Pääkirjoitus
Yliopistot vai Suomi kriisissä?
Yliopistojen parissa
on eletty epäuskon,
epätoivon
ja epämukavan
totuuden aikoja.
Epäuskon aika oli
keväällä, kun hallituksen “ässät”
astuivat julkisuuteen ja kömpelöiden
vitsien kera naureskelivat
yliopistoihin kohdistuvista toimistaan.
Muistan tästä kuullessani seisoneeni
puhelin korvalla ja katsoneeni
allani näkyvää valopihaa ja
siellä liikkuvia opiskelijoita sekä
opettajia. En voinut uskoa kuulemaani
ja siltä istumalta sanoin,
että meidän pitää tähän reagoida.
En ajatellut niinkään itseäni, vaan
kaikkia kollegoita, joiden puolesta
olin saanut valtuudet toimia.
Miten heitä voitiin loukata näin?
Miten voitiin julkisuudessa epäillä
heidän työskentelyään ja sitoutumistaan?
Epäusko on tunnettani
parhaiten kuvaava sana.
Todellisuus ei aluksi täysin valjennut
ja yliopistoissa oli vallalla
toivo. Olivathan hallituksen muodostaneet
puheenjohtajat antaneet
ennen vaaleja lupauksia, että koulutuksesta
ei leikata. Monet varmaan
näin uskoivatkin ennen kuin
suunnitelmat kokonaisuudessaan
julkistettiin. Budjettiluvut olivat
karua luettavaa. Yliopistojen rahoitukseen
puututtiin ennen näkemättömän
kovilla leikkauksilla.
Epätoivo alkoi vallata yliopistolaisten
keskuudessa.
Yliopistoissa oltiin myös hämmentyneitä.
Poliitikkojen näkökulma
tutkimukseen ja koulutukseen
näytti hyvin oudolta. Yliopistojen
budjettirahoitus ja myöskin
Tekesin kautta kanavoitu kilpailtu
rahoitus t&k&i-toimintaan nähtiin
yksioikoisesti ainoastaan kulueränä.
Näkökulma tutkimuksen
ja koulutuksen rahoittamisesta
investointina tulevaisuuteen ei
saanut käytännössä mitään vastakaikua
hallitukselta, eikä sieltä
tullut myöskään konkreettisia tutkimuspoliittisia
linjauksia. Olimme
uudessa ja oudossa tilanteessa.
Moni ihmetteli mihin olivat kadonneet
visiot Suomesta maailman
osaavimpana kansakuntana.
Mihin katosi usko investointeihin tutkimukseen ja koulutukseen?
Lähihistorian verrokki löytyy
1990-luvun alkuvuosien lamasta.
Silloin valtio lähti satsaamaan
vahvasti tutkimukseen ja suuri osa
lisärahoituksesta kanavoitiin Tekesin
kautta.
Syvimmän laman keskellä Tekesin
rahoitusta lisättiin jopa noin
kolmannes. Vuonna 1993 Tekes
teki ennätysmäärän uusia rahoituspäätöksiä:
1908 kappaletta,
mikä oli seitsemänsataa enemmän
kuin edellisenä vuonna (Tekes 25
vuotta). Tämä oli paitsi konkreettista
kannustusta lukuisille eteenpäin
pyrkiville yrityksille, myös
vahva yhteiskunnallinen signaali:
paremmat ajat ovat edessäpäin, ja
niihin päästään varmasti.
Jatkossa 1990-luvulla tutkimukseen
investoitiin lisää. Vuonna
1997 toteutettiin poikkeuksellisen
suuri tasokorotus: valtion
tutkimusrahoituksen reaaliarvo
nousi peräti 23 prosenttia edellisvuotisesta.
Pääosa lisäyksestä kanavoitiin
Tekesin kautta.
Nämä ajat ovat takana. Samoin
on näihin aikoihin liittynyt talouden
vähitellen alkanut kasvu ja
teknologiayritysten nousu huipputasolle
Nokia etunenässä. On
epämukavan totuuden aika.
Suomen hallitus on päättänyt vastata
tämän ajan haasteisiin ennennäkemättömillä
leikkauksilla sekä
yliopistojen suoraan budjettirahoitukseen
että Tekesin kautta kanavoituun
kilpailtuun rahoitukseen.
Usko osaamiseen on päättäjiltä
mennyt.
Jäljellä ovat YT-neuvottelut,
joiden koko ja laajuus eivät tulleet
enää yllätyksenä. Pääkaupunkiseudulla
Helsingin yliopisto
ja Aalto yhdessä tavoittelevat yli
1 500 henkilön vähennystä. Suhteessa
vastaavia vähennyksiä on
suunnitteilla eripuolilla Suomea.
Nekin yliopistot, jotka eivät YTprosessiin
tänä vuonna lähde, ovat
suurten budjettihaasteiden edessä
jatkossa.
Epämukava totuus vaihtuu
pikkuhiljaa epätoivoiseen selviytymistaisteluun.
Kaarle Hämeri
puheenjohtaja,
Professoriliitto
- Painetussa lehdessä sivu 2
|