Kirja-arviot
Stressi on vaivannut työelämää jo vuosikymmeniä, mutta vasta tällä vuosituhannella stressiä synnyttävä vauhti on kiihtynyt äärimmilleen. Tämä tiivistyy siinä, että jopa työhyvinvoinnista lukuisia kirjoja kirjoittanut ja työniloa julistanut professori Marja-Liisa Manka on itsekin joutunut stressin uhriksi. Syynä olivat yliopistouudistuksen aikaansaamat supistukset henkilökunnassa ja taloudessa. Onnekkaana sattumana Manka piti sitä, että nyrjäytti nilkkansa juoksulenkillä ja sairausloma pelasti hänet työuupumukselta. Onnekasta sekä Mankan että Stressikirjan lukijan kannalta oli myös se, että työhyvinvoinnin puolustaja päätti käyttää työstä vapautunutta aikaansa tämän kirjan kirjoittamiseen. Stressikirjasta löytyykin paljon havainnollisia esimerkkejä kirjoittajan omasta elämästä ja sen stressaavista hetkistä. Yliopistolla tiukkojen sääntöjen ja tilintekojen alla työskennellyt Manka toteaakin, että parasta sairausloman aikana oli hallinnan tunne; se että voi itse vaikuttaa omiin tekemisiinsä. - Tämä vapaus on myös työelämässä tehokkain tapa pitää stressi loitolla. Stressistä on ehditty esittää moniakin teorioita, jotka Manka esittelee ja kommentoi. Yksi on tasapainomalli, jonka mukaan stressi iskee kun työn vaatimusten ja työntekijän voimavarojen tasapaino pettää. Yliopistolla uudet hallinnolliset ja muut byrokraattiset velvoitteet ovat hyvä esimerkki tästä. Toisen teorian mukaan pieni stressi on hyvästä; evoluution alussa viidakon vaarojen keskellä nopea stressireaktio oli selviytymisen ehto. Ilman pientä stressiä ihminen veltostuu ja passivoituu. Vitamiinimallin mukaan stressi on kuin A- tai D-vitamiini: ei liikaa mutta ei myöskään liian vähän. Mutta työelämässä ja myös yliopistossa tilanne kuitenkin on mennyt entistä huonompaan suuntaan. Sen Manka sai huomata, kun palasi sairaslomalta vuonna 2013. Seuraavana vuonna hän piti yliopistolla työhyvinvoinnin luentoja, ja niille osallistui peräti tuhat ihmistä, suuri osa opiskelijoita. Mutta tämä toi myös lisää taakkaa Mankan tiimille. Hän ehdotti, että yliopisto rahoittaisi puolipäiväisen professuurin. Se ei onnistunut, joten Manka siirtyi yrittäjäksi. Kaikki eletty siirtyi tarinoiksi tähän Stressikirjaan. Kirja sopiikin mainiosti stressin kanssa kamppaileville tutkijoille, opettajille ja opiskelijoille sekä tietysti kaikille virkamiehille ja poliitikoille, jotka päättävät yliopiston asioista. Pekka Wahlstedt
Teologian tohtori, maamme kärkivaikuttajien puhekouluttaja Juhana Torkki on kirjoittanut mielestäni tähän asti parhaimman kirjansa. Kirja tempaisee lukijan mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. Alussa dialogimuotoisuus vähän vieroksuttaa, sitten oivaltaa, miksi dialogin käytöllä on historiassa pitkät perinteet. Keskustelun osapuolina ovat väitöskirjaansa laativa "dippainssi", joka suunnittelee puhetta kirurgeille sekä puhekouluttaja, joka on kehittänyt puheenpitämismalliaan pitkään ja nähnyt mallin toimivan. Tapahtumapaikka on Lapin keväinen luonto ja kodikas hiihtomaja. Osapuolia erottaa erilainen ajattelutapa, mutta yhdistää kyky keskustella ja mennä eteenpäin luovan rakentavasti. Puhekouluttaja ilmaisee itseään piristävän rehellisesti ja radikaalisti. - Minusta on turhauttavaa ajatella, miten paljon ihmisiä uuvutetaan puhumalla heille huonosti. Uskallan väittää, että suuri osa valitettavan yleisestä työuupumuksesta johtuu huonosta viestinnästä. Ihmiset puhuvat kuivasti ja innottomasti, koska he pelkäävät rikkovansa normin. Yleisössä istuessaan puhuja ei toivo mitään muuta kuin joku rikkoisi seminaarin tylsän rytmin ja kertoisi kuivan PowerPoint -esityksen sijasta kolme kiinnostavaa tarinaa. - Puheen valmistelijan tärkein taito on pysähtyä. Puhe alkaa hiljaisuudesta. Se on ainoa lähtökohta, jos haluaa luoda jotakin hyvää, kestävää ja kaunista, puhekouluttaja toteaa. Keskustelujen myötä väitöskirjan laatija oppii yhdeksän kysymystä, jotka johdattavat hänet pitämään tähänastisen elämänsä parhaimman puheen. Kysymykset yllättävät ja panevat ajattelemaan. Hyvä puhe aloitetaan kolme viikkoa ennen, esittämällä itselle ja ennen kaikkea omalle alitajunnalle kysymys: "Mistä olet kuulijoillesi kiitollisuudenvelassa?" Yksin pärjäämisen kulttuurin jäsen tietenkin heti panee vastaan kysymystä. Mistä muka väitöskirjan tekijä voisi olla kiitollinen itseään "alempana" oleville opiskelijoille? Ja itsehän hän on tehnyt työtä oman menestyksensä eteen, eikä ole kiitollisuudenvelassa kenellekään. Puhekouluttaja johdattaa uusiin oivalluksiin, mutta jättää tilaa myös alitajunnalle, joka hahmottaa asioita laajemmin kuin lineaarinen mieli. Kolme ensimmäistä kysymystä panevat miettimään kuulijoiden tunteita, kolme seuraavaa kohtaamaan omia tunteita ja arvoja. Tällä syvätasolla kuuntelija kohdataan. Viimeiset kolme kysymystä pohtivat puheen rakennetta. Meidät akateemisesti koulutetut ihmiset olemme oppineet käyttämään abstraktia kieltä. - Abstrakti tieto on upeaa, kaunista, arvokasta, se on meissä kaikkein korkeinta. Mutta abstrakti ilmaisu sopii huonosti viestintään, varsinkin kun asiantuntija puhuu ei-asiantuntijoille. Abstraktien käsitteiden ja abstraktin puheen seuraaminen on raskasta. Konkreettisella on aina etuajooikeus ihmismieleen, abstrakti odottaa kolmion takana, Torkki sanoo. Puhekouluttaja siteeraa Albert Einsteinia: "Jos et osaa kertoa asiaa isoäidillesi, et ole vielä ymmärtänyt sitä itse." Kirja tarjoaa hyvin tarpeellisen elävöittämisruiskeen suomalaiselle puhekulttuurille. Tuula-Maria Ahonen
|
