Kolumni

Lapsissa on tulevaisuus?

Tämä juhlapuheista tuttu sanonta on viime aikoina saanut uusia merkityksiä, kun parempaa huomista rakennetaan säästämällä kasvatuksesta ja koulutuksesta tänään. Yleissivistävä koulujärjestelmämme on ollut menestystarina vailla vertaa. Sen vaaliminen on niukkenevien resurssien aikana entistä tärkeämpi ja vaativampi tehtävä. Jakolinjoja on jo syntynyt, ja monet merkit viittaavat siihen, että ne ovat kasvamassa.

Peruskoulun tulisi katkaista koulun ulkopuolella, jo ennen kouluikää käynnistyvä eriarvoistumisprosessi. On kuitenkin ilmeistä, että ainakin kulttuurisen osallisuuden ja taideaineiden opiskelun kohdalla eriarvoistuminen näyttää jatkuvan läpi kouluiän.

Oikeus kulttuuriin ja taiteeseen on laajasti tunnustettu kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa, ja niissä taide ja kulttuuri ilmaistaan itseisarvoisena. Ne ymmärretään sivistykseen ja demokratiaan elimellisesti liittyvinä inhimillisen elämän ilmiöinä. Ihmisoikeusfilosofi Martha C. Nussbaumin mukaan taideaineiden opiskelu tuottaa demokratian vaatimaa toisten ihmisten kunnioittamista ja huomioimista. Hän varoittaa, että humanististen ja taideaineiden vähentäminen niiden taloudellisen hyödyttömyyden perusteella uhkaa demokraattisten valtioiden tulevaisuutta. Viimeaikaiset tapahtumat eri puolilla maailmaa ovat vakava osoitus siitä, mihin koulutuksellinen eriarvoisuus ja koulutuksen valjastaminen talouskasvun välineeksi väistämättä johtaa.

Suomessa taideaineiden ja kulttuurikasvatuksen systemaattinen alasajo on tosiasia. Taideaineiden osuus opetussuunnitelmissa, koulujen mahdollisuus osallistua kulttuuritoimintaan sekä taide- ja taitoaineiden osuus luokanopettajan koulutuksessa ovat vähentyneet vuosikymmenien ajan. Monet opettajankoulutusyksiköt ovat poistaneet vapaaehtoiset taidenäytteet valintakokeistaan, eikä taito- ja taideaineista enää saa pisteitä valtakunnallisessa yhteisvalinnassa. Luokanopettajiksi koulutettavien lähtötaso taideaineissa onkin täysin sattumanvarainen. Moni opettaja kokee epävarmuutta taideaineiden opetuksessa, ja jopa kieltäytyy opettamasta niitä. Kuitenkin monissa kouluissa luokanopettaja on vastuussa taideaineiden opetuksesta koko alakoulun ajan.

Yläkoulussa, jossa opetuksesta useimmiten vastaa aineenopettaja (tosin epäpätevien taideaineiden opettajien määrä on hälyttävän suuri, esimerkiksi musiikissa noin kolmannes), taideaineiden tunteja on puolestaan niin vähän, että mahdollisuus kulttuuriseen osallisuuden kokemukseen koulussa ei läheskään kaikkien oppilaiden osalta toteudu.

Tasa-arvon näkökulmasta ongelmallista on myös se, että monet taidemuodot, kuten tanssi ja teatteri puuttuvat peruskoulun opetussuunnitelmasta. Niihin voi saada kosketuksen useimmiten maksullisen harrastustoiminnan parissa. Taiteen perusopetus palvelee vain pientä osaa ikäluokasta ja sen saatavuudessa on suuria alueellisia eroja. Oppilaiden sosioekonomisen taustan painottuminen suhteellisen hyvätuloisiin perheisiin, julkisen rahoituksen kanavoituminen suurelta osin musiikkiin sekä tyttöjen suuri osuus taiteen harrastajista täydentää kuvaa syvenevistä jakolinjoista. Polarisaatio, jossa kulttuurinen osallisuus liittyy hyväosaisuuteen ja valtakulttuuriin, ja jossa vähemmistöihin ja huonompiosaisiin ryhmiin kuuluvien kansalaisten kulttuurinen toimijuus marginalisoituu, on pelottavan lähellä.

Yhteiskuntamme lisääntyvä monimuotoisuus on tosiasia. Se asettaa koulujärjestelmällemme uusia sisällöllisiä vaatimuksia. Taidekasvatus on mahdollisuus kulttuurien väliseen vuoropuheluun ja erilaisuuden ymmärtämiseen, ja sen tulisi tasoittaa kulttuurisen pääoman kasautumista. Tavoitteena pitäisi olla se, että jokainen oppilas saisi koulussa ainakin jonkinlaisen kosketuksen kaikkiin taidemuotoihin, voisi kokea kulttuurista osallisuutta, tuoda esiin oman äänensä, tunnistaa oman ainutlaatuisuutensa ja oppia kohtaamaan erilaisuutta itsessään ja toisissa.

Lapsissa on myös nykyisyys. Jokaisen lapsen ja nuoren nykyhetki määrittää yhteiskuntamme tilaa, sen arvoja ja arvostuksia. Samoin pitäisi tietenkin ajatella myös vanhuudesta ja kaikista yhteiskuntaamme kuuluvista ”ei-tuottavista” ihmisryhmistä, kuten vammaisista ja työttömistä. Kansakuntamme tilaa ja sivistyksemme tasoa mitataan sillä, miten ihmisarvo ja ihmisoikeudet, mukaan lukien kulttuuriset oikeudet, toteutuvat kaikissa näissä ryhmissä.



Eeva Anttila
professori, Taideyliopisto,
Vuoden professori 2016


Painetussa lehdessä sivu 16