Professoriliitto 40v:
yhden asian liikkeestä
professorien ja tieteen
edunvalvojaksi
Korkeakoulujen professoriliitto – Högskolornas
Professorsförbund perustettiin 11.10.1969 vastustamaan
yliopistolaitoksen hallinnonuudistukseen
kaavailtua “mies ja ääni”-periaatetta. Hallinnonuudistus
koettiin sinällään tarpeelliseksi, mutta
suunnitelmia sen toteuttamiseksi pidettiin yksipuolisina,
radikaaleina ja yliopistojen kehittämiselle
turmiollisina. Opetusministeri Johannes Virolainen
kannatti “mies ja ääni”-periaatetta ja sai
tukea mm. nimim. Liimataiselta, joka kyseenalaisti
koko Professoriliiton perustamisen, sillä se hänen
mukaansa teki ihailluista mallikansalaisista
pelkkää etujärjestömassaa.
Mies ja ääni-periaatteen sisältävä Lex Virolainen
annettiin eduskunnalle vain muutamia kuukausia
ennen kevään 1970 eduskuntavaaleja. Opetusministeri
puolusti lähetekeskustelussa voimakkaasti
esitystä todeten, että uudistuksen lähtökohtana
on opetuksen ja tutkimuksen vapaus, minkä
vuoksi päätösvaltaa siirretään korkeakouluille itselleen.
Oppositio puolestaan arvosteli lakiesitystä
hyppynä tuntemattomaan sekä kritisoi yletöntä
kiirettä hankkeen läpiviemisessä. Silloinen retoriikka
muistuttaa kovasti nykyisen yliopistouudistuksen
yhteydessä käytyä keskustelua.
“Mies ja ääni”-periaatteen vastustaminen huipentui
maaliskuussa 1970 lain siirtämiseen vaalien
yli ns. jarrutuspuheenvuoroilla, joita kertyi yli
120 tuntia. Liiton jäsenet osallistuivat puheiden
kirjoittamiseen. Lex Virolainen vedettiin pois ja
yliopistojen hallinnonuudistus toteutui vasta
myöhemmin nykyisen kolmikantaperiaatteen
pohjalta.
Maininkien laantuessa alkoi Professoriliiton
toiminta suuntautua yhä enemmän jäsentensä aineellisten
etujen ajamiseen. Liitto liittyi Akavaan
vuonna 1974 ja muuttui täysiveriseksi ammattijärjestöksi,
joka sääntöjensä mukaisesti “toimii
yliopistojen ja tutkimuslaitosten opettajien ja tutkijain
työmarkkinajärjestönä ja toisaalta edistää
niissä suoritettavaa tutkimustyötä ja annettavaa opetusta, seuraa tutkimuksen ja opetuksen vapautta
sekä tutkimuksen ja opetuksen edellytysten
säilymistä ja parantamista, ja korkeakoululaitoksen
jatkuvaa kehittymistä sekä toimii tiedeyhteisön
ja muun yhteiskunnan vuorovaikutuksen
edistämiseksi.”
Kuluneita vuosikymmeniä on työllistänyt mm.
1980-luvun lakkosuunnitelmat, 1990-luvulta alkanut
yliopistojen resurssien jatkuva niukkeneminen,
tutkinnon uudistukset, taloushallinnon uudistus,
virkamieslain uudistus, apulaisprofessorin
nimikkeen poistuminen, kokonaistyöaikaan siirtyminen,
uusi palkkajärjestelmä ja parhaillaan toteutettava
yliopistouudistus.
1960-luvun lopulla opiskelijat ja valtion korkein
johto väittivät, että yliopisto ja professorit
edustivat yhteiskunnallista pysähtyneisyyttä. Nyt
sanotaan suomalaisen tieteen olevan ahdingossa
laskevien julkaisumäärien, sitaatioiden ja vaisun
kansainvälistymisen seurauksena. Lienee vääjäämätöntä,
että suomalaisten tutkijoiden tuloksellinen
työ tulee ennen pitkää törmäämään ylipääsemättömiin
toimintavaikeuksiin, jos perustukimuksen
ja -opetuksen rahoitus niukkenee edelleen
samaa tahtia kuin jo viimeisen 15 vuoden aikana
on tapahtunut. Panoksen ja tuloksen kannalta
on kuvaavaa, että yhden maailman huippututkimuksen
kehdon, MIT, vuosibudjetti vastaa
koko Suomen yliopistolaitoksen vuosibudjettia.
Meillä tulevana vuonna vain Aalto-yliopistolle luvataan
lisärahoitusta ja muiden 14 yliopiston pitäisi
kiivetä huipulle melkein rahatta, kun niitä
rankaistaan raskaasti määrärahojen merkittävällä
reaalisella leikkauksella. Ei epäilystäkään, etteikö
Professoriliitolle ja sen yliopistollisille sisarjärjestöille
riitä tehtävää tulevaisuudessakin yllinkyllin.
Risto Laitinen
puheenjohtaja, Professoriliitto
|