Meidän, teidän vai kenen kirjasto?

Opiskelijoille suunnattu jäsenrekrytointi ja opiskelijan odotukset ammattiyhdistykseltä sekä yliopistouudistus kirjastojen kannalta olivat Informaatioalan Akateemisten lokakuun seminaarin pääaiheet. Tilaisuus oli jäsenistön lisäksi suunnattu informaatiotutkimuksen opiskelijoille ja ilahduttavasti noin puolet osallistujista olikin alan opiskelijoita. Meidän, teidän vai kenen kirjasto -seminaari pidettiin Helsingin Messukeskuksessa kirjamessujen yhteydessä 24.10.2008.

Seuraavassa on lyhennelmät molemmista pääaiheista pidetyistä esityksistä eli HUK (Helsingin yliopiston opiskelija, pääaine teoreettinen filosofia) Ilja Lehtisen Minun kirjastoni – Opiskelijan näkökulma ja Yliopistokirjastoneuvoston puheenjohtaja, kirjastonjohtaja Jarmo Saartin Yliopistojen rakenteellinen kehittäminen ja kirjastot.

Opiskelijalle kirjasto on akateemisen elämän ennakkoehto

“Minun kirjastoni”. Tämä otsikko antaa vähintäänkin implisiittisesti luvan olla puheissani häikäilemättömän subjektiivinen. Nimenomaan filosofian opiskelija lienee, sattumanko kaupalla, tavallaan varsin soveltuva henkilö puhumaan tieteellisestä kirjastosta. Filosofin ainoa työväline - hänen ajatuksiaan lukuun ottamatta - on kirjasto. Filosofian opiskelu keskittyy kirjastoon, se on ennen kaikkea kirjallista työtä.

Kirjasto on opiskelijalle pikemminkin elinehto kuin palvelu. Useimmille opiskelijoille kirjasto ei ole mikään irrallinen palvelu, jota he asiakkaina kävisivät kuluttamassa ja voisivat sitten vaatia tältä palvelulta laatua, tehokkuutta tai mitä nyt kulloinkin. Kirjasto on pikemminkin heidän elinehtonsa: ilman sitä heillä ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä käsiksi siihen materiaaliin ja niihin työskentelyvälineisiin, jota he tarvitsevat voidakseen opiskella. Useimmilla ei ole varaa ostaa oppikirjoja, joillakin - kuten minulla itselläni - ei ole edes tietokonetta, joilla kirjoittaa tämänkin kaltaisia esitelmiä, mistään Internetistä nyt puhumattakaan. Kuitenkin nämä asiat ovat opiskelun kannalta nykyään välttämättömiä.

Kirjasto mahdollistaa meidän opiskelumme, se on akateemisen elämämme välttämätön ennakkoehto. Siksipä se ei ole varsinaisesti opiskelijapalvelu, se on opiskelijan kansalaisoikeus. Minun kirjastossani onkin olennaista se, että se on demokraattinen: se tarjoaa kaikille samat mahdollisuudet, työkalut. Kirjastossa on arvokasta se, että siellä kaikki tieto on yhtälaisesti kaikkien saatavilla ja kaikki työkalut, siis tietokoneet, hakukoneet, elektroniset aineistot, sanakirjat, kenen tahansa vapaasti käytettävissä.

Ja tässä kohden sallittakoon pieni hyppäys pois opiskelijan näkökulmasta. On mielestäni nimittäin korostettava myös sitä, että tieteellisten kirjastojen palvelut ovat avoimia - ja pysyvät avoimina - muillekin kuin tieteellisen yhteisön varsinaisille jäsenille. Niiden kautta nimittäin kuka tahansa voi halutessaan perehtyä akateemiseen tutkimukseen juuri niin syvällisesti kuin itse tahtoo. Kirjastojen avoimuus on osa tieteellisen tutkimuksen avointa ja julkista luonnetta. Kirjastojen kautta kuka tahansa voi päästä osaksi yliopiston toiminnasta.

Käsitys kirjastosta ennen kaikkea palvelujen tarjoajana onkin nähdäkseni varsin rajoittunut. Paljon olennaisempi näkökulma siihen, mitä minun kirjastoni on, saadaan puhumalla kirjastosta paikkana tai tilana. Selitän, mistä syystä.

Opiskelijan identiteetin kannalta hänen keskeisin tehtävänsä on tulla akateemisen yhteisön jäseneksi. Yliopistolle vasta sisään päässyt on kuin maallikko, ulkopuolinen, jonka tehtävänä on omaksua tietyt toimintatavat ja säännöt. Voisi sanoa, että yliopisto on maasto, jossa opiskelijan on opittava suunnistamaan; kirjasto sen keskeisimpiä alueita. Kirjasto pitäisi siis nähdä elimellisenä osana sitä yhteisöä, johon opiskelija kirjoittautuu sisään. Kirjasto on osa sitä ympäristöä, jossa liikkuminen tulee määrittämään hänen identiteettiään keskeisellä tavalla.

Kirjastossa opettelen käyttämään itsenäisesti, enkä ulkoa ohjatusti, alani vaatimia tutkimusmenetelmiä sekä lähdeaineistoja. Tulen itse tieteen tekijäksi. Yliopistolla annettu opetus tapahtuu aina tietystä näkökulmasta ja sillä on aina tietyt rajoitteensa - vaikka opettajat olisivat kuinka avarakatseisia. Kirjastossa voi suorittaa omaehtoista kriittistä työtä, törmätä uusiin näkökulmiin, tarkistaa lähteitä, yksinkertaisesti nähdä, vastaako opetushenkilökunnan antama kuva alasta sitä, minkä kirjasto tarjoaa. Filosofiassa tämä on erityisen silmiinpistävää, toisistaan radikaalisti poikkeavia suuntauksia ja perinteitä kun on niin paljon, ettei kukaan yksittäinen opettaja voi hallita niitä kaikkia.

Kirjastossa on representaatio siitä ympäristöstä, johon opiskelijan on opiskelijana asetuttava. Itselleni oli hyvin merkittävä kokemus se, kun välitutkintoni suoritettuani oma kandidaatintyöni oli kenen tahansa saatavilla laitoskirjastomme, Philosophican hyllyssä (se pitää tosin pyytää erikseen kirjastonhoitajalta, mutta silti). Tässä oli konkreettinen osoitus siitä, kuinka olin tietyssä mielessä tullut osaksi akateemista maailmaa.

Ilja Lehtinen

Kirjasto – yliopiston perusresurssi

Yliopistojen rakenteellinen muutos vuoteen 2020 on alkanut näkyä konkreettisesti jokaisen yliopistolaisen työssä. Keskustelussa on selkeästi näkyvissä ristiriitaisia viestejä - toisaalta halutaan säästää, erityisesti palveluista ja samalla vähentää yliopistojen ja niiden aloituspaikkojen lukumäärää Suomessa ja laskea joidenkin yliopistojen sisäisten alojen, jopa koko yliopistojen, tasoa koulutusyliopistoiksi. Toisaalta Suomeen halutaan kansainvälisen tason yliopistolaitos tai ainakin yksi merkittävä kansainvälinen yliopisto. Ja samalla suurena haasteena kaikille yliopistoissa toimiville on asetettu kansainvälistyminen tieteessä ja opiskelussa. Ristiriita resurssien ja asetettujen tavoitteiden välillä näyttää välillä aika suurelta.

Korkeakoulujen palveluilta halutaan selkeästi tuottavuuden lisäämistä. Tässä tavoitteena on kriittisen massan tavoittelu – yksikkökoon suurentaminen esimerkiksi kirjastoissa yhdistämällä pieniä laitoskirjastoja suuremmiksi kampuskirjastoiksi. Samalla keskustelussa on palveluiden tuottamisen tapa ja työnjako siinä, mikä on keskitettyjen palveluiden rooli tulevaisuudessa ja mitä kukin yliopisto tekee itse erikoistuessaan omille tutkimus- ja opetusaloilleen. Keskusteluun kannattaisikin nostaa se, missä massapalvelut yliopistoissa ovat toimiva ratkaisu ja missä tarvitaan hyvin erikoistuneita täsmäpalveluita.

Kirjastojen elämän ja kuoleman kysymykseksi tulee se, siirtyvätkö ne akateemisesta itseisarvoisesta toimijasta enemmän välinearvoksi vai pystyvätkö ne kasvamaan keskeiseksi akateemiseksi tiedekuntatyyppiseksi toimijaksi, jolla on oma vastuunsa kunkin yliopiston tutkimuksen ja opetuksen laadusta, palveluiden kehittämistä ja perusresurssina toimimisesta. Kirjastopalveluiden keskeiset haasteet liittyvät jatkossa näihin: kilpailukykyisten tietoaineistojen korostaminen osana tutkimusinfrastruktuuria ja informaatiolukutaidon haasteet määrittelevät jo nyt kirjastot keskeiseksi akateemiseksi toimijaksi.

Opetusministeriö on korkeakoulukirjastojen kanssa vastannut näihin haasteisiin asettamalla rakenteellisen kehittämisen hankkeen, jonka tehtävänä on ensinnäkin hahmotella korkeakoulukirjastojen organisoituminen uudistuvassa korkeakoululaitoksessa siten, että korkeakoulujen yhdistymiset ja yhteistyösopimukset tulevat huomioon otetuiksi kirjastojen lukumääriä vähentäen, yhteistyötä lisäten ja toimintoja tehostaen. Toisena tehtävänä on selvittää erityisesti yliopistolakiuudistuksen aiheuttamat muutokset ja niiden vaikutukset korkeakoulukirjastojen toimintaan liittyvissä säädöksissä, rahoituksessa ja muissa menettelyissä siten, että kirjastojen palvelukyky turvataan. Kolmannen ison kokonaisuuden muodostavat kansallisten keskitettyjen palveluiden tuottamisen kehittäminen, erityisesti Kansalliskirjaston ja Varastokirjaston toimintaedellytysten kehittäminen jatkossa.

Selkeästi jo nyt näkyy, että olemme siirtymässä maailmaan, jossa myös kirjastojen ja niiden alueella toimivien erilaisten järjestöjen tulee herätä valvomaan ja edistämään kirjastojen ja niiden henkilöstön toimintamahdollisuuksia tulevaisuudessa. Tulevaisuuden tieteellinen kirjasto voi ollakin opiskelijoiden oppimisen kotipesä, tutkijoiden tutkimuksen perusresurssi, kilpailutekijä rekrytoitaessa opiskelijoita ja tutkijoita, aktiivinen tieteellisen julkaisemisen edistäjä sekä verkostoija. Tai sitten se on paikka jonne voi palkata kenet tahansa säilyttämään niitä kirjoja joita kukaan ei enää tarvitse ja joka voidaan helposti lakkauttaa ja saada aikaiseksi säästöjä.

Jarmo Saarti