9/12

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     
     

    Meneekö meiltä maine?

    D-vitamiinikohu, väitöskirja kaivonkatsomisesta ja railakkaasti kommentoiva kohudosentti. Uhkaavatko kohut jo yliopistojen mainetta?

    Helsingin yliopiston viestintäjohtaja Kirsti Lehmustoa naurattaa kesken haastattelun.

    Syynä nauruun ei suoraan ole kysymykseni siitä, onko Lehmustolla keskusteluyhteyttä Helsingin yliopiston dosenttina (tai adjunct professorina) esiintyvään Johan Bäckmaniin. Hän vain sattui juuri samaan poliisilta tiedon, ettei Bäckmanin Lehmustosta tekemä tutkintapyyntö johda toimenpiteisiin.

    — Eli keskustelemme näin poliisin välityksellä, Lehmusto naurahtaa.

    Tutkintapyynnön syynä ovat olleet Lehmuston venäläisiin ja suomalaisiin medioihin tekemät oikaisut, joissa korjataan ettei Bäckman ole yliopiston palkkalistoilla ja oiotaan Bäckmanin antamia, yliopistoon ja sen henkilöstöön liittyviä lausuntoja. — Olemme ottaneet linjan, että seuraamme Bäckmanin esiintymisiä ja oikaisemme aina jos asia liitetään väärin Helsingin yliopistoon. Oikaisumme ovat menneet hyvin läpi.

    Etäisyyden ottaminen vie aikaa, mutta on ainoa tapa, jolla yliopisto voi varjella mainettaan. Dosentin arvonimi myönnetään lähtökohtaisesti eliniäksi, eikä sen perumisesta ole mitään käytäntöä. Lehmusto arvioi yliopiston hoitaneen maineenhallinnan hyvin.

    — Dekaani, rehtori ja kansleri ovat kaikki esiintyneet hyvin. Kun Bäckmanin väitöskirjan aineistosta esitettiin epäilyksiä, oli perusteltua tehdä siitä selvitys, Lehmusto toteaa.

    Bäckmanin yliopistomaaliman ulkopuolisiin näkemyksiin Lehmusto ei ota kantaa.

    — Se ei ole yliopiston asia.

    Yliopistomaailma on ollut otsikoissa muutenkin. Oulun yliopisto hylkäsi kaivonkatsomista tutkineen väitöksen vasta kalkkiviivoilla, plagioitu gradu oli Itä-Suomessa etusivun uutinen ja huippufilosofiksi kutsuttu tohtori istuskeli kalsareillaan keskellä kaupunkia.

    Bäckmanin ohella näkyvin tapaus on ollut Itä— Suomen yliopiston tutkijan esiintymisestä johtunut kohu D-vitamiinivalmisteista. Siinä epäluotettavan mittauksen tuloksia kerrottiin turhan nopeasti julkisuuteen.

    Tilanteen paljastuttua asia hoidettiin kriisiviestinnän keinoin, kertoo Itä-Suomen yliopiston viestintäjohtaja Eero Tuomisto.

    — Toimme tarkistusmittauksen tulokset heti julkisuuteen ja selitimme mistä oli kyse. Kannoimme vastuun koko yliopiston voimin emmekä jättäneet tutkijaa yksin, Tuomisto kertoo.

    Mutta olisiko varmistamattoman mittauksen kertominen julkisuuteen pitänyt estää jo ennalta?

    — Olisi pitänyt. Käytännössä se tuskin on kuitenkaan mahdollista, Tuomisto vastaa.

    — Tutkijoilla on vapautensa. Pikemminkin pyrimme kannustamaan heitä esiintymään julkisuudessa. Tässä kohden olisi tietysti toivonut, että tutkimusryhmä olisi harkinnut asian paremmin.

    Mistä yliopistokohujen määrä sitten kertoo? Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Erkki Karvosen mukaan kyse on enemmän median kuin yliopistojen muutoksesta.

    — Toimittajat hakevat yhä innokkaammin kohuja. Toimitukselle onnistunut juttu voi olla sellainen, josta puhutaan paljon, vaikka sitten tarkkuuden kustannuksella, Karvonen kuvaa.

    Toinen muutos on tutkijoiden käsitteleminen julkkiksina muiden mukana.

    — Tieteen tekijät on pudotettu kateedereilta tavallisen kansan joukkoon. Nimekäs tutkija juovuksissa kaupungilla on nykyään uutinen samaan tapaan kuin juopunut poptähti tai näyttelijä.

    Ovatko yliopistokohut vaikuttaneet yliopistolaitoksen maineeseen? Lehmusto ja Tuomisto eivät usko näin.

    — Yliopistojen imago on kuitenkin hyvä. Ja kannattaa muistaa, että meilläkin on 8 000 työntekijää ja 35 000 opiskelijaa. Siihen nähden kohuja on ollut vähän, Lehmusto toteaa.

    Tuomisto pitää yliopistojen valttina myös avoimuutta.

    — Jos tehdään virheitä, tunnustetaan ne ja jatketaan eteenpäin. Virheettömyyden vaatiminen ei luo kovin hyvää työkulttuuria.

    teksti Juha Merimaa

    • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 6