Naiset akatemiassa
Naturligtvis hade allt
varit annorlunda, om
jag inom Akademien
själv hade emottagits
med öppna armar eller
åtminstone med falsk artighet, som
hade kunnat giva mig en viss illusion.
Men jag emottogs inte alls. – – Ingen
tog någon som helst notis om mig.”
Näin muistelee Suomen ensimmäinen
naisprofessori Alma Söderhjelm,
joka tuli Åbo Akademin yleisen
historian professoriksi vuonna 1927.
Mitähän Alma nyt ajattelisi naisten
asemasta yliopistoissa?
Viime vuonna Suomen yliopistojen
kaikista opiskelijoista oli naisia 54
prosenttia. Uusista opiskelijoista heitä
oli 56 prosenttia. Tohtorin tutkinnon
suorittaneista on naisia ollut yli puolet
jo vuodesta 2007 lähtien (esimerkiksi
53 prosenttia vuonna 2010). Kaikista
yliopistotutkinnoista on naisten tekemiä
60 prosenttia.
Yliopiston opetus- ja tutkimushenkilöstön
uraportaita kiivetessään
nainen kuitenkin huomaa kanssasisartensa
vähenevän. Professoreista
vain 25 prosenttia on naisia. Toki se on
enemmän kuin monissa muissa maissa.
Ja toki naisten osuus professorikunnassa
on pikkuhiljaa kasvanut: kaksikymmentä
vuotta sitten heitä oli 16
prosenttia ja kymmenen vuotta sitten
21 prosenttia.
Kehitys näyttää kuitenkin hitaalta. Vai
onko se jopa pysähtynyt? Professoriliiton
alle 40-vuotiaista jäsenistä vain
19 prosenttia on naisia.
Naisprofessoreiden määrässä on
suuria eroja tieteenalojen kesken. Eniten
naisia on humanistisissa tieteissä
sekä maa- ja metsätieteissä (molemmissa
39 %), vähiten tekniikan alalla
(8 %) ja luonnontieteissä (13 %).
Akateemisten uraportaiden tarkastelu
esimerkiksi lääke- ja terveystieteissä
paljastaa, että naisia on runsaasti
miehiä enemmän sekä tohtorikoulutettavina
että tutkijatohtoreina.
Vielä kolmannellakin uraportaalla eli
yliopistotutkijoina ja kliinisinä opettajina
naisia on kuutisenkymmentä
prosenttia. Mutta sen jälkeen onkin
lasikatto murrettavana.
Naisten hitaaseen etenemiseen akateemisella
uralla on aikojen kuluessa
esitetty monia syitä. Usein on mainittu
historialliset syyt ja yhteiskunnan
jähmeät ammattirakenteet. Yliopiston
sisäisiksi syiksi on esitetty ohjaajien
riittämätön kannustus sekä miesten
tiiviit keskinäiset verkostot. Perheestä
on löydetty syyksi kotitöiden ja hoivatehtävien
epätasaisen jakautumisen
taakka. Naisia itseään on moitittu itseluottamuksen
puutteesta ja akateemisen
kilpailun vieroksunnasta.
Lisäksi voi olla ajattelemattomuutta.
Siitä lienee kyse, kun laitoksella
kuulee mainittavan, että projektiin tai
professoriksi tarvitaan ”huipputyyppi”,
”osaava kaveri” tai ”pätevä tiedemies”.
Kielenkäyttö pitää yllä sosiaalisia rakenteita: sanoilla tyyppi, kaveri
ja mies ei yleensä viitata naisiin.
Uusi yliopistolaki monipuolisti
henkilöstön rekrytointitapoja. Kutsumenettelyn
on todettu kaihtaneen
naisia professuurien täytöissä
1990-luvulla. Nyt
yliopistomme ottavat
käyttöön vakinaistamispolkuja
(tenure track).
Saadaanko niiden
avulla yhä useampi
nainen etenemään
akateemisella uralla
aina professoriksi
asti? Entä kohteleeko
vahva vaatimus
väittelyn jälkeisestä
ulkomaanjaksosta
naisia ja miehiä tasa-arvoisesti?
Palkkauskin on tasa-arvokysymys.
Suomen yliopistoissa miesprofessorit
saavat enemmän palkkaa kuin naisprofessorit.
Nais- ja miesprofessoreiden
palkkaeron johdossa oli vuonna
2011 Hanken, jossa miesprofessoreiden
palkka oli peräti 593 euroa kuukaudessa
suurempi kuin naisprofessoreiden.
Åbo Akademissa ero oli 440 euroa.
Melkein jokaisessa yliopistossa
naiset pärjäävät miehiä huonommin
sekä työtehtävien vaativuuden että
henkilökohtaisen suoriutumisen arvioinnissa.
Tekevätkö he siis vaatimattomampaa
työtä huonommin tuloksin
kuin miehet?
Maarit Valo
puheenjohtaja,
Professoriliitto,
maarit.valo@jyu.fi
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2
|