9/11

  • pääsivu
  • sisällys
  • Tohtorikoulutuksen haasteet Suomessa -seminaari veti Arppeanumin, Helsingin Yliopistomuseon luentosaliin lähes 200 osallistujaa.

    Tutkijakoulutus yhä enemmän yliopistojen kontolle

    Yliopistot saavat tutkijakoulutuksen järjestämisessä yhä enemmän valtaa ja vastuuta. Byrokraattisten ratkaisujen sijaan tohtorikoulutuksen tulisi olla tutkimusyhteisölähtöistä.

    Tutkijakoulutukseen liittyvät aiheet ovat olleet tapetilla koko syyskauden. Suomen Akatemian asettaman tutkijakoulutukiryhmän ehdotukset tutkijankoulujärjestelmän kehittämiseksi ja tohtorikoulutuksen järjestämiseksi lähetettiin lausunnolle kesällä. Samaan aikaan Korkeakoulujen arviointineuvosto (KKA) on tehnyt seuranta-arviointia tohtorikoulutuksen tilasta yliopistoissa.

    Arvioinnin tulokset julkistettiin marraskuun alussa yhteisseminaarissa Akatemian kanssa. Arviointiryhmän puheenjohtaja, professori Hannele Niemi esitteli keskeisiä tuloksia.

    — Arvioinnissa tuli hyvin selvästi esille, että tohtoriohjelmien määrä, 112 vuonna 2010, on aivan liian suuri. Tämä on johtanut koulutuksen hajanaisuuteen, epäselviin käytäntöihin, rahoituksen pirstaloitumiseen sekä opiskelijoiden epävarmuuteen rahoituksesta, Niemi korosti.

    Tuloksista kävi ilmi myös se, että tohtorikoulutusta on Suomessa kehitetty ensisijaisesti päätoimisuuden ehdoilla. Jatkossa olisikin parempi tunnustaa ja huomioida erilaisten ryhmien erityispiirteet jo rekrytointivaiheessa.

    — Rahoitusta ja muita voimavaroja tulee jatkossa kohdentaa erityisesti niihin uusiin tohtorikoulutettaviin, joille voidaan taata laadukas ohjaus koko opintojen ajaksi ja joiden tutkimus liittyy laajempiin tutkimusyhteisön painopisteisiin, Niemi totesi.

    Arviointi paljasti ohjausresurssien riittämättömyyden suhteessa tohtorikoulutettavien määrään. Tohtorikoulutettavat tuntevat olevansa hyvin eriarvoisessa asemassa ohjauksen ja tuen saamisen suhteen.

    Myös rahoitus loi eriarvoisuutta: vain ani harvoille pystytään turvaamaan neljän vuoden jatkuva rahoitus. Ja rahoitus uhkaa pirstaloitua entisestään. Niemi katsoikin, että jokaisella tohtorikoulutukseen hyväksytyllä pitäisi olla tavoitteellinen ja realistinen rahoitus- ja resurssisuunnitelma koko jatko-opintojen ajaksi.

    Arvioinnissa tuli esille myös byrokratian pelko. Tohtorikoulutuksen kehittämisen pitäisikin jatkossa olla enemmän tutkimusyhteisölähtöistä. Yliopistojen omien tutkijakoulujen sekä opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) ja Akatemian rahoittamien tohtoriohjelmien roolia ja yhteistoimintaa tulee selkiyttää kansallisessa rahoituspolitiikassa ja yliopistojen strategisessa suunnittelussa. ”Nyt vallitsee hämmennyksen tila”, Niemi kommentoi.

    KKA:n arviointiryhmä haluaa myös viritellä kansallista keskustelua väitöskirjojen laajuudesta.

    — Volyymia tulee muuttaa siten, että neljän vuoden tavoiteaika on mahdollinen, Niemi tähdensi.

    Hallinto paisuttaa kustannuksia

    Suomen Akatemian asettaman tutkijakoulutukiryhmän puheenjohtajana toiminut Oulun yliopiston professori Heikki Ruskoaho esitteli ryhmän ehdotuksia. Valmis raportti aiotaan luovuttaa opetusministerille 15. joulukuuta. Lausuntokierroksella olleen raporttiluonnoksen keskeistä sisältöä on käsitelty Acatiimin numerossa 7/2011, joten tässä vain muutamia huomioita.

    Tukiryhmä on selvittänyt myös kansainvälistä tilannetta tohtorikoulutuksessa. Ruskoaho kertoi, että 80 prosenttia USA:ssa valmistuvista uusista tohtoreista sijoittuu elinkeinoelämän palvelukseen, Japanissa 70 %, Euroopan keskiarvo on 50 %, mutta Suomessa vastaava prosenttiluku on vain 11. Seminaarissa ei kuitenkaan päästy keskustelemaan siitä, miksi tilanne on meillä näin onneton.

    Ruskoahon mukaan hallinto paisuttaa suomalaisen tohtorikoulutuksen kustannuksia. Esimerkiksi Englannissa 100 tohtorikoulutettavaa kohden on yksi koordinaattori. Eräs byrokratian ilmentymä on ehkä myös se, että väitöskirjan muodosta säädetään valtioneuvoston asetuksella. Raportin suositusten mukaan yliopisto voisi jatkossa tämän itse määritellä.

    Tukiryhmä esittää, että tieteellisen ja taiteellisen jatkokoulutuksen osuutta yliopistojen rahoitusmallissa yksinkertaistetaan ns. korvamerkintä poistamalla.

    Näin allokointi tulisi yliopiston omalle kontolle. Lausuntokierroksella tämä työryhmän esitys sai hieman ristiriitaisen vastaanoton. Ryhmä ehdottaa lisäksi, että samalla luovuttaisiin myös tohtoritutkintojen määrällisistä koulutusaloittaisista tutkintotavoitteista.

    Yliopistoille vastuu allokoinnista

    Johtaja Anita Lehikoinen opetus- ja kulttuuriministeriöstä kommentoi tehtyjä ehdotuksia. Lehikoinen muistutti, että Suomessa sallitaan huomattava hävikki sekä perus- että jatkotutkinnoissa. Hän peräsi yliopistojen vastuuta ja tehokkuutta julkisten varojen käytöltä.

    Yliopisto myöntää jatko-opinto-oikeudet. Sen verran pitää ottaa sisälle, kuin on mahdollista ohjata.

    Ministeriön näkökulmasta yliopistojen pitäisi järjestää tohtorikoulutusta strategioissaan määritellyillä painoaloilla. Hän kannatti sitä, että tutkijakoulutuksen rahoitus ei olisi enää korvamerkittyä. Tämä sisältyykin yliopistojen uuteen rahoitusmalliehdotukseen.

    — Huolestuttavalta kuulostaa, jos ei luoteta siihen, että yliopistot pystyvät itse tekemään päätöksiä ja huolehtimaan tutkijakoulutuksen rahoituksesta, Lehikoinen huomautti.

    Suomen Akatemian pääjohtaja Markku Mattila katsoi, että raportit tulevat hyvään aikaan, kun tohtorikoulutuksen merkitys on nyt kovasti kasvamassa. Euroopassa on kuulemma miljoonan tohtorin vaje.

    Mattila piti suomalaisten tutkijakoulujen kansainvälisten kumppanuuksien kovin vähäistä määrää häpeällisenä tilanteena.

    Suomen yliopistot UNIFIn varapuheenjohtaja, Teatterikorkeakoulun rehtori Paula Tuovinen esitti rehtoreiden näkökulman. Hän katsoi, ettei allokointivastuun siirtämistä yliopistoille pitäisi pelätä. Tutkimuksen rahoittaminen on niille ydinasia.

    Koululaistaminen on huono suuntaus

    VTM, nuorempi tutkija Milja Saari esitti Tieteentekijöiden liiton kommentit. Saari toimii liiton Nuorten tutkijoiden työryhmän puheenjohtajana.

    Saari katsoi, että tukiryhmän raportista oli unohdettu keskeinen asiakirja eli tutkijoiden eurooppalainen peruskirja, johon Akatemia ja rehtorien neuvosto aikoinaan sitoutuivatkin. Tässä Euroopan yhteisöjen komission suosituksessa tutkijakoulutettavan nimike on nuorempi tutkija. Silti seminaarissa esitellyissä raporteissa käytetään koko ajan käsitteitä tohtorikoulutettava tai jatko-opiskelija.

    — Väitöskirjan tekijöiden koululaistaminen on huono suuntaus. Kyse ei ole kouluttautumisesta vaan tutkijana pätevöitymisestä, Saari muistutti.

    Hän myös pyysi, että yleisön joukossa olevat tohtorikoulutettavat/ nuoremmat tutkijat nostaisivat kätensä. Vain kaksi kättä nousi.

    Viimeisenä kommenttipuheenvuoron esittänyt Professoriliiton varapuheenjohtaja Kaarle Hämeri piti tutkijakoulun nimeä kömpelönä. Kaikista ei tule tutkijoita ja ’koulu’ on huono termi. Hämeri myös katsoi, että neljän vuoden tavoiteaika on ok, kun työsopimus myös tehdään neljäksi vuodeksi.

    teksti Kirsti Sintonen
    kuvat Tuukka Tronberg

    • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 26