Sauna, sisu, salmiakki, Sole ja SAP
Yliopistojemme henkilökunta
kansainvälistyy
hyvää vauhtia. Ja miksei
kansainvälistyisi, kun
vuosina 2013—16 sovellettava
yliopistojen rahoitusmalli
kannustaa yliopistoja rekrytoimaan
ulkomailta. Professoriliitto on kritisoinut
mallia ja todennut, että ulkomaalaisuuden
sijasta pätevyyden tulisi
ratkaista rekrytoinneissa.
Vuonna 2010 oli yliopistojen opetus-
ja tutkimushenkilöstössä ulkomaalaisia
12 prosenttia, vuonna 2011
heitä oli 13 prosenttia ja vuonna 2012 jo
liki 16 prosenttia. Osuus vaihtelee yliopistoittain.
Åbo Akademi ylsi viime
vuonna 21 prosenttiin, mutta Taideyliopiston
opettajakunnasta ulkomaalaisia
oli noin 1 prosentti.
Myös Suomen Akatemian rahoituksella
työskentelevistä yhä useampi
on ulkomaalainen. Tieteen tila 2012
-raportin mukaan vuonna 2011 joka
viides akatemiatutkija tuli Suomen
ulkopuolelta. Raportti suositteleekin,
että ”erityisesti post doc -tutkijoiden
ja alkuvaiheen professorien rekrytointi
on nopea ja tehokas tapa vahvistaa
suomalaisen tiedeja¨rjestelma¨n
kansainva¨lisyyttä”. Myös seuraavassa
Tieteen tila 2014 -raportissaan Akatemia
kantaa huolta kansainvälistymisestä.
Osana raporttia on työnantajalle
suunnattu professorikysely. Siinä selvitetään
mm. sitä, millaisin erityistoimin
professuureja on saatu kansainvälisesti
houkutteleviksi.
Kansainvälisen rekrytoinnin lisäämisestä
on sovittu yliopistojen ja
ministeriön kesken vuosiksi 2013—16.
Aalto-yliopiston tavoite ulottuu pitemmälle:
vuonna 2020 kolmannes
professoreista ja post doc -tutkijoista
on ulkomailta. Päämäärän asettelu
onkin kiinnostava kysymys. Mikä on
sopiva ulkomaalaisen henkilökunnan
osuus? Tavoitteiden täsmentymistä
odotellessa voisi kiinnittää huomiota
ulkomaalaisten vastaanottoon.
Yliopistojen tukitoimet tulokkaan opastamiseksi
ovat usein riittämättömät.
Peruskysymyksistä pitäisi aloittaa:
Missä on ruokakauppa? Yliopiston väliaikaisen
vierasasunnon nettiyhteys
ei toimi ja vessan lamppu on palanut.
Koti olisi löydettävä ja puolisolle työpaikka,
verotuksesta pitäisi saada selko,
samoin lasten koulusta ja perheen
terveydenhoidosta. Kela kirjoittaa kirjeensä
suomeksi, pankki ei anna verkkotunnuksia
eikä operaattori kännykkäliittymää.
Tutkimustyö on kansainvälistä, ja
tiedeyhteisön jäseneksi on helppo tulla.
Sen sijaan yliopiston muu toiminta
vaatii paljon perehtymistä: miten päätöksentekoprosessit
menevät, mitä
ovat opetussuunnitelma, työsuunnitelma
ja opetusohjelma, mitä ovat nuo
kaikki sähköiset järjestelmät? Myös
opetuskulttuurissa on ihmeteltävää.
Miten puhuttelen opiskelijaa? Miksi opiskelijat eivät osta kurssikirjoja? Mitä
ovat kotitentti, essee, kurssipäiväkirja
tai ryhmätyö? Pidänkö työhuoneen
oven auki vai kiinni kun ohjaan opiskelijaa?
Lähijohtaja on helisemässä, ellei
avustavaa henkilökuntaa ole. Yliopiston
tulisikin hoitaa perehdytysprosessit
kuntoon, yhteisvastuullisiksi ja läpinäkyviksi.
Tulokkaaseen on solmittava
kontaktit jo ennen kuin hän saapuu
Suomeen. Mentorointijärjestelmiäkin
olisi hyvä rakentaa. Mutta siitä voisi
aloittaa, että yliopiston verkkosivuille
vietäisiin keskeiset työssä tarvittavat
sisällöt myös englanniksi.
Moni tulija haluaa oppia suomen tai ruotsin
kieltä. Hyvä niin — kielitaito on
pi tempiaikaisen
viihtymisen edellytys.
Ensiavuksi
tulisi tarjota intensiivikursseja
ja sen
jälkeen kohdennettuja
kieliopintoja.
Kulttuuritietoakin
tarvitaan. Sen sijaan
stereotyyppisten
kulttuurierojen ylläpitämisestä
voisi
jo luopua. Liian
moni tulija on evästetty
tiedolla, että
me suomalaiset olemme sitten umpimielisiä
jurottajia, joista ei ole keskustelukumppaneiksi.
Maarit Valo
puheenjohtaja, Professoriliitto
maarit.valo@jyu.fi
- Painetussa lehdessä sivu 2
|