Naiset akatemiassa

Naturligtvis hade allt varit annorlunda, om jag inom Akademien själv hade emottagits med öppna armar eller åtminstone med falsk artighet, som hade kunnat giva mig en viss illusion. Men jag emottogs inte alls. – – Ingen tog någon som helst notis om mig.”

Näin muistelee Suomen ensimmäinen naisprofessori Alma Söderhjelm, joka tuli Åbo Akademin yleisen historian professoriksi vuonna 1927. Mitähän Alma nyt ajattelisi naisten asemasta yliopistoissa?

Viime vuonna Suomen yliopistojen kaikista opiskelijoista oli naisia 54 prosenttia. Uusista opiskelijoista heitä oli 56 prosenttia. Tohtorin tutkinnon suorittaneista on naisia ollut yli puolet jo vuodesta 2007 lähtien (esimerkiksi 53 prosenttia vuonna 2010). Kaikista yliopistotutkinnoista on naisten tekemiä 60 prosenttia.

Yliopiston opetus- ja tutkimushenkilöstön uraportaita kiivetessään nainen kuitenkin huomaa kanssasisartensa vähenevän. Professoreista vain 25 prosenttia on naisia. Toki se on enemmän kuin monissa muissa maissa. Ja toki naisten osuus professorikunnassa on pikkuhiljaa kasvanut: kaksikymmentä vuotta sitten heitä oli 16 prosenttia ja kymmenen vuotta sitten 21 prosenttia.

Kehitys näyttää kuitenkin hitaalta. Vai onko se jopa pysähtynyt? Professoriliiton alle 40-vuotiaista jäsenistä vain 19 prosenttia on naisia.

Naisprofessoreiden määrässä on suuria eroja tieteenalojen kesken. Eniten naisia on humanistisissa tieteissä sekä maa- ja metsätieteissä (molemmissa 39 %), vähiten tekniikan alalla (8 %) ja luonnontieteissä (13 %).

Akateemisten uraportaiden tarkastelu esimerkiksi lääke- ja terveystieteissä paljastaa, että naisia on runsaasti miehiä enemmän sekä tohtorikoulutettavina että tutkijatohtoreina. Vielä kolmannellakin uraportaalla eli yliopistotutkijoina ja kliinisinä opettajina naisia on kuutisenkymmentä prosenttia. Mutta sen jälkeen onkin lasikatto murrettavana.

Naisten hitaaseen etenemiseen akateemisella uralla on aikojen kuluessa esitetty monia syitä. Usein on mainittu historialliset syyt ja yhteiskunnan jähmeät ammattirakenteet. Yliopiston sisäisiksi syiksi on esitetty ohjaajien riittämätön kannustus sekä miesten tiiviit keskinäiset verkostot. Perheestä on löydetty syyksi kotitöiden ja hoivatehtävien epätasaisen jakautumisen taakka. Naisia itseään on moitittu itseluottamuksen puutteesta ja akateemisen kilpailun vieroksunnasta.

Lisäksi voi olla ajattelemattomuutta. Siitä lienee kyse, kun laitoksella kuulee mainittavan, että projektiin tai professoriksi tarvitaan ”huipputyyppi”, ”osaava kaveri” tai ”pätevä tiedemies”. Kielenkäyttö pitää yllä sosiaalisia rakenteita: sanoilla tyyppi, kaveri ja mies ei yleensä viitata naisiin.

Uusi yliopistolaki monipuolisti henkilöstön rekrytointitapoja. Kutsumenettelyn on todettu kaihtaneen naisia professuurien täytöissä 1990-luvulla. Nyt yliopistomme ottavat käyttöön vakinaistamispolkuja (tenure track). Saadaanko niiden avulla yhä useampi nainen etenemään akateemisella uralla aina professoriksi asti? Entä kohteleeko vahva vaatimus väittelyn jälkeisestä ulkomaanjaksosta naisia ja miehiä tasa-arvoisesti?

Palkkauskin on tasa-arvokysymys. Suomen yliopistoissa miesprofessorit saavat enemmän palkkaa kuin naisprofessorit. Nais- ja miesprofessoreiden palkkaeron johdossa oli vuonna 2011 Hanken, jossa miesprofessoreiden palkka oli peräti 593 euroa kuukaudessa suurempi kuin naisprofessoreiden. Åbo Akademissa ero oli 440 euroa.

Melkein jokaisessa yliopistossa naiset pärjäävät miehiä huonommin sekä työtehtävien vaativuuden että henkilökohtaisen suoriutumisen arvioinnissa. Tekevätkö he siis vaatimattomampaa työtä huonommin tuloksin kuin miehet?

Maarit Valo puheenjohtaja,
Professoriliitto,
maarit.valo@jyu.fi

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2