Tiede- ja teknologiapolitiikka 2000-luvulle tultaessa
Pääministerin johtaman valtion tiede- ja
teknologianeuvoston tehtävänä on muotoilla
linjauksia kansalliselle tiede- ja
teknologiapolitiikalle. Työ on pitkäjänteistä ja sen
käytännön tulokset näkyvät usein vasta ajan myötä.
Neuvosto esittää kootun näkemyksensä
lähivuosien tärkeimmistä kehittämistarpeista ja
-toimenpiteistä joka kolmas vuosi
laadittavassa tiede- ja teknologiapoliittisessa
katsauksessa. Tätä kirjoitettaessa uusi katsaus on
viimeistelyvaiheessa.
1990-luku: vasta- ja myötämäkeä
Talouden syvä lama ravisti suomalaisen yhteiskunnan rakenteita rajusti 1990-luvun
alkuvuosina. Tutkimustoiminnan kokonaistilastoista murroskautta on vaikea havaita,
sillä Suomen kokonaispanostus tutkimukseen
kasvoi myös näinä vuosina.
Tarkempi erittely osoittaa kuitenkin yritysten tutkimusinvestointien vähentyneen jo
vuosina 1989-1991, jolloin julkinen tutkimusrahoitus vielä selkeästi kasvoi. Kun julkisen
talouden tilanne pakotti puolestaan valtion
leikkaamaan tutkimusrahoitustaan vuosina 1993-1996, oli yrityssektorin tutkimusrahoitus
jo kääntynyt edelleenkin jatkuvaan
voimakkaaseen kasvuun. Syksyllä 1996 päätetty
valtion tutkimusrahoituksen lisäysohjelma on
osaltaan nopeuttanut kehitystä. Julkinen
tutkimusrahoitus on kasvanut 1990-luvun loppuvuosina
peräti neljänneksellä, yli 7,5 miljardin
markan vuonna 1999. Kun ulkomainenkin tutkimusrahoitus alkoi vuosikymmenen
puolessavälissä merkittävästi kasvaa, on panostus
Suomessa tehtävään tutkimukseen 1900-luvun
päättyessä kansainvälistä huippuluokkaa, yli
kolme prosenttia bruttokansantuotteesta. Tutkimus- ja kehittämistoiminta on 1990-luvulla
kaksinkertaistunut, kuten tapahtui myös 1970-
ja 1980-luvulla.
Tutkimustoiminnan yleisten edellytysten aikaisempi heikkeneminen jätti kuitenkin
suomalaiseen tutkimusjärjestelmään näkyviä
jälkiä. Teollisuudessa läpikäytiin
perusteellinen rakennemuutos, jossa tietointensiivinen,
vientiin tähtäävä yritystoiminta sai nopeasti
keskeisen aseman. Sähkö- ja
elektroniikkateollisuuden osuus koko yrityssektorin tutkimus- ja
kehittämistyöstä on nykyään jo puolet
tutkimuspanostuksen kasvaessa edelleen erittäin
nopeasti. Tämän hämmästyttävän nopean
kehityksen rinnalla on todettava, että muista
toimialoista vain metalli- ja konepajateollisuuden sekä kemianteollisuuden
tutkimusvolyymit ovat 1990-luvulla mainittavammin
kasvaneet. Tilastokeskuksen tietojen mukaan muilla
teollisuuden toimialoilla tutkimus- ja
kehtystyömenot ovat jopa vähentyneet.
Julkisen sektorin tutkimus- ja koulutustoiminnan tärkeimpiä haasteita on kyetä
osaltaan vastaamaan yrityssektorin nopeasti
kasvaneeseen tiedon ja osaamisen kysyntään sen
lisäksi, että koko yhteiskuntaa koskevat
sosiaalisen ja kulttuurisen kehittämisen tehtävät ovat
yhtä tärkeällä sijalla kuin aikaisemminkin.
Tutkimusrahoituksen näkökulmasta voi todeta
yliopistojen perusrahoitustilanteen pysyneen julkisen keskustelun ytimessä aina vuosien
1993-1994 määrärahasupistuksista lähtien.
Yliopistojen toimintamäärärahat ovat vasta nyt
saavuttamassa lamaa edeltäneen reaalitason.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että
valtion tutkimuslaitosten budjettirahoitus on niin ikään vähentynyt, vieläpä enemmän kuin
yliopistojen. Tutkimuslaitosten reaalinen tutkimusrahoitus alkoi supistua samaan
aikaan kuin yliopistojen, vuonna 1993, ja
resurssien väheneminen päättyi vasta vuonna 1998.
Niin yliopistojen kuin tutkimuslaitostenkin tutkimustoiminnan kokonaisvolyymi on
kuitenkin 1990-luvulla selvästi kasvanut.
Selityksenä on ulkopuolinen tutkimusrahoitus,
jota on onnistuttu hankkimaan ja jota myös on
ollut tarjolla yhä enemmän sekä kotimaisista että
ulkomaisista lähteistä. Kilpaillun
tutkimusrahoituksen lisäämisellä on tietoisesti pyritty
parantamaan tutkimuksen laatua. Ulkopuolinen rahoitus ei kuitenkaan korvaa
perusrahoitusta niiden tehtävien hoidossa, mihin
perusrahoitus on ensisijaisesti tarkoitettu.
Yliopistojen osalta on syytä viitata myös
opetustehtävään: suhteessa suoritettuihin tutkintoihin perusrahoitus on 1990-luvulla vähentynyt lähes
kolmanneksen. Viestin voi kenties tiivistää
seuraavasti: yliopistojen ulkopuolinen tutkimusrahoitus ei ole liian suuri, mutta suhteessa
tehtävien nykyiseen laajuuteen koulutuksen ja
tutkimuksen perusrahoitus on liian pieni.
Entäpä 2000-luku?
Tuhatluvun vaihtuessa Suomea pidetään
kansainvälisissä vertailuissa eräänlaisena
tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan
esimerkkimaana. Talouden nopea toipuminen
syvästä lamasta, tietointensiivisen tuotannon ja
huipputekniikkatuotteiden viennin erittäin
nopea kasvu ja suhteellisen tutkimuspanoksen
määrätietoinen kasvattaminen
teollisuusmaiden terävimpään kärkeen ovat tässä
yhteydessä usein mainittuja seikkoja. Niiden lisäksi
tulee kansainvälisesti hyvin toimiva yhteistyö
julkisen ja yksityisen sektorin välillä sekä
siihen liittyvä pyrkimys kehittää koulutusta,
tutkimusta ja innovaatiotoiminnan edellytyksiä
yhtenä toiminnallisena kokonaisuutena.
Taustalla on pitkäjänteinen kehittämistyö, kuten
edellä on todettu.
Nykyisen hallituksen viime keväänä
hyväksytyn ohjelman mukaan Suomen ja suomalaisten tulevaisuus on vahvasti
riippuvainen osaamisesta, kyvystä hyödyntää osaamista
ja luoda uusia innovaatioita. Koko väestön
osaamistason nostaminen tukee Suomen kilpailukykyä ja kehittymistä sivistyskansana.
Koulutus, tutkimus ja teknologien kehitys
nähdään jatkossakin koko yhteiskunnan
kehittämisen strategisina resursseina globalisoituvassa
toimintaympäristössä.
Myönteisen kehityksen jatkaminen asettaa julkiselle sektorille vaativia tiede- ja
teknologiapoliittisia haasteita. Julkisen sektorin
vastuulla on perus- ja tutkijankoulutus -
henkisten resurssien kehittäminen - sekä laajasti
sovelluksille perustaa luovan tieteellisen
tietopohjan vahvistaminen ja ylläpito. Erityistoimia
tarvitaan etenkin matemaattis-luonnontieteellisen perusosaamisen lisäämiseksi.
Taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen
kehittäminen ovat oleellisesti julkisen sektorin
toimenpitein luotujen edellytysten varassa.
Tietoteollisuuden kehitysedellytysten turvaaminen on
yksi tulevienkin vuosien painoaloista. Elinkeinorakennetta on samanaikaisesti kyettävä
kehittämään muun muassa uusien kasvualojen
myötä. Kehittämistoimia ja niiden
asianmukaista resursointia tarvitaan kaikissa näissä
suunnissa.
Koulutuksen ja tutkimuksen vahvistamisen rinnalla tarvitaan toimia, joiden avulla
kertynyt tieto ja osaaminen ovat joustavasti
käytettävissä. Innovaatioprosessien vauhdittaminen
niiden avulla maan eri alueilla on yksi kehityssuunta, uuden tiedon saattaminen
kansalaisten käyttöön toinen. Näissäkin suhteissa
yliopistoilla kuten julkisen
tutkimusjärjestelmän muillakin organisaatioilla on edessään
uusia tehtäviä.
Menestyksellinen vastaaminen haasteisiin edellyttää muiden kehittämistoimien
rinnalla yliopistojen tutkimuksen ja koulutuksen
perusedellytysten vahvistamista niin, että
toimintaympäristöt kehittyvät ja niiden
aineelliset edellytykset paranevat. Hyvä yhteistyö
rahoitusorganisaatioiden, ennen muita Suomen Akatemian ja Tekesin kanssa on
välttämätöntä korkeatasoisen tutkimustoiminnan ja
asiantuntemuksen lisäämiseksi Suomessa myös
tulevina vuosina.
Esko-Olavi Seppälä
pääsuunnittelija
Tiede- ja teknologianeuvosto
|