Meidän, teidän vai kenen kirjasto?
Opiskelijoille suunnattu jäsenrekrytointi ja
opiskelijan odotukset ammattiyhdistykseltä
sekä yliopistouudistus kirjastojen kannalta
olivat Informaatioalan Akateemisten lokakuun
seminaarin pääaiheet. Tilaisuus oli
jäsenistön lisäksi suunnattu informaatiotutkimuksen
opiskelijoille ja ilahduttavasti
noin puolet osallistujista olikin alan opiskelijoita.
Meidän, teidän vai kenen kirjasto
-seminaari pidettiin Helsingin Messukeskuksessa
kirjamessujen yhteydessä
24.10.2008.
Seuraavassa on lyhennelmät molemmista pääaiheista
pidetyistä esityksistä eli HUK (Helsingin
yliopiston opiskelija, pääaine teoreettinen filosofia)
Ilja Lehtisen Minun kirjastoni – Opiskelijan
näkökulma ja Yliopistokirjastoneuvoston puheenjohtaja,
kirjastonjohtaja Jarmo Saartin Yliopistojen
rakenteellinen kehittäminen ja kirjastot.
Opiskelijalle kirjasto on
akateemisen elämän
ennakkoehto
“Minun kirjastoni”. Tämä otsikko antaa vähintäänkin
implisiittisesti luvan olla puheissani häikäilemättömän
subjektiivinen. Nimenomaan filosofian
opiskelija lienee, sattumanko kaupalla, tavallaan
varsin soveltuva henkilö puhumaan tieteellisestä
kirjastosta. Filosofin ainoa työväline -
hänen ajatuksiaan lukuun ottamatta - on kirjasto.
Filosofian opiskelu keskittyy kirjastoon, se on ennen
kaikkea kirjallista työtä.
Kirjasto on opiskelijalle pikemminkin elinehto
kuin palvelu. Useimmille opiskelijoille kirjasto ei
ole mikään irrallinen palvelu, jota he asiakkaina
kävisivät kuluttamassa ja voisivat sitten vaatia tältä
palvelulta laatua, tehokkuutta tai mitä nyt kulloinkin.
Kirjasto on pikemminkin heidän elinehtonsa:
ilman sitä heillä ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia
päästä käsiksi siihen materiaaliin ja
niihin työskentelyvälineisiin, jota he tarvitsevat
voidakseen opiskella. Useimmilla ei ole varaa ostaa
oppikirjoja, joillakin - kuten minulla itselläni -
ei ole edes tietokonetta, joilla kirjoittaa tämänkin
kaltaisia esitelmiä, mistään Internetistä nyt puhumattakaan.
Kuitenkin nämä asiat ovat opiskelun
kannalta nykyään välttämättömiä.
Kirjasto mahdollistaa meidän opiskelumme, se
on akateemisen elämämme välttämätön ennakkoehto.
Siksipä se ei ole varsinaisesti opiskelijapalvelu,
se on opiskelijan kansalaisoikeus. Minun kirjastossani
onkin olennaista se, että se on demokraattinen:
se tarjoaa kaikille samat mahdollisuudet,
työkalut. Kirjastossa on arvokasta se, että siellä
kaikki tieto on yhtälaisesti kaikkien saatavilla ja
kaikki työkalut, siis tietokoneet, hakukoneet,
elektroniset aineistot, sanakirjat, kenen tahansa
vapaasti käytettävissä.
Ja tässä kohden sallittakoon pieni hyppäys pois
opiskelijan näkökulmasta. On mielestäni nimittäin
korostettava myös sitä, että tieteellisten kirjastojen
palvelut ovat avoimia - ja pysyvät avoimina
- muillekin kuin tieteellisen yhteisön varsinaisille
jäsenille. Niiden kautta nimittäin kuka tahansa
voi halutessaan perehtyä akateemiseen tutkimukseen
juuri niin syvällisesti kuin itse tahtoo. Kirjastojen avoimuus on osa tieteellisen tutkimuksen
avointa ja julkista luonnetta. Kirjastojen
kautta kuka tahansa voi päästä osaksi yliopiston
toiminnasta.
Käsitys kirjastosta ennen kaikkea palvelujen
tarjoajana onkin nähdäkseni varsin rajoittunut.
Paljon olennaisempi näkökulma siihen, mitä minun
kirjastoni on, saadaan puhumalla kirjastosta
paikkana tai tilana. Selitän, mistä syystä.
Opiskelijan identiteetin kannalta hänen keskeisin
tehtävänsä on tulla akateemisen yhteisön
jäseneksi. Yliopistolle vasta sisään päässyt on kuin
maallikko, ulkopuolinen, jonka tehtävänä on
omaksua tietyt toimintatavat ja säännöt. Voisi sanoa,
että yliopisto on maasto, jossa opiskelijan on
opittava suunnistamaan; kirjasto sen keskeisimpiä
alueita. Kirjasto pitäisi siis nähdä elimellisenä osana
sitä yhteisöä, johon opiskelija kirjoittautuu sisään.
Kirjasto on osa sitä ympäristöä, jossa liikkuminen
tulee määrittämään hänen identiteettiään
keskeisellä tavalla.
Kirjastossa opettelen käyttämään itsenäisesti,
enkä ulkoa ohjatusti, alani vaatimia tutkimusmenetelmiä
sekä lähdeaineistoja. Tulen itse tieteen
tekijäksi. Yliopistolla annettu opetus tapahtuu
aina tietystä näkökulmasta ja sillä on aina tietyt
rajoitteensa - vaikka opettajat olisivat kuinka avarakatseisia.
Kirjastossa voi suorittaa omaehtoista
kriittistä työtä, törmätä uusiin näkökulmiin, tarkistaa
lähteitä, yksinkertaisesti nähdä, vastaako
opetushenkilökunnan antama kuva alasta sitä,
minkä kirjasto tarjoaa. Filosofiassa tämä on erityisen
silmiinpistävää, toisistaan radikaalisti poikkeavia
suuntauksia ja perinteitä kun on niin paljon,
ettei kukaan yksittäinen opettaja voi hallita
niitä kaikkia.
Kirjastossa on representaatio siitä ympäristöstä,
johon opiskelijan on opiskelijana asetuttava.
Itselleni oli hyvin merkittävä kokemus se, kun välitutkintoni
suoritettuani oma kandidaatintyöni
oli kenen tahansa saatavilla laitoskirjastomme,
Philosophican hyllyssä (se pitää tosin pyytää erikseen
kirjastonhoitajalta, mutta silti). Tässä oli
konkreettinen osoitus siitä, kuinka olin tietyssä
mielessä tullut osaksi akateemista maailmaa.
Ilja Lehtinen
Kirjasto – yliopiston
perusresurssi
Yliopistojen rakenteellinen muutos vuoteen 2020
on alkanut näkyä konkreettisesti jokaisen yliopistolaisen
työssä. Keskustelussa on selkeästi näkyvissä
ristiriitaisia viestejä - toisaalta halutaan säästää,
erityisesti palveluista ja samalla vähentää yliopistojen
ja niiden aloituspaikkojen lukumäärää
Suomessa ja laskea joidenkin yliopistojen sisäisten
alojen, jopa koko yliopistojen, tasoa koulutusyliopistoiksi.
Toisaalta Suomeen halutaan kansainvälisen
tason yliopistolaitos tai ainakin yksi merkittävä
kansainvälinen yliopisto. Ja samalla suurena
haasteena kaikille yliopistoissa toimiville on asetettu
kansainvälistyminen tieteessä ja opiskelussa.
Ristiriita resurssien ja asetettujen tavoitteiden välillä
näyttää välillä aika suurelta.
Korkeakoulujen palveluilta halutaan selkeästi
tuottavuuden lisäämistä. Tässä tavoitteena on
kriittisen massan tavoittelu – yksikkökoon suurentaminen
esimerkiksi kirjastoissa yhdistämällä
pieniä laitoskirjastoja suuremmiksi kampuskirjastoiksi.
Samalla keskustelussa on palveluiden tuottamisen
tapa ja työnjako siinä, mikä on keskitettyjen
palveluiden rooli tulevaisuudessa ja mitä
kukin yliopisto tekee itse erikoistuessaan omille
tutkimus- ja opetusaloilleen. Keskusteluun kannattaisikin
nostaa se, missä massapalvelut yliopistoissa
ovat toimiva ratkaisu ja missä tarvitaan hyvin
erikoistuneita täsmäpalveluita.
Kirjastojen elämän ja kuoleman kysymykseksi
tulee se, siirtyvätkö ne akateemisesta itseisarvoisesta
toimijasta enemmän välinearvoksi vai pystyvätkö
ne kasvamaan keskeiseksi akateemiseksi tiedekuntatyyppiseksi
toimijaksi, jolla on oma vastuunsa
kunkin yliopiston tutkimuksen ja opetuksen
laadusta, palveluiden kehittämistä ja perusresurssina
toimimisesta. Kirjastopalveluiden keskeiset
haasteet liittyvät jatkossa näihin: kilpailukykyisten
tietoaineistojen korostaminen osana tutkimusinfrastruktuuria
ja informaatiolukutaidon
haasteet määrittelevät jo nyt kirjastot keskeiseksi
akateemiseksi toimijaksi.
Opetusministeriö on korkeakoulukirjastojen
kanssa vastannut näihin haasteisiin asettamalla
rakenteellisen kehittämisen hankkeen, jonka tehtävänä
on ensinnäkin hahmotella korkeakoulukirjastojen
organisoituminen uudistuvassa korkeakoululaitoksessa siten, että korkeakoulujen yhdistymiset
ja yhteistyösopimukset tulevat huomioon
otetuiksi kirjastojen lukumääriä vähentäen, yhteistyötä
lisäten ja toimintoja tehostaen. Toisena
tehtävänä on selvittää erityisesti yliopistolakiuudistuksen
aiheuttamat muutokset ja niiden vaikutukset
korkeakoulukirjastojen toimintaan liittyvissä
säädöksissä, rahoituksessa ja muissa menettelyissä
siten, että kirjastojen palvelukyky turvataan.
Kolmannen ison kokonaisuuden muodostavat
kansallisten keskitettyjen palveluiden tuottamisen
kehittäminen, erityisesti Kansalliskirjaston
ja Varastokirjaston toimintaedellytysten kehittäminen
jatkossa.
Selkeästi jo nyt näkyy, että olemme siirtymässä
maailmaan, jossa myös kirjastojen ja niiden alueella
toimivien erilaisten järjestöjen tulee herätä
valvomaan ja edistämään kirjastojen ja niiden
henkilöstön toimintamahdollisuuksia tulevaisuudessa.
Tulevaisuuden tieteellinen kirjasto voi ollakin
opiskelijoiden oppimisen kotipesä, tutkijoiden
tutkimuksen perusresurssi, kilpailutekijä rekrytoitaessa
opiskelijoita ja tutkijoita, aktiivinen
tieteellisen julkaisemisen edistäjä sekä verkostoija.
Tai sitten se on paikka jonne voi palkata kenet tahansa
säilyttämään niitä kirjoja joita kukaan ei
enää tarvitse ja joka voidaan helposti lakkauttaa ja
saada aikaiseksi säästöjä.
Jarmo Saarti
|