen. Silloin tulostavoitteena ei voi olla mahdollisimman monta läpikäytyä hakemusta lyhyessä ajassa. Tavoite ei voi olla määrä vaan laatu.

    Kaikkein varmimmin tämän takaisi julkisuus. Jos tutkija tietäisi, että muut tutkijat voivat vapaasti perehtyä hänen tekemisiinsä, ja jos virkamies tietäisi, että muutkin voivat arvioida hänen arvioimansa aineen, se antaisi tiettyä nöyryyttä tulosten ja johtopäätösten tekemiseen. Siksi EU-parlamentin ehkä kannattaisi ottaa keskusteltavakseen se, että Euroopassa ei hyväksyttäisi käyttöön yhtään lääkettä, lisäainetta tai torjunta-ainetta, elleivät niitä koskevat turvallisuustutkimukset olisi julkisia. Tätä mielestäni vaatii tutkimuksen etiikka."

    Etiikka edistää teollisuuden ja tutkijan yhteistyötä!

    Professori Ossi V. Lindqvist puhui teollisuuden ja tutkijan yhteistyöstä.

    "Teollisuus ja akateeminen tutkimus tarvitsevat toisiaan; teollisuudelle se on keino pysyä tieteellisen kehityksen mukana, saada osaavaa ja koulutettua työvoimaa ja siten pysyä kilpailukykyisenä. Yliopistolle tuo yhteistyö on mm. tärkeä ikkuna yhteiskuntaan. Yrityksen ja yliopiston välisen hyvän yhteistyön edellytyksiä ovat mm. se, että kumpikin tarvitsee toisiaan, että molemminpuolinen luottamus vallitsee ja että informaation kulku on aktiivista.

    - Alkaneella vuosituhannella teollisuus ja tieteellinen tutkimus lähestyvät toisiaan yhä enemmän ja tulevat paljolti riippuvaisiksi toisistaan, ennusti Ossi V. Lindqvist.

    Ongelmia voi aina tulla. Toimintaanko yhteistyössä sopimuksen varaisesti vai pelkästään ‘hyvässä uskossa’. Millainen sopimus tarvitaan tai halutaan, sillä tutkimus on myös tulosten suhteen riskialtista! Kuka lopulta omistaa tulokset ja millä edellytyksillä? Kuka saa niistä raportoida? Kuka saa kertoa tuloksista julkisuudessa ja millä tavalla; tämä on vaikea alue erityisesti pörssiyhtiöiden ollessa kyseessä. Näin on siis tärkeää että myös sopimuskäytäntöön ja juridiikkaan kiinnitetään riittävää huomiota.

    Yhteistyö teollisuuden kanssa vaatii myös uusia toimintatapoja, joihin akateemisessa maailmassa ei perinteisesti ehkä ole totuttu. Esimerkkeinä vain olkoon se, että tuossa yhteistyössä tulee tutkijan pitää kiinni sovituista aikatauluista. Tutkijat ovat usein enemmän kiinnostuneita ‘todennäköisistä’ tuloksista, kun taas teollisuus haluaa tietää myös todennäköiset riskit ja mahdollisuudet. Ja yritys joutuu vastaamaan myös suuren yleisön edessä tuotteistaan ja niiden eettisyydesta ja julkikuvasta tavalla, johon akateemisessa maailmassa ei ole aina totuttu, mutta epäilemättä tulevaisuudessa joudutaan tottumaan."

    Erityinen huomio tutkimussopimuksiin

    Professori Liisa Hyvärinen puhui aiheesta “Yrityselämän odotukset tutkijoilta”. Kuopion yliopiston Yrittäjyyden ja johtamisen laitoksella toimiva Hyvärinen kertoi etenkin pienten ja keskisuurten yritysten näkemyksistä ja odotuksista tutkimushankkeissa, joita tehdään yhteistyössä yliopistotutkijoiden kanssa.

    “Tutkijan ja yrittäjän yhteistyössä saattaa ongelmana olla kieli: yhteiset ja erilaiset termit ja niiden käyttö. Lisäksi esiintyy asenne-eroa enemmän tai vähemmän piilevästi. Yrittäjä ei välttämättä usko siihen, että tieteen keinoin voidaan ratkaista käytännön ongelmia...

    Mielikuva yliopistosta yhteiskunnan korkeimman opetuksen ja huippututkimuksen tyyssijana asettaa automaattisesti yrittäjän odotukset tutkimuksen ja sen tulosten laadun osalta korkealle. Pettymys on siten kaksinkertainen, mikäli tutkimus toteutettiin huonosti eikä sillä saavutettu odotettuja tuloksia. Onnettomimmissa tapauksissa negatiivinen mainos voi lähteä liikkeelle yrittäjien keskuuteen.

    Tutkimussopimusten tekoon yritysten ja tutkimusyksikön välillä tulee kiinnittää erityistä huomiota. Huolella tehtynä se poistaa monta ongelmaa tutkimuksen toteutuksen aikana ja sen jälkeen.”

    Tieteentekijän ja päättäjän erilaiset vastuut

    Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tutkimusjohtajan Matti Kamppisen aihe oli ”Navigointia epävarmuuden maailmassa – tieteentekijän ja päättäjän erilaiset vastuut”.

    ”...Tiede ja tiedeyhteisö ovat normatiivisia olioita, eli ötököitä jotka identifioidaan osittain sanomalla mitä niiden pitäisi olla. Tämän ideaalisen tiedeyhteisön lisäksi on toki olemassa varsinainen tieteentekijöiden joukko, jonka arkipäivää ei niinkään motivoi totuuden tai tieteellisten löydösten tavoittelu, vaan paljon maallisemmat ja suorastaan lihalliset asiat. Empiirinen tieteenpsykologia on saanut selville, että tieteentekijöiden varsinaisia motivaation aiheita, ovat muun muassa se, että saa artikkelinsa julkaistuksi, että tulee siteeratuksi, että saa kutsun tulla luennoimaan, että saa apurahan tai tunnustuspalkinnon, tai vielä parempaa, että saa nimikkoluentosalin tai nimikkoluentosarjan.

    Tieteilijät ovat niin ikään varsin kateellista ja raadollista väkeä, eikä keskimääräistä tieteentekijää ilahduta mikään muu niin syvästi kuin uutinen, että hänen kilpailijakolleegallaan menee huonosti: ohjattavat väitöskirjan tekijät vaihtavat aihetta tai saavat hermoromahduksen, koeasetelmat joutuvat syysmyrskyn runtelemiksi, tai tutkimusparadigma vanhenee ja menee pois muodista. Tieteessä välimatka ensimmäisen ja toisen sijan välillä on lähes ääretön, eikä ykköseksi mahdu kuin yksi kerrallaan.

    Tieteentekijöistä on saatu selville myös se, että he eivät ole keskimääräistä älykkäämpiä eivätkä pärjää loogista päättelykykyä mittaavissa testeissä yhtä hyvin kuin niinsanotut maallikot. Vastapainoksi, tieteentekijät ovat kekseliäitä, sitkeitä, jääräpäisiä ja itsenäisiä ajattelijoita. Tieteentekijät kärsivät tutkimusten mukaan hypotofiliasta eli ovat poikkeuksellisen innokkaita esittämään arvauksia siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat. Toinen krooninen vaiva tieteentekijöillä on ns. konfirmatorinen vääristymä, jonka seurauksena positiiviset löydökset ovat paljon halutumpia kuin negatiiviset löydökset. Kukaan ei ole saanut Nobel-palkintoa löydöksellä, että asiat eivät ole jollain tavalla. Konfirmatorinen vääristymä saa aikaan sen, että aineistosta puristetaan positiivinen tulos hinnalla millä hyvänsä.

    Kun tällainen moraalisilta ja intellektuaalisilta ominaisuuksistaan kyseenalainen joukko toimii yhdessä, on ensi näkemältä ihme, että tiede kykenee approksimoimaan totuutta, eli saamaan selville sen miten maailma toimii. Toisaalta se ei ole ihme, sillä tiedeinstituutiolla on useita mekanismeja, joilla nämä ominaisuudet on valjastettu ideaalisen tieteen palvelukseen. Keskinäinen kilpailu ja krooninen ammattikateus pitävät huolen siitä, että huonosti perustelluilla argumenteilla on lyhyt elämänkaari. Nollatulokset, epämääräiset löydökset, kehnot yleistykset tai huijaukset eivät elä pitkään, sillä avoimessa järjestelmässä löytyy aina joku, jonka kannalta on hyödyllistä ampua niitä alas.

    Vaikka houkutus huijata tieteessä on suuri, sillä esimerkiksi aineiston tarkoitushakuista tulkintaa tai aineiston väärentämistä on ulkopuolisen todella hankala saada selville, harvempi ryhtyy huijariksi, koska huijauksen paljastumisella on katastrofaalisia seurauksia. Tieteellinen huijaus ei vanhene samalla tavalla kuin taloudellinen rikos. Tiedeyhteisö muistuttaa anteeksiantamattomuudessaan John Hustonin elokuvassa “Prizzin kunnia” karrikoitua mafiaperheen isoisää Don Corraldo Prizziä, joka tiivisti perheen toiminta-ajatuksen lauseeseen: "We forget nothing!"

    Hömppähömppä ei elä pitkään

    Dosentti Matti Kamppisen mielestä ne ajat ovat menneet, jolloin muusta maailmasta eristetty perustutkimus sai toimia rauhassa. Modernissa yhteiskunnassa tieteentekijöiltä odotetaan paitsi sovelluskelpoisia tuloksia, myös kiinteää yhteistyötä tiedon soveltajien, esimerkiksi valtiollisten ja kunnallisten päättäjien kanssa.

    "Järjenkäyttö ja päätöksenteko joutuvat koville nykyajan yhteiskunnassa, monestakin syystä. Ensinnäkin, tieteellisen maailmankuvan tarkentuessa epävarmuuden maailma laajenee. Yhä useampi mahdollinen maailma tulee valinnan ulottuville, ja valintojen seurausvaikutukset avautuvat eteemme kuin jättiläismäinen viuhka. Mikään löydös tai projekti ei ole enää neutraali, koska seuraukset ulottuvat ties minne. Vaikka tulevaisuutta ei olekaan olemassa, sen representaatio nykyhetkessä on meille tulevaisuusorientoituneille olennoille mitä tärkein suunnistusväline. Toiseksi, verkostoituva tietoyhteiskunta tuottaa entistä enemmän merkityksiä, joista osa on tieteellisen maailmankuvan kannalta relevantteja ja osa ei. Runsastuvien merkitysten maailmassa on tieteilijänkin vaikeaa pitää päänsä kylmänä. Onneksi tiedeyhteisön läpinäkyvyys ja jatkuva toinen toistemme arvostelu varmistavat sen, ettei hömppäpömppä elä pitkään."

    Tutkimusryhmien johtamisen etiikka

    Seminaaripäivän viimeisenä alustajana oli Vuokko Niiranen. Hän hoitaa sosiaalihallinnon ja johtamisen professorin virkaa Kuopion yliopistossa ja toimii samalla yliopiston tasa-arvovaltuutettuna. Aiheena oli ”Johtamisen etiikka ja tutkimusryhmät”.

    ”Mistä puhumme silloin kun puhumme huonosta johtamisesta tai huonosta tutkimusetiikasta? Mediajulkisuuteen yltää pohdinta eettisesti huonosti käyttäytyneiden ja rikkomuksia tehneiden tutkimusjohtajien motiiveista. Vähemmän on pohdittu tutkimusryhmien ja -laitosten sekä niiden työntekijöiden tilannetta, kokemuksia ja ajatuksia. Keskustelu tutkimusryhmien etiikasta koskettaa aina koko työyhteisöä. Se koskettaa siis myös niitä ihmisiä jotka eivät itse välittömästi tee tieteellistä tutkimusta mutta ovat osa työprosessia. Heidänkin työnsä ja työyhteisönsä on arvostelun kohteena.

    - Tutkimusryhmän johtajan pitää nähdä kauas mutta työskennellä lähellä, professori (mvs) Vuokko Niiranen huomautti.

    Onko tutkimusryhmien johtamisessa jotain erilaista kuin missä tahansa johtamisessa? On ja ei. Tutkimusryhmä on joukko itsenäisiä tai itsenäisyyteen kasvavia ammattilaisia. Kysymys on asiantuntijoiden johtamisesta. Tutkimusryhmä on yhtä aikaa:
    • Tuloksia tekevä yksikkö, joka tuottaa niitä tutkimuksia joista sen työntekijöille maksetaan palkka
    • Tutkimusryhmä on tiedettä tuottava, (myös) teoriaa kehittävä eli sekä historiaa tekevä että todellisuutta rakentava systeemi
    • Kouluttautumispaikka nuorille tutkijoille.

    ... Mitä johtajalta tutkimusryhmässä edellytetään? Tieteellistä osaamista, ammattitaitoa tutkijana ja kykyä kannustaa vaikeissakin ratkaisuissa. Itsekuria, toisten kunnioittamista, taitoa tunnistaa työyhteisönsä ongelmatilanteiden ulottuvuuksia ja itse ongelmia. Mitä valistuneempi ja oppineempi ihminen on, sitä enemmän häneltä edellytetään taitoa olla “hyvä johtaja”. Tämä tarkoittaa pelkistetysti sitä, että saa työntekijät tekemään työnsä hyvin, tekemään hyvää tulosta, sitoutumaan ja paneutumaan työhönsä parhaalla mahdollisella tavalla. Korkeatasoiseen johtamisetiikkaan kuuluu se, että työyhteisön jäsenet hyväksyvät ne tavoitteet, joihin johtaja johtaa työyhteisöään. Samoin johtamisetiikkaan kuuluu se, että käytettävä henkilöstöpolitiikka eli motivointikeinot noudattavat yleisesti hyväksyttyjä periaatteita."

    Vuokko Niiranen keskusteli puheenvuoroaan valmistellessaan kuuden eri yliopiston tutkijoiden kanssa. Keskustelut osoittivat, että tutkimusryhmän aloittamisessa ja myös matkan varrella nousee toistuvasti esille hyvin samankaltaisia asioita.

    ”Sopimuksia ei aina muisteta tehdä. Sovitutkin työnjaot ja muut pelisäännöt vanhenevat helposti. Alussa niiden tärkeys ei välttämättä edes muistu mieleen, eikä yhteisistä menettelytavoista muisteta edes keskustella, vaikka tutkimusryhmien toiminnasta, prosesseista ja myös johtamisesta on saatavilla runsaasti oppaita ja kirjallisuutta. Seuraavat seikat olivat kaikille yhteisiä:

    Tutkijaryhmän johtajan tulee nähdä tutkimusprosessin laaja-alaisuus ja kokonaisuus ja auttaa myös tutkijoita hahmottamaan sitä. Johtajan pitäisi nähdä monella alueella tutkimussuunnitelmaa edemmäs.

    1) On paikallaan tehdä heti alussa sopimuksia siitä, ketkä kuuluvat mihinkin, ketkä kirjoittavat, mitä tietoja kenellekin luovutetaan, millaisiin tietoihin kenelläkin on oikeus, missä järjestyksessä artikkeleita kirjoitetaan ja ketä niissä milloinkin mainitaan (!).

    2) Samoin on hyvä sopia ainakin pääpiirteittäin siitä, mikä on kunkin tutkijan osallisuus, mikä on minun, mikä meidän, mikä tutkimusryhmän ja mikä johtajan? Miten eri tutkijoita tuetaan, kuka saa millaisiakin voimavaroja, tukea ja ohjausta? Koska tutkimuksen teko on luova prosessi, ei kaikkia tilanteita ja kombinaatioita voi ennakoida. Yllättäviä tilanteita kuitenkin syntyy, ja juuri silloin syntyy myös epätietoisuutta siitä, mikä olikaan kenenkin reviiri.

    3) Johtajan, kuin myös ryhmän jäsenten on kyettävä tunnistamaan myös niin tavallinen asia kuin ryhmäprosessi!

    Tutkimusryhmä on usein myös tutkijoiden kasvualusta. Siellä tapahtuu tutkijaksi kasvaminen ja tieteen tekemisen eettisten periaatteiden oppiminen. Tutkimusprojektin tehtävänä on tuottaa ne tutkimukset joita siltä odotetaan. Samalla tutkimusprojekti on kasvun ja kasvamisen paikka niin aloitteleville tutkijoille kuin projektin johtajallekin. Tutkijaksi kasvaminen edellyttää suotuisaa oppimisilmapiiriä. Vastuu tutkijaryhmästä tarkoittaa myös tahdikkuutta tutkijoita kohtaan. Mahdollisuus itsekunnioituksen ja kasvojen säilyttämiseen edistää myös kykyä oppia omista erehdyksistä. Johtajan virheistä puhutaan helposti. Entä tutkijoiden kömmähdykset, virheelliset menettelytavat? Mikä on se tapa, jolla tutkimusryhmä oppii erehdyksistä? ”

    Communicatio Academican
    puheenvuorot koosti:
    Kirsti Sintonen

    Kuvat: Pekka Kuhmonen