Jako kahteen
Tutkimus ja opetus ovat yliopistojen perustehtävät,
joille kolmanneksi tehtäväksi nykyisin liitetty
yhteiskunnallinen vaikuttaminen luontevasti rakentuu.
Professori tutkii ja opettaa, usein päättäen
varsin itsenäisesti kummankin toiminnan
suuntaamisesta. Vaikka perinteinen, itsenäisiin
oppituoleihin perustuva rakenne on vähitellen
väistynyt anglosaksisen, usean professuurin laitoksien
yleistyessä, kytkentä oppiaineen ja tutkimustoiminnan
välillä on vahva. Professorilla on
useimmiten yksi affiliaatio, laitos, johon hänet on
sijoitettu ja jossa hän ryhmineen opettaa ja tutkii,
enemmän tai vähemmän sitoutuneesti laitoksen
tavoitteisiin.
Tutkimuksen ja opetuksen tiukalla liitolla professori-
ja laitostasolla on ilmeiset hyvät puolensa.
Sillä on kuitenkin myös vähemmän toivottavia
seurauksia. Yksi niistä on opetuksen lokeroituminen
ja tutkinto-ohjelmien jäykistyminen. Syntyy
helposti tilanne, jossa vuodesta toiseen professori
“tuottaa” saman opintojakson ja jossa laitoksen
opetustarjonta kokonaisuudessaan jähmettyy paikalleen.
Tutkinto-ohjelmien uudistaminen vaatii
aina pitkät neuvottelut ja monien osapuolten sitouttamisen
kompromisseihin. Tutkimustyö voi
myös kärsiä: tieteenalojen rajoja rikkovalle ja ylittävälle
tutkimukselle ei aina ole luonnollisia, satunnaisten
kontaktien synnyttämiä virikkeitä.
Ehdotan harkittavaksi uutta käytäntöä. Kullekin
professorille osoitetaan yhden asemesta kaksi
affiliaatiota, siten että tutkimus ja opetus hallinnollisessa
mielessä eriytetään. Professori nimitetään
opettajaksi tutkinto-ohjelmaan, josta yhdessä
vastaavat eritaustaiset kollegat. Sen lisäksi hänet
nimitetään tutkimusyksikköön (“research centeriin”),
joka tarjoaa edellytykset ja ympäristön dynaamiselle
tutkimukselle. Centereitä voi syntyä ja
kuolla tutkimuksen edetessä ja painopisteiden ja rahoituslähteiden muuttuessa; nykyiset laitokset
tapaavat yleensä olla käytännössä ikuisia. Dynaamisuuden
varmistamiseksi yliopiston kannattaisi
kyllä asettaa centerien kokonaismäärälle yläraja.
Kahden affiliaation käytäntö nostaisi ilman
muuta opetuksen painoarvoa. Se lisäisi professorien
sitoutumista yhteisiin opetustavoitteisiin sekä
mahdollistaisi tutkinto-ohjelmien paremman, jatkuvan
uudistumisen. Tutkimuksen alueella se
mahdollistaisi uudenlaisten, perinteisessä kielenkäytössä
moni- tai poikkitieteellisiksi kutsuttujen
yksiköiden syntymisen entistä paljon helpommin.
Kaksi affiliaatiota laajentaisi professorien arkista
kollegiaalista toimintaympäristöä ja aktivoisi uudenlaisia
kontakteja. Vahvat tutkimusyksiköt lisäisivät
myös julkisten rahoittajien luottamusta yliopistoihin:
tutkimusrahoituksen painopiste on jo
liiaksi siirtynyt ulkopuolisten toimijoiden päätettäväksi.
Parhaat yliopistot ovat niitä, joilla on itse
mahdollisuus päättää tutkimusagendasta.
Ainelaitokset siis joutaisivat mennä. Tosiolevaista
yliopistossa ovat opetus ja tutkimus, mutta
niiden tarvitse olla hallinnollisesti yhteen niitettyjä.
Kumpikin menestyy parhaiten niiden tärkeimmät
piirteet tunnustavissa rakenteissa.
Yliopistot ovat tunnetusti konservatiivisia ja
muuttuvat hitaasti. Euroopan tiedesäätiön (ESF)
viimeviikkoisessa kokouksessa eräs koiranleuka
totesi seuraavasti: “Changing universities is like
moving graveyards – you get no help from the
people inside”. Näinä aikoina tuntuisi kuitenkin
olevan kultainen tilaisuus parantaa edellytyksiä
yliopistojen päätehtävään, seuraavan sukupolven
kansalaisten ja tutkijoiden opettamiseen ja inspirointiin.
Kolumnisti toimii fysiikan professorina TKK:lla.
|