“Toiseksi paras asia, mikä yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen”

Opetusministeri Henna Virkkunen perusteli näillä sanoilla uutta yliopistolakia helmikuussa 2008. Mahtoiko ministerimme tietää, että hän jatkoi ajatusta, jonka piispa Rothovius esitti vuonna 1640 kehottaessaan hiippakuntansa pappeja Turun Akatemian juhlallisiin avajaisiin. Rothovius oli nimittäin sitä mieltä, että Turun Akatemian perustaminen oli niin suuri “Jumalan hyväteko” näiden seutujen asukkaille, ettei sellaista ollut sattunut Suomelle “sitten maailman luomisen”. Tulevaisuus näyttää, onko yliopistolaki toiseksi parasta, mitä yliopistoille on tapahtunut maailman luomisen jälkeen?

Tähän mennessä ylistäviä lausuntoja on kuultu lähinnä rehtoreilta. Tämä kenties riittää opetus- ja kulttuuriministeriölle, joka ei ole halunnut rahoittaa uudistuksen perusteellista tieteellistä tutkimusta. Luotettavan tiedon puutteessa on siis vaikea tietää, mitä yliopistoissa on tapahtunut uuden yliopistolain aikana. Koulutuspolitiikan kannalta tätä voi pitää ongelmana. Yliopistolain säätämisestä on sen sijaan kirjoitettu melko paljon. Esimerkiksi Tomperin (2009) ja Vanttajan (2010) kirjat valottavat lain säätämisen prosessia hyvin. Olen myös kirjoittanut aiheesta tieteellisen artikkelin (Välimaa 2010). Sen sijaan yleisesti tunnettua ei näytä olevan yliopistolakiin johtanut kehityskulku.

Kehitys kohti yliopistolakia alkoi 1990-luvun alun kovan laman aikana. Lamaa voi kutsua suomalaisen korkeakoulutuksen ’globalisaatioshokiksi’, sillä sen aikana ja sen takia suomalaisten yliopistojen itseymmärrys alkoi muuttua. Kaikille alkoi käydä selväksi se, että tutkimuksen pitää olla yhteiskunnallisesti hyödyllistä, jotta sitä julkisesti rahoitettaisiin. Samalla muuttui myös korkeakoulutuksen ohjausjärjestelmä, jossa taloudellinen ohjaus ja normiohjaus alkoivat vähitellen erkaantua toisistaan. Yliopistolakiin tuli uusia vaatimuksia, mutta opetusministeriöltä saatu suora rahoitus väheni 20% kymmenessä vuodessa (1990- 2000). Samalla lainsäätäjä alkoi systemaattisesti – hallituspohjasta riippumatta- tehdä yliopistolakiin muutoksia, jotka toivat ulkopuoliset henkilöt yliopistojen hallituksiin (1997), lisäsivät kolmannen tehtävä yliopiston tehtäviin (2004) ja kasvattivat sekä yliopistojen taloudellista autonomiaa (2004, 2006) että paransivat johtamisedellytyksiä. Monet näistä laieista päätyivät pykäliksi uuteen yliopistolakiin (558/2009).

Mikä yliopistolain aikana muuttui eniten?

Yliopistolain säätäminen osoitti mielestäni sen, että kansallinen käsitys yliopistojen tehtävästä on muuttunut. Yliopistoja ei enää nähdä yksiselitteisesti kansallisina kulttuuri-instituutioina, vaan niiltä odotetaan kasvavaa panosta taloudellisten ja sosiaalisten innovaatioiden tuottajina. Talouselämää hyödyttävä tutkimus hyötyy tästä muutoksesta, mutta muilla tieteenaloilla on legitimiteettiongelmia. Toinen havainto on se, että yliopistolain ja yliopistojen yhdistymisten myötä koulutuspolitiikan tavoitteet ovat muuttuneet. Enää Suomessa ei lähdetä siitä, että kaikkia alueita ja kaikkia korkeakouluja tulisi kehittää tasa-arvoisesti. Nyt tavoitteena on luoda julkisilla resursseilla eriarvoisuutta eri yliopistojen välille. Aaltoyliopiston perustaminen on siitä kiistaton esimerkki. Jää nähtäväksi onko tämä koulutuspoliittisen tavoitteenasettelun muutos pysyvä, vai muuttuuko se seuraavan hallituksen aikana. Toivon kaikkien yliopistojen puolesta, että Aalto-yliopistoon asetetut (epärealistisen?) korkeat tavoitteet saavutetaan. Pettymysten sattuessa kaikilla yliopistoilla voi olla edessään kovat ajat.

Kollegiaalisuus tulevaisuuden haasteena

Yliopistolain keskeisin tavoite on tehdä yliopistojen johtamisesta ammattimaisempaa toimintaa. Hallitus luo strategiat, joiden perusteella rehtori johtaa ja dekaanit panevat toimeen päätöksiä. On selvää, että lain uudistajien repertuaarissa hyvä johtaminen tarkoittaa tehokasta linjaorganisaatiota, jossa johtajille annetaan niin paljon valtaa kuin mahdollista. Johtamisen kannalta tilanne on periaatteessa selkeä. Yksi käskee ja muut tottelevat.

Akateemisen työn tulosten kannalta tämä periaate voi olla tuhoisa. Sekä opetus ja tutkimus että molempien ideointi, suunnittelu ja hallinnointi edellyttävät yhteistyötä opettajien ja tutkijoiden kesken. Mutta ei millaista tahansa yhteistyötä. Se edellyttää sellaista yhteistyötä, jossa keskustellaan ja otetaan eri mielipiteet huomioon. Tämä on luonteeltaan kollegiaalista toimintaa. Se on erilaista kuin demokraattinen päätöksenteko, josta lainsäätäjä on halunnut päästä eroon. Kollegiaalinen päätöksenteko ei kuitenkaan seuraa demokraattisen päätöksenteon äänestämisen logiikkaa, mitä lainsäätäjä ei ilmeisesti ole havainnut. Kollegiaalinen päätöksenteko noudattaa argumentaation logiikka, jossa voittaa paras argumentti.

Tämä saattaa kuulostaa ihannetilalta, mutta se ei ole sitä. Se on ylipistojen alkuperäinen toimintatapa. Nykyinen johtamismalli, YPJ ja SOLE ovat yksilön omaa suoritusta painottaessaan vahvasti hämärtämässä sitä tosiasiaa, että kaikki akateeminen työ on aina luonteeltaan yhteistyötä kollegoiden kanssa. Se on keskusteluja, yhteisiä päätöksiä ja argumentointia kollegoiden kanssa. Traditioita voi siirtää eteenpäin vain, jos tuntee niitä. Avainsana ei siis ole kilpailu, jota nykyään painotetaan, vaan älyllinen kilvoittelu itsen ja kollegoiden kanssa. Akatemian ihanteena kun ei lopultakaan ole julkaisuluettelon pidentäminen, vaan totuuden tavoittelu ja ajattelun kirkastaminen - siis hyvä tutkimus ja opetus. Oppiminen ja julkaiseminen ovat onnistuneen työprosessin seurauksia.

Yliopiston kollegiaalisesta luonteesta johtuen pidän johtamisjärjestelmien muutosta kaikkein suurimpana uhkana tehokkaalle ja korkealaatuiselle tutkimukselle ja opetukselle. Käskyttäminen ei toimi yliopistoissa. Siksi kehotan meitä kaikkia akateemisten yhteisöjen jäseniä miettimään keinoja vahvistaa kollegiaalista työn tekemistä. Kannustan kaikkia miettimään sitä, miten voimme tehdä työmme hyvin siitä huolimatta, että nykyinen yliopistollinen ajattelu kannustaa lyhytnäköiseen ja vain numeroiden valossa tulokselliseen toimintaan. Kehotan käyttämään kollegiaalisia työnteon tapoja, jotka jo osaamme, sekä kehittämään uusia. Yhteiset ajattelun, oppimisen, opettamisen ja tutkimisen prosessit ovat liian arvokkaita, jotta niistä päättäminen voitaisiin jättää vain johtajille. Vastuulliset johtajat tietävät tämän itsekin. Siitä syystä kollegiaalisen toiminnan vahvistaminen on yliopistoyhteisön yhteinen haaste. Yliopistojen kollegiot voivat tukea tätä toimintatapaa käyttämällä sitä valtaa, joka niille laissa on annettu.

Jussi Välimaa
professori

Viittaukset:

• Tomperi, T. (2009) (toim.) Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikkiä ja kiista uudesta yliopistosta. Tampere: Vastapaino
• Vanttaja, M. (2010) Yliopiston villit vuodet. Suomalaisen yliopistolaitoksen muutoksia ja uudistuksia 1990-luvulta 2000-luvun alkuun. Turku: Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan julkaisuja. A 210.
• Välimaa, J. (2010). Uusi yliopistolaki ja kansallisen yliopistolaitoksen yhtiöittäminen. Teoksessa J.Lasonen & J. Ursin (toim.) Koulutus yhteiskunnan muutoksissa: jatkuvuuksia ja katkoksia. FERA (painossa).