9/14

  • pääsivu
  • sisällys
  • Puheenjohtajat koolla. Alarivissä Risto Laitinen, Maarit Valo, Jussi T. Lappalainen, Keijo Kajantie. Takana Tapani Pakkanen, Aatos Lahtinen, Juhani Keinonen ja Mikko Viitasalo.

    Professorien, yliopistojen ja tieteen puolesta

    Seitsemän Professoriliiton entistä puheenjohtajaa oli koolla liiton 45-vuotisen taipaleen kunniaksi. Tapaamisen lomassa kukin muisteli oman kautensa keskeisiä teemoja.

    Keijo Kajantie oli puheenjohtajana 1979—1980. Hän kertoi, että tuolloin liitto muuttui enemmän ammattiliitoksi. Kajantie luonnehti kauttaan melko rauhalliseksi. Keskeisten etenkin opetusministeriön virkamiesten kanssa oli tiivistä kanssakäymistä.

    Mikko Viitasalo tuli puheenjohtajaksi 10 vuotta Kajantien jälkeen ja johti liittoa 1989— 1992. Viitasalo muisteli, että ammattikorkeakoulujen tuloa vastaan oli tuossa vaiheessa enää turha vaikuttaa. Korkeakoulujen hallintoa uudistettiin: tuleeko kolmi- vai nelikanta. OPM painosti professoreita 1 600 tunnin vuosityövelvoitteeseen. Viitasalo oli liiton edustajana Akavan hallituksessa, kun lama alkoi puskea läpi. Keskusjärjestö Akavan puheenjohtajana hän toimi vuodet 1995—99.

    — Professoriliitto on edunvalvontajärjestö. Jos työnantaja ehdottaa jotain, se ei ole liiton edun mukaista, Viitasalo muistutti.

    1990-luvun pahimmat lamavuodet sävyttivät Aatos Lahtisen kautta (1993—94). Liittojen yhteinen lähetystö kävi pääministeri Ahon puheilla. Pahojen lisäleikkausten vuoksi liitot antoivat keväällä 1994 julkilausuman ”Ei uusia opiskelijoita”. Tiedote ylitti joka kansainvälisen uutiskynnyksen ja ärhäkkyys toimi: rahoitusleikkaukset peruttiin.

    — Liitto perustettiin ajamaan tieteen etua, joka on myös Suomen etu. Jos ammattiyhdistykset ja puolueet katsoisivat enemmän Suomen etua kuin omaansa, ei oltaisi tällaisessa tilanteessa, Lahtinen totesi.

    Jussi T. Lappalaisen (1995—98) kaudella yliopistojen opetushenkilöstö siirtyi 1 600 tunnin kokonaistyöaikaan, apulaisprofessorin nimike poistettiin, yliopistolakia muutettiin, professorien nimitystoimivalta siirtyi yliopistoille. Kaikki tapahtuivat superlauantaina 1.8.1998.

    Juhani Keinosen (1999—2002) valinnan jälkeinen Helsingin Sanomien haastattelu oli otsikoitu: Uusi puheenjohtaja vääntää professoreita pois palkkakuopasta. Yliopistoissa keskusteltiin professorin nimikkeistä. Helsingin yliopistossa puuhattiin omaa virkaehtosopimusta.

    — Järjestökentässä toimimista voi kompensoida toimimalla kulisseissa. Tämä vaatii sinnikkyyttä ja vahvoja argumentteja, Keinonen kuvasi puheenjohtajan roolia.

    Tapani Pakkasen kaudella (2003—06) oli yksi teema ylitse muiden — uusi palkkausjärjestelmä. Tehtävien vaativuuksia ja kuvauksia määriteltiin. Helsingin yliopistossa heräsi uudistusta vastustavaa kapinahenkeä, ja sen vaikuttavuutta seurattiin tiiviisti. Professoreille uuteen palkkausjärjestelmään siirtyminen toi noin 10 prosentin palkankorotuksen.

    Risto Laitinen kertoi, että puheenjohtajuuden (2007-10) aluksi oli noin kaksi kuukautta melko lokoisaa, mutta sitten yliopistolakiuudistus vyöryi päälle. Henkilöstöjärjestöjä kuultiin, mutta ei kuitenkaan aidosti kuunneltu.

    — Yliopistot alettiin nähdä innovaatiojärjestelmän osana, elinkeinoelämän tuotekehitysyksikkönä. Tiedon itseisarvo alkoi jäädä taustalle. Tiedon merkityksen korostaminen tuntui välillä taistelulta tuulimyllyjä vastaan.

    — Yliopistolaki tehtiin noususuhdanteen aikaan ja sinne saatiin porkkanaksi yliopistoindeksi. Nyt on nähty, että huonojen aikojen tullessa lain kirjain on unohdettu ja indeksi on joutunut heti leikkausten uhriksi.

    Uuden yliopistolain myötä henkilöstö siirtyi virkasuhteista työsuhteisiin. Neuvottelut ensimmäisestä työehtosopimuksesta etenivät nihkeästi ja liitto kutsui valtuuston ylimääräiseen kokoukseen. Keväällä 2010 yliopistoväki on yhtä päivää vaille lakossa.

    Lopuksi puheenjohtaja Maarit Valo tiivisti viime vuosien haasteita. Uuden yliopistolain tuomat "joustot" ovat pahimmillaan näkyneet henkilöstön - myös professoreiden — irtisanomisina, kun yksikkö ei ole yliopiston johdon mielestä saavuttanut riittävää taloudellista tulosta. Yliopistolain pahimmat uhkakuvat ovat tältä osin toteutuneet.

    — Perinteinen edunvalvonta on siis edelleen liiton tärkein tehtävä. Sen rinnalla on kuitenkin vahvana myös tiede- ja tutkimuspoliittinen vaikuttaminen. Jäsenet edellyttävät liitolta näkyviä kannanottoja yliopistojen ja tutkimuslaitosten aseman sekä tieteen ja ylimmän opetuksen resurssien puolesta. Eikä riitä, että vaikutamme perinteisen ja sosiaalisen median kautta. Henkilökohtainen vuorovaikutus päättäjien ja sidosryhmien kanssa on liiton puheenjohtajan arkipäivää.

    Kirsti Sintonen

    • Painetussa lehdessä sivu 40