9/09

  • pääsivu
  • sisällys

  •  

     

     

    Kolumni Risto Nieminen

    Taivas on sininen

    Professoriliitto syntyi yhdeksi vastavoimaksi 1960-luvun yhteiskuntaradikalismille, joka koettiin uhaksi koko yliopistolaitokselle ja sen keskeisille toimijoille, professoreille. ”Mies ja ääni” ja saatiin torjutuksi, mutta akateemisten linnakkeiden eroosio nopeutui, kun yliopistolaitos laajeni ja massoittui tiiviissä poliittisessa ja hallinnollisessa ohjauksessa. Professoriliitosta tuli yhä selkeämmin jäsentensä edunvalvoja, ammattiliitto, joka neuvotteli nimikkeistä, palkkaluokista ja lopulta VPJ-taulukoista. Kun yliopistoista yhä useammin haetaan ratkaisuja erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja globaaleiksi paisuviin haasteisiin, ”ulkopuolinen” kiinnostus ja managerialistinen yliopistokäsitys ovat kaiken aikaa vahvistuneet. Arvioinnit, laadunvarmistusjärjestelmät, rankinglistat ja ylipäänsä tehokkuuden ja vaikuttavuuden vaatimukset ovat nyt professorien arkea.

    Lieneekö tästä historiasta ja kehityksestä johtuvaa se, että professorikunnan ja kenties koko tiedeyhteisö yleisilme vaikuttaa usein perin happamalta ja huolestuneelta? Meistä saa helposti sen kuvan, että olemme marisijoita ja että suhtaudumme tulevaisuuteen hyvin pessimistisesti. Valitamme niukkoja resursseja, tukahduttavaa ja turhaa hallinnointia, ajan puutetta, laiskoja opiskelijoita, vääriä arviointikriteerejä ja niin edelleen. Oliko ennen kaikki paremmin?

    Tuleva tuntuu ahdistavan myös. Panin (huolestuneena) merkille istuessani tulevia Tieteen päiviä suunnittelevassa kokouksessa arvovaltaisen ja arvostetun joukon keskellä, että kovin monet ohjelmaesitykset käsittelivät uhkia ja niihin varautumista. Katastrofitunnelma on korkealla: tieteen ja tutkimuksen objekteina nähdään ilmastonmuutos, talouden romahdus, pandemiat, mielenterveysongelmat, perheiden hajoaminen…

    Olisiko jo aika kääntää mollivoittoisuus tulevaisuusoptimismiksi? Nyt jos koskaan tarvitaan tulevaisuudentekijöiksi rohkeaa yliopistolaitosta ja sen etujoukkoa, tulevaisuutta tekeviä professoreita.

    Juuri ilmestyneet Suomen tieteen tilaa ja innovaatiojärjestelmää arvioineet raportit päätyvät, mielestäni aivan oikein, keskenään samankaltaisiin johtopäätöksiin ja suosituksiin. Tärkeimmät niistä ovat perustutkimuksen aseman selkeä vahvistaminen, infrastruktuurin pitkäjänteinen kehittäminen sekä painopisteen siirtäminen tohtorikoulutuksesta kokeneiden tutkijoiden tukemisen suuntaan.

    Perustutkimusta kutsutaan myös sinitaivaan tutkimukseksi, ”blue-skies research”. Se on yliopistojen perustehtävä, siellä työskentelevien ihmisten suurin innoittaja ja niiden arvioinnin tärkein osa-alue. Se tarvitsee nyt lisää tilaa ja tukea, lisää optimismia ja innostusta. Haasteista ja mahdollisuuksista ei ole pulaa. Globalisaatio sekä kommunikaation helppous ja nopeus mahdollistavat uudenlaisen yhteistyön. Informaatioteknologia tarjoaa uskomattoman tehokkaita työkaluja kunnianhimoisten tieteellisten tavoitteiden saavuttamiseen. Ei ole mitään syytä panna päätä pensaaseen!

    Yliopistoihin ja tiedeyhteisöön kohdistuu kieltämättä suuria toiveita nopeiden ratkaisujen löytämiseksi moniin laajan mittaluokan kysymyksiin, esimerkiksi energia- ja ympäristöratkaisuiksi. Yliopistoilta ja tutkimuslaitoksilta toivotaan myös apua taloudellisesta ahdingosta vapautumiseen, sillä esimerkiksi pelkästään USAn elvytyspaketista 16 miljardia dollaria on suunnattu tutkimus- ja kehitystyöhön. Samanaikaisesti monet yritykset ovat siirtäneet oman tutkimuksensa yliopistoihin ”open innovation”- hengessä. Tästä murroksesta aukeaa valtavia mahdollisuuksia yliopistoille rakentaa siltoja perus- ja soveltavan tutkimuksen välille. Se edellyttää kuitenkin avoimesta uteliaisuudesta kumpuavan perustutkimuksen aseman selkeää vahvistamista vähintään tasavertaiseksi partneriksi soveltavalle ja tavoitetutkimukselle. On myös selvää, että yliopistojen organisatoristen rakenteiden muutos jatkuu.

    Tieto ei lisää tuskaa. 40-vuotias Professoriliitto ansaitsee onnittelut saavutuksistaan ja kannustuksen kirittää jäseniään ennakkoluulottomaan, eteenpäin katsovaan ja uuteen kurkottavaan työhön yhteiseksi hyväksi.

    Kolumnisti toimii fysiikan professorina TKK:ssa. Hän on myös Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtaja. Professoriliitto palkitsi Niemisen Vuoden Professorina 2003.