• pääsivu
  • sisällys
  • Tiede- ja teknologiapolitiikka 2000-luvulle tultaessa



    Pääministerin johtaman valtion tiede- ja teknologianeuvoston tehtävänä on muotoilla linjauksia kansalliselle tiede- ja teknologiapolitiikalle. Työ on pitkäjänteistä ja sen käytännön tulokset näkyvät usein vasta ajan myötä. Neuvosto esittää kootun näkemyksensä lähivuosien tärkeimmistä kehittämistarpeista ja -toimenpiteistä joka kolmas vuosi laadittavassa tiede- ja teknologiapoliittisessa katsauksessa. Tätä kirjoitettaessa uusi katsaus on viimeistelyvaiheessa.

    1990-luku: vasta- ja myötämäkeä

    Talouden syvä lama ravisti suomalaisen yhteiskunnan rakenteita rajusti 1990-luvun alkuvuosina. Tutkimustoiminnan kokonaistilastoista murroskautta on vaikea havaita, sillä Suomen kokonaispanostus tutkimukseen kasvoi myös näinä vuosina.

    Tarkempi erittely osoittaa kuitenkin yritysten tutkimusinvestointien vähentyneen jo vuosina 1989-1991, jolloin julkinen tutkimusrahoitus vielä selkeästi kasvoi. Kun julkisen talouden tilanne pakotti puolestaan valtion leikkaamaan tutkimusrahoitustaan vuosina 1993-1996, oli yrityssektorin tutkimusrahoitus jo kääntynyt edelleenkin jatkuvaan voimakkaaseen kasvuun. Syksyllä 1996 päätetty valtion tutkimusrahoituksen lisäysohjelma on osaltaan nopeuttanut kehitystä. Julkinen tutkimusrahoitus on kasvanut 1990-luvun loppuvuosina peräti neljänneksellä, yli 7,5 miljardin markan vuonna 1999. Kun ulkomainenkin tutkimusrahoitus alkoi vuosikymmenen puolessavälissä merkittävästi kasvaa, on panostus Suomessa tehtävään tutkimukseen 1900-luvun päättyessä kansainvälistä huippuluokkaa, yli kolme prosenttia bruttokansantuotteesta. Tutkimus- ja kehittämistoiminta on 1990-luvulla kaksinkertaistunut, kuten tapahtui myös 1970- ja 1980-luvulla.

    Tutkimustoiminnan yleisten edellytysten aikaisempi heikkeneminen jätti kuitenkin suomalaiseen tutkimusjärjestelmään näkyviä jälkiä. Teollisuudessa läpikäytiin perusteellinen rakennemuutos, jossa tietointensiivinen, vientiin tähtäävä yritystoiminta sai nopeasti keskeisen aseman. Sähkö- ja elektroniikkateollisuuden osuus koko yrityssektorin tutkimus- ja kehittämistyöstä on nykyään jo puolet tutkimuspanostuksen kasvaessa edelleen erittäin nopeasti. Tämän hämmästyttävän nopean kehityksen rinnalla on todettava, että muista toimialoista vain metalli- ja konepajateollisuuden sekä kemianteollisuuden tutkimusvolyymit ovat 1990-luvulla mainittavammin kasvaneet. Tilastokeskuksen tietojen mukaan muilla teollisuuden toimialoilla tutkimus- ja kehtystyömenot ovat jopa vähentyneet.

    Julkisen sektorin tutkimus- ja koulutustoiminnan tärkeimpiä haasteita on kyetä osaltaan vastaamaan yrityssektorin nopeasti kasvaneeseen tiedon ja osaamisen kysyntään sen lisäksi, että koko yhteiskuntaa koskevat sosiaalisen ja kulttuurisen kehittämisen tehtävät ovat yhtä tärkeällä sijalla kuin aikaisemminkin. Tutkimusrahoituksen näkökulmasta voi todeta yliopistojen perusrahoitustilanteen pysyneen julkisen keskustelun ytimessä aina vuosien 1993-1994 määrärahasupistuksista lähtien. Yliopistojen toimintamäärärahat ovat vasta nyt saavuttamassa lamaa edeltäneen reaalitason. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että valtion tutkimuslaitosten budjettirahoitus on niin ikään vähentynyt, vieläpä enemmän kuin yliopistojen. Tutkimuslaitosten reaalinen tutkimusrahoitus alkoi supistua samaan aikaan kuin yliopistojen, vuonna 1993, ja resurssien väheneminen päättyi vasta vuonna 1998.

    Niin yliopistojen kuin tutkimuslaitostenkin tutkimustoiminnan kokonaisvolyymi on kuitenkin 1990-luvulla selvästi kasvanut. Selityksenä on ulkopuolinen tutkimusrahoitus, jota on onnistuttu hankkimaan ja jota myös on ollut tarjolla yhä enemmän sekä kotimaisista että ulkomaisista lähteistä. Kilpaillun tutkimusrahoituksen lisäämisellä on tietoisesti pyritty parantamaan tutkimuksen laatua. Ulkopuolinen rahoitus ei kuitenkaan korvaa perusrahoitusta niiden tehtävien hoidossa, mihin perusrahoitus on ensisijaisesti tarkoitettu. Yliopistojen osalta on syytä viitata myös opetustehtävään: suhteessa suoritettuihin tutkintoihin perusrahoitus on 1990-luvulla vähentynyt lähes kolmanneksen. Viestin voi kenties tiivistää seuraavasti: yliopistojen ulkopuolinen tutkimusrahoitus ei ole liian suuri, mutta suhteessa tehtävien nykyiseen laajuuteen koulutuksen ja tutkimuksen perusrahoitus on liian pieni.

    Entäpä 2000-luku?

    Tuhatluvun vaihtuessa Suomea pidetään kansainvälisissä vertailuissa eräänlaisena tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan esimerkkimaana. Talouden nopea toipuminen syvästä lamasta, tietointensiivisen tuotannon ja huipputekniikkatuotteiden viennin erittäin nopea kasvu ja suhteellisen tutkimuspanoksen määrätietoinen kasvattaminen teollisuusmaiden terävimpään kärkeen ovat tässä yhteydessä usein mainittuja seikkoja. Niiden lisäksi tulee kansainvälisesti hyvin toimiva yhteistyö julkisen ja yksityisen sektorin välillä sekä siihen liittyvä pyrkimys kehittää koulutusta, tutkimusta ja innovaatiotoiminnan edellytyksiä yhtenä toiminnallisena kokonaisuutena. Taustalla on pitkäjänteinen kehittämistyö, kuten edellä on todettu.

    Nykyisen hallituksen viime keväänä hyväksytyn ohjelman mukaan Suomen ja suomalaisten tulevaisuus on vahvasti riippuvainen osaamisesta, kyvystä hyödyntää osaamista ja luoda uusia innovaatioita. Koko väestön osaamistason nostaminen tukee Suomen kilpailukykyä ja kehittymistä sivistyskansana. Koulutus, tutkimus ja teknologien kehitys nähdään jatkossakin koko yhteiskunnan kehittämisen strategisina resursseina globalisoituvassa toimintaympäristössä.

    Myönteisen kehityksen jatkaminen asettaa julkiselle sektorille vaativia tiede- ja teknologiapoliittisia haasteita. Julkisen sektorin vastuulla on perus- ja tutkijankoulutus - henkisten resurssien kehittäminen - sekä laajasti sovelluksille perustaa luovan tieteellisen tietopohjan vahvistaminen ja ylläpito. Erityistoimia tarvitaan etenkin matemaattis-luonnontieteellisen perusosaamisen lisäämiseksi. Taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kehittäminen ovat oleellisesti julkisen sektorin toimenpitein luotujen edellytysten varassa. Tietoteollisuuden kehitysedellytysten turvaaminen on yksi tulevienkin vuosien painoaloista. Elinkeinorakennetta on samanaikaisesti kyettävä kehittämään muun muassa uusien kasvualojen myötä. Kehittämistoimia ja niiden asianmukaista resursointia tarvitaan kaikissa näissä suunnissa.

    Koulutuksen ja tutkimuksen vahvistamisen rinnalla tarvitaan toimia, joiden avulla kertynyt tieto ja osaaminen ovat joustavasti käytettävissä. Innovaatioprosessien vauhdittaminen niiden avulla maan eri alueilla on yksi kehityssuunta, uuden tiedon saattaminen kansalaisten käyttöön toinen. Näissäkin suhteissa yliopistoilla kuten julkisen tutkimusjärjestelmän muillakin organisaatioilla on edessään uusia tehtäviä.

    Menestyksellinen vastaaminen haasteisiin edellyttää muiden kehittämistoimien rinnalla yliopistojen tutkimuksen ja koulutuksen perusedellytysten vahvistamista niin, että toimintaympäristöt kehittyvät ja niiden aineelliset edellytykset paranevat. Hyvä yhteistyö rahoitusorganisaatioiden, ennen muita Suomen Akatemian ja Tekesin kanssa on välttämätöntä korkeatasoisen tutkimustoiminnan ja asiantuntemuksen lisäämiseksi Suomessa myös tulevina vuosina.

    Esko-Olavi Seppälä
    pääsuunnittelija
    Tiede- ja teknologianeuvosto