Intohimojen sota

Menneen vuosisadan sodat herättävät suomalaisissa yhä voimakkaita tunteita, tämän ovat aiheen parissa työskennelleet tutkijat joutuneet karvaasti kokemaan. Palautteena on tullut kovaäänisiä moitteita, nimettömiä herjauskirjeitä ja kaikenlaisia neuvoja paremmintietäjiltä.

Historian käännekohtina vuoden 1918 sisällissota sekä talvi- ja jatkosota ovat vahvasti sidoksissa suomalaisten kansalliseen identiteettiin. Monien asianharrastajien mielissä näistä vaiheista on olemassa vain yksi totuus, mutta se, mikä totuus on, vaihtelee suuresti.

Historioitsijan kannalta kanssakäyminen suuren yleisön kanssa on parhaimmillaan hedelmällistä, mutta kovin usein myös turhauttavaa. Turun yliopistossa työskentelevä poliittisen historian tutkija, VTT Markku Jokisipilä on tutkimuksissaan käsitellyt muun muassa Suomen ja Natsi- Saksan suhdetta jatkosodassa. Dosentti Ilkka Huhta Itä-Suomen yliopistosta taas on selvittänyt uskonnon ja nationalismin yhteyttä ja kirkon roolia vuoden 1918 sisällissodan aikana.

Kumpikin tutkijoista on esitelmöinyt kiitettävän ahkerasti erilaisissa tilaisuuksissa ja siten he ovat toteuttaneet ajatusta yliopiston kolmannesta tehtävästä. Molemmat ovat myös saaneet runsaasti palautetta tutkimuksistaan, mukana anonyyminä esitettyä loanheittoa varsinkin netin keskustelupalstoilla.

Miksi menneisyys herättää niin suuria intohimoja?

—Historian tehtävänä on oikeuttaa olemassa olevaa tilannetta ja nykyinen Suomi pyritään näkemään tietyn historiallisen kehityskulun lopputuloksena ja päätepisteenä, Ilkka Huhta selittää.

—Tieteenalana historia on varsin poliittinen, sillä historiaa tarvitaan monen asian legitimoijaksi ja argumentiksi. Kun historian lisätään vielä mausteeksi uskonto, on soppa valmis. Sellainen, jonka identiteettiä vaiheiden käsittely koskettaa, ilmoittaa tutkijalle aika herkästi, että totuus on kyllä jo tiedossa.

Markku Jokisipilän mukaan yksi lisäsyy tunnelataukseen on se, että Suomessa historiantulkinnoissa on ollut vahva oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelu, joka on liittänyt historian osaksi myös päivänpoliittista debattia.

Suuren yleisön edessä

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Jokisipilä on pitänyt noin 200 historiaesitelmää maallikkoyleisöille ympäri Suomea, mutta luonteeltaan selkeästi poliittisiin tai tiettyä aatesuuntaa propagoiviin tilaisuuksiin hän ei ole lähtenyt.

—On kiehtovaa käydä vuoropuhelua maallikkojen kanssa ja saada tuntumaa siihen, mikä heitä historiassa kiinnostaa ja mistä syystä. Sitä paitsi mielestäni verorahoilla kustannettavan tutkimuksen tulokset on pyrittävä viemään myös suuren yleisön saataville, hän painottaa.

Toista maailmansotaa käsittelevissä yliopiston ulkopuolisissa esitelmätilaisuuksissa Jokisipilän yleisön keski-ikä on useimmiten kuudenkymmenen vuoden tienoilla. Eläkeikäisillä on aikaa harrastaa ja oman ikääntymisen myötä syntyy tarve sijoittaa oma elämänkokemus osaksi suurempaa historiallista kontekstia. Siihen pyritään muun muassa hakeutumalla näihin esitelmätilaisuuksiin.

Vankkoja näkemyksiä ja höyrypäitä

—Poliittisen historian kysymyksistä väestön enemmistöllä on yleensä jonkinlainen mielipide, osalla hyvinkin voimakkaita käsityksiä. Se on myös ala, jossa kuka tahansa voi julistautua asiantuntijaksi. Varsinkin talvi- ja jatkosota ovat ajanjaksoja, joista ihmisillä on hyvin vankkoja näkemyksiä.

Jokisipilä on vuosien varrella saanut joitakin nimettömiä herjauskirjeitä, mutta yleensä palaute on uskallettu antaa omalla nimellä, ja tuolloin sävy on yleensä ollut suurin piirtein asiallinen. Hän on tosin myös joutunut poistamaan epäasiallisesti käyttäytyneen yleisön edustajan studia generalia -luennolta, mutta vastaavat episodit ovat harvinaisia. Nimettömänä käytävä nettikeskustelu on kuitenkin aivan oma lukunsa. Tämä tosin koskee mitä tahansa asiaa: useinhan palstoilla esitetyt puheenvuorot ovat jokseenkin älyttömiä tai tyyliltään painokelvottomia.

—Anonyymisti huseeraavasta joukosta löytyy melkoisia höyrypäitä, Jokisipilä on havainnut..

—En seuraa aktiivisesti tutkimuksiani koskevaa nimetöntä kirjoittelua, mutta sen verran tiedän, että virtuaalifoorumeilla minut on leimattu niin taistolaiseksi kuin äärioikeistolaiseksikin. Sota-ajasta kun kirjoittaa, niin luonnollisesti myös varusmiespalvelukseni suorittaminen ja seksuaalinen suuntautumiseni on kyseenalaistettu, tutkija hymähtää.

Myös Huhta kertoo internetin keskustelupalstoilta saaneensa muutaman paremmintietäjän sylkäisyn.

—Nämä kommentit ovat kuitenkin sellaisia, että ne harvemmin johtuvat siitä, mitä itse olen sanonut tutkimuksissani. Tavallisempaa on, että keskustelu syntyy toimittajan käristyksistä, jotka sitten menevät tutkijan piikkiin.

Arvokasta lähdeaineistoa

Lisäksi Huhta on saanut lukuisia hyödylliseksi osoittautuneita yhteydenottoja historian harrastajilta, jotka arvelevat omaavansa tutkimuksen kannalta tarpeellista paikallista tietoa tai joiden lähiomainen on ollut jollain tapaa osallinen sodassa. Yleensä yhteydenottajat ovat olleet varsin iäkkäitä.

—Käyttööni on annettu ainutlaatuista lähdeaineistoa. En siis pidä ollenkaan pahana, että minulle tarjotaan erilaisia näkemyksiä kesken tutkimusprosessin.

—Olen usein miettinyt, miksi juuri historian synkimmät kohdat ovat sellaisia, että niistä kertominen uudella tavalla tai vanhojen tulkintojen korjaaminen koetaan erityisen vaaralliseksi. Suuren yleisön palautteeseen on syytä suhtautua vakavasti, mutta usein se on kuitenkin sellaista, että sen edessä on parasta olla ihan rauhassa. Kiitos ja moite kun tulevat useimmiten samasta asiasta. Olen myös pannut merkille muiden kollegojen käymistä debateista etteivät tutkijoiden julkiset oikaisuyritykset ole yleensä tuottanut toivottua vaikutusta, Huhta huokaa.

Toinen tutkijamme taas kertoo saamastaan, täysin tutkimustyön luonnetta ymmärtämättömästä palautteesta, jonka mukaan asiaa ei voi kyetä käsittämään, koska ei ole itse ollut sodassa.

—Tällä logiikalla antiikin Rooman tutkiminen olisi lopetettu viimeistään jo 1500 vuotta sitten. Välillä myös suorastaan huvittaa, kun pian nelikymppistä tituleerataan “nuoren sukupolven tutkijaksi”, myös pojittelua olen joutunut kuuntelemaan, mutta sille olen laittanut nopeasti stopit.

Ohjeistusta oikeisiin tutkimustuloksiin

Se, millaista palautetta tutkijat kertovat saaneensa araksi mielletystä aiheesta jopa tiedeyhteisön sisältä vetää ilmeen kuitenkin vakavaksi. Huhdan tehdessä Sisällissota 1918 ja kirkko -nimistä kirjaa (SKHS 2009) häntä ohjeistettiin siihen, mitä aiheesta voi ja tulisi sanoa.

—Hämmentävin oli eräs eteeni tullut viesti, jossa kerrottiin vuotta ennen kirjan valmistumista, miten valheellisen historiakuvan toimittamani kirja välittää ja miten ammattitaidottomasti se oli suunniteltu. Koska tämän arvion kirjoitti professorin asemassa oleva henkilö, suhtauduin palautteeseen hetken vakavasti.

Myös Jokisipilä on joutunut erään toisen professorin hampaisiin, esimerkkejä siitä on jokaisen luettavissa netissä. Muuhun tutkimukseen liittyen taas eräs kansanedustaja on myös uhannut oikeustoimilla. Vuoropuhelu ympäröivän yhteiskunnan kanssa on kuitenkin ollut hyvä koulu, jossa tutkija on oppinut perustelemaan käsityksensä ymmärrettävällä ja tiiviillä tavalla sekä puolustamaan omia näkemyksiään.

Historian viehätys

—Oma historianäkemykseni lähtee siitä, ettei täysin oikeita tai vääriä tulkintoja ole olemassakaan, ja että kaikenlaisille näkemyksille on suotava olemassaolon oikeus. Juuri eri tulkintojen välisessä debatissahan tiivistyy osa historian viehätyksestä, Jokisipilä huomauttaa.

—Palaute kuitenkin vaikuttaa jossain määrin, tosin olen vuosien saatossa kehittänyt melkoisen paksun nahan tässä asiassa. On sanottu, että jos uskot kehut, pitää uskoa myös haukut. Tämän ohjenuoran mukaisesti olen pyrkinyt säilyttämään perspektiivini asioihin. Ihmisillä on näkemyksiinsä oikeus, eikä kaikkia voi koskaan miellyttää.

Asiantuntematon ja asenteellinen palaute on kuitenkin kenelle tahansa turhauttavaa.

- Kun tutkii vuosien ajan jotakin teemaa ja sitten lähettää tutkimuksensa maailmalle on vaikea kuitata pelkällä olankohautuksella palaute, josta voi huomata, että sen pohtimisessa ei ole juurikaan nähty vaivaa, Huhta huomauttaa.

Arja-Leena Paavola