Taiteen ja tutkimuksen liitto
Kolmen korkeakoulun yhdistyminen
Taideyliopistoksi lisäsi
yhteistyötä ja omaehtoista
työaikaa. Tanssipedagogiikan
professori Eeva Anttilasta
oman alan kehittämiseen jää
silti liian vähän aikaa.
Tiedeyliopiston kasvatista Taideyliopisto
voi tuntua vähän
mystiseltä paikalta. Kuinka
tiedettä ja taidetta edistetään
sujuvasti yhtä aikaa saman katon
alla?
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun
tanssipedagogiikan professori
Eeva Anttila kokee tieteen ja taiteen kietoutuvan
luontevasti yhteen hänen työssään. Mutta
opettajalta se vaatii paljon kokemusta ja osaamista.
— Pitää olla taiteellinen osaaminen ja näkökulma,
mutta myös hallita tutkimuksellisuus,
mikä on minusta tässä ajassa meille ihan keskeistä.
Minun alallani taidepedagogiikassa pitää
lisäksi osata ajatella substanssia oppimisen ja
opettamisen näkökulmasta.
Kun opettajalla on vankka ja monialainen
pohja, opetus voi kehittyä pitkäjännitteisesti.
Tutkimuksellisesti orientoitunut taideopettaja osaa
tuoda erilaisia näkökulmia, kysyä, kyseenalaistaa ja
tuoda teoreettista taustaa.
Vuodesta 1996 Teatterikorkeakoululla työskennellyt
Anttila voisi olla itse hyvä esimerkki taiteen
ja tieteen symbioosista. Yksi hänen keskeisimpiä
tutkimuksen ja opetuksen aiheita on kehotietoisuus
ilmiönä ja käsitteenä, sen merkitys taiteessa, pedagogiikassa
ja elämässä yleensä.
— Mitä kaikkea kehollisuus ja kehollinen tieto
merkitsevät erityisesti tänä päivänä? Miten voimme
sanallistaa kehollisia kokemuksia? Kehollisuus on perusta
koko koulutukselle.
Viidennes työajasta omaehtoiseen toimintaan
Tänä syksynä Teatterikorkeakoululla on voitu panostaa
opetuksen kehittämiseen entistä enemmän.
Lukuvuoden alusta asti opetushenkilökunnan kokonaistyöajasta
viidennes on merkitty omaehtoiseen
toimintaan.
— Se voi eri professoreilla ja opettajilla tarkoittaa
eri asioita. Minulle se esimerkiksi merkitsee tutkimusta,
osallistumista konferensseihin ja seminaareihin;
esitelmien, artikkelien ja tutkimushankkeiden
valmistelua, verkostoitumista, sekä post doc
-tutkijoiden ja jatko-opiskelijoiden hankkeiden
edistämistä.
Aikaa omaehtoiseen toimintaan on järjestetty
muun muassa pienentämällä opetuksen osuutta työajasta.
Tämä oli mahdollista uudistukseen osoitetulla
lisämäärärahalla, jolla on voitu palkata tuntiopettajia.
Esimerkiksi Anttilalla on opetettavanaan yksi kurssi
vähemmän syksyllä ja keväällä.
Kuva työstä tasapainottuu
Anttila arvioi opetuksen ja siihen liittyvien tehtävien
vievän hänen työajastaan yli puolet ja hallinnollisten
tehtävien lähes kolmanneksen. Tutkimukseen ja alan
kehittämiseen jää liian vähän aikaa. Anttilan kohdalla
tutkimustyö edellyttää kollaboraatiota, konkreettista
kehollista toimintaa ja kasvokkaista kohtaamista
toisten ihmisten kanssa. Yhteisen ajan löytäminen
ja tutkimukseen syventyminen on usein haasteellista.
Kiire ja pirstaleisuus sävyttävät akateemista työtä
myös muilla taidealoilla.
Kuinka TeaK:ssa tehty kokonaistyöajan uudistus
vaikuttaa hänen ajankäyttöönsä?
Ei välttämättä mitenkään, vastaa Anttila. Hän on
tähänkin asti tehnyt paljon tutkimusta, ja käytännössä
omaehtoiseen toimintaan on kulunut paljon
enemmän aikaa kuin papereihin pystyy kirjaamaan.
— Ja uskon, että kaikilla kuluu. Se kuuluu professoriuteen.
Uudistus on silti Anttilasta merkittävä asia.
— Se tekee näkyväksi työtehtävien moninaisuuden
ja sen, että näitä asioita pidetään tärkeinä. Kaikkea
ei vieläkään pysty kirjoittamaan työsuunnitelmaan,
mutta kuva tasapainottuu vastaamaan todellisuutta.
Anttila myös uskoo, että omaehtoisen työajan
kasvattaminen parantaa opetuksen laatua.
— Kaikki yliopisto-opettajat alasta riippumatta
tarvitsevat omaehtoista työaikaa, jotta opetus voisi
olla ajassa kiinni ja kehittyä.
Professoriliitto on vaatinut useaan otteeseen professoreille
mahdollisuutta keskittyä ajoittain tutkimustyöhön
ja siitä kirjoittamiseen ilman opetus- ja
hallintotöitä. Joissain yliopistoissa tutkimuskausi on
jo käytössä. Taideyliopistossa uudistuksen jatko riippuu
siitä, onko siihen varaa.
Kaikki professuurit määräaikaisia
Taideyliopiston erityinen luonne näkyy myös työsuhteissa.
Kaikki professuurit Teatterikorkeakoulussa
ja Kuvataideakatemiassa ovat määräaikaisia,
Sibelius-Akatemiassakin 39 prosenttia. Kaikkien
yliopistojen professoreista määräaikaisia on vain
joka neljäs.
Määräaikaisuuksia on perusteltu sillä, että taide
vaatii jatkuvaa uudistumista. Vaihtuvuuden on toivottu
myös lisäävän yliopiston yhteyksiä ympäröivään taidemaailmaan.
Professoriliiton puheenjohtaja
Maarit Valo on kritisoinut perusteluja
siitä, että vaatimukset uudistua ja lisätä
yhteyksiä ulkopuolelle koskevat
kaikkia yliopistoja, eivät vain taidealaa.
Anttilan mukaan jollain aloilla
määräaikaisuus voi olla perusteltua,
jos professori itse ja hänen yhteisönsä
taiteen kentällä ovat yhtä mieltä siitä,
että alan sisäinen rakenne, toimintakulttuuri
ja ominaisluonne edellyttävät
kiertoa.
Sen sijaan määräaikaisuus ei sovi
Anttilan mielestä aloille, joilla tutkimuksellisuudella
on iso merkitys.
— Tutkimuksellisuudella tarkoitan
sitä, että pystyy näkemään oman lähipiirinsä
ulkopuolelle sekä horisontaalisesti
mitä edustaa ja mitä muut ovat,
mutta myös vertikaalisesti historiaan:
mistä kaikki on tullut, missä olemme
nyt ja mihin olemme menossa. Näitä
asioita pitäisi kietoa yhteen ja kehittää
alaa siten, että pitkällä tähtäimellä
siinä nähdään jonkinlainen tietoinen
suunta.
Outoja tilanteita
Anttilalla on menossa toinen viisivuotiskausi
professorina. Hän kokee määräaikaisuuden
tuottavan välillä outoja
tilanteita, kuten tänä syksynä uusia
tutkintovaatimuksia kirjoitettaessa.
Vaatimusten on määrä olla voimassa
vuosina 2015—2020.
— Istuimme kaikki yhtä ymmyrkäisinä
pöydän ääressä, että ai niin,
emmehän tiedä, olemmeko täällä toteuttamassa
näitä. Siitä tulee vähän
absurdi olo.
Vakavampi ongelma on se, miten
määräaikaisuus vaikuttaa motivaatioon
kehittää oman alan tutkimusta
pitkällä tähtäimellä. Anttila kertoo
esimerkiksi suunnittelevansa hanketta, jossa kaikilta Taideyliopiston aloilta koottaisiin
tutkimusryhmä kehittämään taidealojen rajat
ylittävää pedagogiikkaa. Hankkeen valmisteluun,
tutkimussuunnitelman laatimiseen ja rahoituksen
hakemiseen kuluu väistämättä useampi vuosi. Välillä
Anttila huomaa miettivänsä, miten paljon pitäisi panostaa
suunnitteluun, kun ei tiedä, voiko olla mukana
toteutuksessa.
— Toistaiseksi olen laittanut niin paljon paukkuja
kuin löytyy ja yrittänyt ajatella, että kyllä tämä hyvin
menee.
Paljon vartijana
Anttila on ainoa tanssipedagogiikan professori Suomessa.
Tuleeko koskaan tunne, että tieteenalan tulevaisuus
on omilla harteilla?
— Tulee. Jos sitä lähtee ajattelemaan, tulee sellainen
olo, että on paljon vartijana. Toisaalta on hienoa,
että on vastuuta, mutta vastuu painaa.
Välillä Anttila haaveilee, että saman alan ihmisiä
olisi vähän lähempänä jakamassa asioita, esimerkiksi
post doc -tutkijoita.
— Onhan minulla toki yhteyksiä Esittävien taiteiden
tutkimuskeskukseen sekä muihin taidekasvatuksen
ja tanssin tutkijoihin. Meillä on myös täällä
Teatterikorkeakoulussa niin sanottu pedatiimi, jossa
on kaksi teatteri- ja yksi tanssipedagogiikan lehtori.
Tiimi on tosi tärkeä, mutta olen siinä professorina vähän
eri asemassa, koska minulla on myös hallinnollisia
tehtäviä ja tutkimusta niin paljon. Työnkuva on
erilainen.
Yhdistyminen lisäsi vuoropuhelua
Kuvataideakatemian, Teatterikorkeakoulun ja Sibelius-
Akatemian yhdistymisestä Taideyliopistoksi on
kulunut kohta kaksi vuotta. Anttilan mielestä vuoropuhelu
kolmen taidelaitoksen välillä on uudistuksen
myötä lisääntynyt huomattavasti.
Yhtenä konkreettisena esimerkkinä yhteistyön
lisääntymisestä hän mainitsee Taideylipiston opetusja
tutkimushenkilökunnalle suunnatun pedagogisen
koulutuksen, joka alkoi tänä syksynä. Myös eri taidealoja
yhdistäviä tutkimushankkeita ja opintokokonaisuuksia
on käynnistetty, sekä järjestetty tapahtumia
ja työpajoja.
Toisaalta yhteistyö on tuonut paljon lisää työtä,
jonka määrää ei suunniteltaessa osata usein arvioida.
— Yhtäkkiä huomataan, että näin paljon kaikkea
tähän liittyy, eikä meillä ole, eikä pidäkään olla,
hallinnollista tukea siihen. Sitten ihmetellään, miten
hanke viedään loppuun. Seuraava vaihe olisi perata,
miten yhteistä toimintaa resursoidaan ja hallinnoidaan.
Miten saamme yhteistyön menemään sujuvasti
niin, että syntyy aitoa sisällöllistä lisäarvoa? Siinä on
iso haaste.
Eeva Anttila
- syntynyt 1960 Vaasassa
- tanssitaiteen tohtori 2003, Teatterikorkeakoulu
- tanssipedagogiikan professori, Taideyliopiston
Teatterikorkeakoulu 2006-
- julkaissut laajasti kotimaisissa ja kansainvälisissä
tieteellisissä lehdissä ja kokoomateoksissa, mm. monografian
”Koko koulu tanssii! Kehollisen oppimisen
mahdollisuuksia kouluyhteisössä” (2003)
- kehittää taidealojen yliopistopedagogista koulutusta
- toimittaa Nordic Journal of Dance - ja International
Journal of Education in the Arts -julkaisuja
- Professoriliiton valtuuston ja Taideyliopiston osaston
johtokunnan jäsen
- naimisissa, kaksi aikuista lasta
- harrastukset: puutarhanhoito, ulkoilu
Hallinto kuormittaa taideprofessoria
Professoriliitto teki viime keväänä yhdessä Työterveyslaitoksen
kanssa jäsenkyselyn, joka keskittyi professorien työoloihin, työn
resursointiin ja hyvinvointiin. Kyselyn yleisiä tuloksia esiteltiin
Acatiimissa 7/2014.
Kyselyyn sisältyi erityisesti Taideyliopiston professoreille
suunnattu osio. Liitto halusi selvittää, kuinka professorit pystyvät
sisällyttämään työhönsä taiteellista työtä. Lisäksi tavoitteena oli
saada palautetta määräaikaisen työn haitoista. Liitto teettää joka
vuosi palkkaselvityksen ja vuotta 2013 koskevien tietojen mukaan
Taideyliopiston professoreista on 68 % määräaikaisessa työsuhteessa.
Tämä on yliopistojen joukossa selvästi eniten.
Saatujen vastausten (15 kpl) perusteella Taideyliopiston professorit
pystyvät sisällyttämään työhönsä taiteellista työtä melko
vähän. Määräaikainen työsuhde aiheuttaa ylimääräisiä työpaineita
melko tai erittäin paljon.
Avovastauksia Taideyliopiston professoreilta tuli paljon.
Professorit valittavat liiasta byrokratiasta, kaipaavat akateemista
vapautta sekä luovuuden henkeä. Hallinnolliset tehtävät kuormittavat
liikaa. Kuten tiedepuolella myös Taideyliopistossa puuttuu
avustavaa henkilöstöä. Yllättävän monet toivovat omaa työhuonetta
ja kritisoivat huonoa työergonomiaa.
Avovastauksissa professorit kertoivat myös eri rooleistaan
taidealan professorina. Suurin osa katsoi, että esiintyvän taiteilijan
roolia on vaikea ylläpitää, koska opetus ja hallinnolliset tehtävät
vievät suurimman osan ajasta.
”Taiteilija, opettaja, yliopistohallinnon toimija: jokainen edellä
mainituista tehtävistä on kokonaisvaltainen ja vaativuudeltaan
mittava. Todella hyviin tuloksiin itse kullakin alueella päästäkseen
aikaa tarvittaisiin vuorokaudessa 3 x enemmän!”
”…yliopisto ei tue taiteellisen työn toteuttamista. Hallinnollisten
tehtävien yhdistäminen professorin arkeen vaikeaa: hallinto
ja palveluyksikkö toimivat klo 9-16, mutta opetus päättyy klo 21.
Hallinto kuvittelee olevansa pääroolissa koko yliopistossa. Professorit
eivät ehdi puolustaa alaansa ja korostaa substanssiosaamista
prosesseissa.”
teksti Maria Mustranta
kuva Veikko Somerpuro
- Painetussa lehdessä sivu 18
|