Keskustelua
Academics in Finland - in
the shadow of cronyism
While agreeing with much of what Gareth Rice writes
in Acatiimi (7/2015), I would like to point out that
many of the drawbacks of Finnish academia do not
concern only "international academics" but "Finnish
academics", too. The lack of transparency and
accountability hamper the careers of many "Finnish
academics". It sets back those, who are not in "the
club". Not all "Finnish academics" are.
In fact, the very concept "international academic"
is at the core of the problem Rice addresses. The use
of the concept reflects a bias at heart of Finnish university
politics: In order to "internationalize" Finnish
academia, Finnish universities are supposed to recruit
"international academics", i.e. non-Finns, born and
educated outside Finland. The result (or source?) of
this kind of thinking is that, by definition, a Finnish-born academic cannot be an "international academic",
even if s/he went to a graduate school at a top
university abroad, studied with the top professors of
her/his field, published a monograph at a Northern-
American university press, continues to publish in
highly-competitive international publications, networks
with "international academics", visits institutions
abroad and creates international conferences at
home, and so on.
As for the remedy Gareth Rice proposes, i.e.
using outside committees in recruiting processes,
well, outside experts are sometimes used. However,
using outsiders to evaluate applications does not
necessarily stop the application process from being
rigged. For instance, the evaluators can be "international
academics", who "happen" to be friends with
the professor, whose protégé, groomed for the job,
needs to be proven best by "international academics"
in order to be appointed. In reality, these "international
academics" can be just as home-grown
in their national contexts and stuck in their bygone
scholarly paradigms as their Finnish colleagues. The
candidates, who feel they have been mistreated in
the process, have no way of filing an official complain.
You can always write a letter to the committee
(kirjelmöidä), but they are not obliged to take your
opinion into account.
The corruption and cronyism of Finnish academia,
often with an obvious gender bias, was recently
described in a novel, which won the Finlandia Prize
for Literature in 2014. This is Jussi Valtonen's He eivät
tiedä mitä tekevät (They do not know what they are
doing). The critique of Finnish academia, targeted
explicitly at the University of Helsinki, is just one of
the novel's themes. But it is telling that in its review
of the novel, Yliopisto-lehti (the journal distributed to
all employees of the University of Helsinki) did not as
much as mention the author's criticism of academic
communities.
To sum up: I salute Gareth Rice's brave intervention
and support his ideas about transparency and
accountability. As for "internationalizing" Finnish
academia, it takes much more than just recruiting
foreign scholars. Finns need to study abroad, embrace
global communities, and, in general, come down
from their high horse of self-congratulatory complacency
and sense of entitlement. Finns need public
debate, which challenges various national myths,
one of them being the notion of high-quality primary
education necessarily leading to an internationally
first-rate higher education. Finns need a change in Finnish thought patterns.
We could start this change by acknowledging academic
Finns with international education and/or experience
as "international academics".
Internat ional Finnish academic
Yliopistojen ahdingon syyt
Ministeri Sanni Grahn-Laasosen avointa (käsky)kirjettä
korkeakouluille on aiheesta kauhisteltu. Se heijastaa
järkyttävän kirkkaasti jokseenkin totaalista
ymmärryksen puutetta siitä, millainen on yliopistojen
todellinen tilanne ja millaisten tekijöiden varaan
laadukas tutkimus ja opetus yliopistoissa rakentuu.
Herää kysymys, mistä tai keneltä, ovat peräisin ministerin
tiedot yliopistojen tilanteesta ja ongelmista?
Kaikella on syynsä ja historiansa. On varmaa, että
ministerin ulostulo oli tarkkaan harkittu liike eikä
spontaani mielipiteen ilmaus. Kiinnostavaa on se, että
yliopistojen johto ei ole ottanut erityisen tai lainkaan
kriittistä kantaa lausumaan. Tämän havainnon kautta
tullaan heti asian ytimeen.
Yliopistojen johto (rehtorit, hallitukset) on itse asiassa
tukenut aktiivisesti viime vuosien yliopistopolitiikkaa,
sitä kannattaen ja myötäillen. Tuon politiikan,
jota yliopistojen henkilöstö on laajalla rintamalla vastustanut,
perustava ongelma on ollut yliopistojen hallintomallin
muuttaminen asiantuntijaorganisaatioihin
sopimattomalla tavalla johtajavaltaiseksi.
Kun nyt suomalaisten yliopistojen tulokset uudistuksen
jälkeen näyttävät heikentyneen kansainvälisissä
vertailuissa, pitäisi avata keskustelu myös siitä,
ovatko viimeisten vuosien linjaukset olleet oikeita. Vai
ovatko juuri ne aiheuttaneet ongelmia, joihin nyt etsitään
ratkaisuja? Ymmärrän hyvin, että viime vuosien
yliopistopolitiikasta vastuulliset eivät tällaista keskustelua
halua käydä. Kuitenkaan ilman ongelmien syiden
analyysiä, ei voida löytää myöskään oikeita ja toimivia
ratkaisuja yliopistojen ongelmiin.
Käydystä julkisesta keskustelusta on puuttunut lähes
kokonaan yliopistoyhteisön ääni. Tuon yhteisön,
joka tekee yliopistojen tuloksen ja jonka vaikutusmahdollisuudet
hierarkkinen johtamismalli on vienyt ja joka
kokee tilanteen entistä ahdistavampana uusia leikkauksia
ja irtisanomisia odottaessaan. Tuo yhteisö on vaiennut
tai peloteltu hiljaiseksi. Jäljelle on jäänyt lähinnä
vain pahan olon purkaminen sosiaalisessa mediassa.
Valitettavasti yliopistojen johto ja yliopistoyhteisö
ovat viime vuosina etääntyneet niin kauas toisistaan,
että voidaan puhua vakavasta legitimiteettikriisistä.
Yhteisö ei koe johdon ymmärtävän saati edustavan sen
tarpeita, sitä mitkä tekijät ovat kasvualustana tutkimuksen
ja opetuksen kukoistamiselle.
Nyt olisi korkea aika laventaa keskustelua siihen,
miksi olemme tässä tilanteessa ja kuka ja ketkä ovat
siitä vastuussa? Vastuuta ei voi ulkoistaa. Yritysmaailmassa,
jonka suuntaan yliopistoja on muutettu, talousahdinko
johtaisi välittömästi keskusteluun myös
johdon asemasta ja vastuusta.
Olisiko nyt aika viheltää peli poikki: lopettaa vähäksi
aikaa itsetarkoitukselliset laatikkoleikit (organisaatiouudistukset)
ja strategiapelit, jotka syövät resursseja,
mutta jotka eivät tutkimuksen ja opetuksen
laatua paranna.
Peiliin katsomisen paikka yliopistojen johdolle,
viime hallitusten opetus- ja kulttuuriministereille
sekä ministeriön virkamiesjohdolle ja tietysti myös
niille toimijoille, joita mainitut tahot kuuntelevat.
Toisin kuin yliopistoyhteisön jäseniä.
Jukka Kekkonen Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori
Helsingin yliopisto
Mitä on arjen
prekarisaatio?
Pätkätyöt ovat tulleet jäädäkseen. Mitä tämä työelämän
muutos, prekarisaatio tarkoittaa yksilöiden
arjessa? Käytän mielelläni prekarisaation käsitettä
(vrt. Eeva Jokinen, Jussi Vähämäki, Juhana Venäläinen,
Jukka Könönen, Leena Åkerblad), koska se kuvaa
nykyihmisen arkea kokonaisvaltaisemmin kuin
pätkätyö-termi. Arjen prekarisaatiossa on kysymys
kaikenasteisesta arjen epävarmistumisesta ja laajasti
myös hyvinvointivaltion rakenteiden muutoksesta.
Prekarisaatio terminä ei ole pelkästään negatiivinen
termi, se pitää sisällään myös mahdollisuuden muutoksesta
johonkin uuteen ehkä parempaankin. Työelämäkontekstissa
prekarisaatio viittaa totutun palkkatyörakenteen
murtumaan, työelämän muutokseen
kohti työn feminisoitumista, joka pitää sisällään mm.
pätkätyöläistymisen, työaikojen epämääräistymisen
ja työehtojen huononemisen.
Prekarisaatio ja työmarkkinoiden epävakaistuminen
näkyy ihmisten arjessa kaikenlaisena epävarmuutena.
Prekaareissa työasemissa elävät ihmiset
kokevat jatkuvaa epävarmuutta, riittämättömyyttä ja
keskeneräisyyden tunnetta. Samaan aikaan työmarkkinoiden
epävakaistumisen kanssa uusliberalistinen
talouspolitiikka on ohjannut yhteiskunnallista kehitystä
myös murentamaan hyvinvointivaltiota, mikä
pätkätyöarkea elävien keskuudessa tarkoittaa entisestään
lisääntyvää epävarmuutta. Tämä epävarmuus
näkyy paitsi epävarmuutena suhteessa taloudelliseen
toimeentuloon (leikkaukset työttömyysturvassa),
mutta myös suhteessa palveluihin.
Esimerkiksi nykyisen hallituksen rajaukset työttömien
vanhempien lasten päivähoito-oikeuteen,
hankaloittaa pätkätyöläisten mahdollisuutta työllistyä
entisestään. Tiedämme, että päivähoitopaikoista
on monilla paikkakunnilla sen verran pula, että
jo nykyisellään asioita hoitavat virkamiehet tekevät
hartiavoimin työtä, jotta onnistuvat järjestämään
hoitopaikan lapselle lakisääteisessä ajassa (3 kk hakemuksen
jättämisestä). Jos vanhemman työ on lyhyissä
pätkissä, joiden välillä on työttömyysjaksoja ja
uudet hankkeet, jotka eivät aina edes ole tuon kolmen
kuukauden pituisia, alkavat usein lyhyillä varoajoilla,
niin miten vanhemman oletetaan pystyvän ottamaan
työtä vastaan, jos lapset ovat kotona puolipäiväisesti.
Tämä tilanne koskettaa työntekijöitä nykyisellään
kaikissa ammateissa ja kaikilla koulutusasteilla.
Oma prekaarityöurani koostuu pätkätöistä Joensuun
/ Itä-Suomen yliopiston palveluksessa. Viimeisen
15 vuoden aikana pisin yksittäinen työsuhteeni on
ollut kaksi vuotta. Olen myös toiminut ammattiyhdistysliikkeen
aktiivina (Tieteentekijöiden liitto), ja
sitä kautta tullut tietoiseksi yliopistotyöntekijöiden
arjen prekarisaation ongelmista. Prekaareissakin tilanteissa
yksilöiden on kuitenkin selvittävä arjestaan.
Tutkimusten mukaan monet prekaaria arkea elävät,
erityisesti nuoret naiset, etsivät merkitystä elämäänsä
työelämän ulkopuolisista asioista, siis perheestä,
lapsista ja mm. vapaaehtoistyöstä.
Tämä onkin varmasti totta ja auttaa yksilöitä jaksamaan
arjessaan ja samaan sisältöä elämäänsä. Jokaisen
yksilön on rakennettava arjestaan merkityksellistä,
niiden mahdollisuuksien asettamissa rajoissa, joita
hänellä on. Tarkoitukseni ei ole korostaa sitä, että
vain työ ja työssäkäyvät olisivat jollakin tapaa merkityksellistä
elämää eläviä yksilöitä. Taloudellinen
toimeentulo on kuitenkin arjessa selviytymisen perusedellytys
ja palkkatyön kautta tämän edellytyksen
pystyy takaamaan.
Kaihdan ajatusta siitä, että perustelen näkemyksiäni
omien ja vertaisryhmäni kokemusten pohjalta,
mutta tässä yhteydessä teen niin: arjen selviytymisessä
keskeinen elementti on mielestäni taloudellinen
turvallisuus. Jatkuva taloudellinen epävarmuus luo
yksilön ja perheiden arkeen keskeisen negatiivisen
elementin. Arjesta on mahdollista selvitä niukoilla resursseilla
ja myös pätkätöiden keskellä, mutta jatkuva
taloudesta ja perheen toimeentulosta huolehtiminen syö ihmisen voimavaroja ja vaikuttaa koko hänen elämäänsä.
Myös vanhemmuuteen se tuo ikävän lisäelementin,
mikäli sinulla on jatkuva huoli siitä, kuinka
perheentoimeentulo on mahdollista järjestää.
Kohdattuani itse työttömyyden ensimmäisen kerran
elämässäni tänä keväänä - yli nelikymppisenä,
kolmen lapsen (koulutettuna) äitinä - oli kokemus
minulle hyvin järisyttävä ja kokonaisvaltainen. Olen
ollut yliopistolla pätkätöissä 15 vuotta, mutta työttömäksi
jäin ensimmäisen kerran keväällä 2015. Kuluneen
vuoden aikana minulla on ollut viisi lyhyttä
työsuhdetta yliopistoon ja kolme eripituista työttömyysjaksoa.
Vuosi on ollut raskas, huolen täyttämä ja täynnä
häpeää. Yksi tapa, jolla olen yrittänyt selvitä esimerkiksi
kesän työttömyydestä, on ollut se, että olen kertonut
ihmisille epämääräisesti olevani lomilla. Häpeä,
joka työttömyydestä on seurannut, on ollut keskeinen
tunne. Olen hävennyt sitä, että koulutettuna ihmisenä
minä en ole onnistunut työllistämään itseäni. Olen
hävennyt myös sitä, että minun työttömyyteni on
aiheuttanut perheelleni taloudellista epävarmuutta.
Huoli perheen taloudesta ja esimerkiksi lasten mahdollisuuksista
harrastaa on ollut suuri. Toisaalta toivoa
ja uskoa on luonut se ajatus, että akateemiseen uraan
tällaiset katkokset rahoituksessa ikään kuin kuuluvat.
Kuluva vuosi ei siis kaikessa epätoivoisuudessaan ole
ollut vain huono, se on ollut myös täynnä tohkeisuutta
ja toivoa. Tohkeisuus on Eeva Jokisen (2015) käyttämä
termi prekaarin ajan tunnetilasta, jossa innostutaan
ja yritetään aina uudella luomisvoimalla siirtyä
kohti jotakin uutta (Ks. Prekarisaatio ja affekti -kirja).
Omassa arjessani tohkeisuus ja toivo ovat liittyneet
jatkuviin rahoitushakemusten tekoprosesseihin.
Tutkijalle rahoitushakemusten tekeminen on sama
asia kuin työhakemuksen tekeminen monissa muissa
ammateissa (sillä erotuksella, että rahoitushakemusten
tekeminen vie enemmän aikaa kun työpaikkahakemuksen
tekeminen). Tohkeisuutta ja toivoa
ovat kuitenkin seuranneet useat pettymykset, kun
sitten hartaasti tehty rahoitushakemus onkin saanut
kielteisen rahoituspäätöksen. Toisaalta arki koostuu
muustakin kuin työstä. Arki on aikaa jota elämme,
joka hetki, niinpä aamuni saattaa alkaa onnellisesti,
mutta päivä voi päättyä epätoivoon - toisaalta epätoivoiselta
näyttävä aamu voi kääntyä päivän mittaan
innostuneeksi illaksi.
Pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa
arjessa ovat hyvin yksilöllisiä: jotkut miettivät uudelleen
kouluttautumista, toiset säästävät elinkustannuksista,
yksi alkaa ay-aktiiviksi, toinen syyttää
ammattiyhdistystä kykenemättömäksi hoitaa asioita,
jotkut pitävät vanhempainvapaita ja toiset siirtävät
lapsihaaveita tulevaisuuteen jne. Se mikä auttaa toista
jaksamaan (esimerkiksi perhe ja lapset) voikin toiselle
olla lisää jaksamattomuutta ja riittämättömyyttä
tuottava asia.
Olen tässä kirjoituksessa henkilökohtaisen kokemukseni
jakamisen kautta halunnut nostaa esiin sen
seikan, että avoimuus ja avoimesti ikävistä asioista
(työn epävarmuudesta ja työttömyydestä) puhuminen
tuskin pahentaa kenenkään selviytymismahdollisuuksia.
Avoimesti ja mahdollisuuksien mukaan häpeämättä
kokemusten jakaminen mahdollisimman monien
(erityisesti omaan viitekehykseen kuuluvien henkilöiden)
kanssa on auttanut ainakin minua selviämään
arjestani uskoakseni paremmin kuin kaiken pitäminen
vain itselläni. Pätkätyöläisen arki on monella tapaa kuluttavaa
ja siitä selviäminen vaatii niin henkisiä, fyysisiä
kuin taloudellisiakin voimavaroja, mutta siitä huolimatta
arkea pitää voida kuositella (ks. Jokinen 2005)
myös prekaareissa elämäntilanteissa.
Pirjo Pöllänen
Lähteet:
Jokinen, Eeva & Venäläinen, Juhana (toim) (2015) Prekarisaatio
ja affekti. Nykykulttuurin julkaisuja, Jyväskylä
Jokinen, Eeva (2005) Aikuisten arki. Gaudeamus, Helsinki.
Tutkija Pirjo Pöllänen Itä-Suomen yliopisto yhteiskuntatieteiden
laitos ja Karjalan tutkimuslaitos.
Kirjoitus pohjautuu Itä-Suomen yliopiston Tieteenpäivillä
2015 pidettyyn alustukseen.
- Painetussa lehdessä sivu 46
|