ACATIIMI 8/14 tulosta | sulje ikkuna

Kirja-arviot

Kuinka kirjan käy?

Tommi Inkinen, Markku Löytönen ja Anne Rutanen (toim; kaikkiaan 18 kirjoittajaa):
Kirja muuttuvassa tietoympäristössä.
Suomen tietokirjailijat ry 2014. 195 sivua. Painettu kirja ja yhdistyksen sivuilta vapaasti saatavilla oleva sähköinen versio.

Tietoympäristö tarkoittaa tapoja ja saatavilla olevia välineitä tiedon löytämiseksi, ymmärtämiseksi ja käyttämiseksi. Painettu kirja — liimattu tai sidottu pinkka painojäljellä varustettua paperia — lienee teknisen kehityksen hitaimpia muutoksen kohteita. Nyt julkaisuala on murroksessa, jonka vauhti ja monimuotoistuminen ovat huimat.

Opettajilla ja tutkijoilla on läheinen suhde kirjoihin. Monet kirjoittavat ja varmaan kaikki lukevat sekä käyttävät niitä työssä ja vapaa-aikana.

Sähköinen kirja on laitteessa luettava tietokoneohjelma, joka esittää saman sisällön kuin perinteinen painettu. Ero on sähköisen kirjan helpossa päivittämisessä, kun perinteisen teoksen sisältö kiinnittyy painettaessa. Interaktiivissa kirjoissa voidaan lisätiedon saamiseksi käyttää erilaisia hyperlinkkejä. Painettu kirja on myytävissä, lahjoitettavissa tai lainattavissa, mitä sähköinen yleensä ei ole.

Näkyvissä ei ole sähköisen kirjan nopea läpimurto, ovathan sen markkinaosuudet vielä vähäisiä. Vastaan taistelevat korkea arvonlisävero ja monimutkaiset tekijänoikeudet. Sähköisten arkistojen säilyvyyttäkään ei tunneta. Merkittäviä muutoksia kuitenkin ennakoidaan.

Kirjojen menekki kasvoi vielä 2000-luvun alkuvuosiin, mutta on siitä alkaen laskenut. Huolestuttavaa on vähenevä lukuinto, kun ”kirja ei ole nuorten juttu”. Lähes 7 000 kirjaa vuodessa tuottava, pirstoutunut kirja-alamme edustaa vain noin 550 miljoonan euron liikevaihtoa. Tarvitaan monenlaista osaamista. Kirjat kirjoitetaan, toimitetaan, kustannetaan ja jaellaan kirjastoista sekä kirjakaupoista. Muutokset koskevat kaikkia ketjun lenkkejä.

Yliopistot ovat keskeisiä tietoympäristöjämme oppimisympäristöinään niiden luentosalit sekä kirjastot. Tekninen kehitys avaa monia uusia polkuja, joissa painetun kirjallisuuden rooli ajautuu turbulenssiin. Pilvipalvelut ja internetsisällöt tarjoavat tiloihin ja painettuun materiaaliin perustumattoman virtuaalisen maailman. Ratkaistavia kysymyksiä tosin on.

Suomen tietokirjailijat ry. seuraa alan kehitystä ja pyrkii ennakoimaan sen muutoksia. Asiantuntijaryhmä luo julkaisussaan katsauksen kirjallisuuden historiaan ja nykyisyyteen sekä ennustaa alan tulevaisuutta.

Moni tietokirjailija tuskailee jo nyt kustannussopimuksensa kanssa. Tekijänoikeus- ja palkkiokäytännöt ovat uusien julkaisutapojen myötä sirpaloitumassa ja etsimässä uusia muotoja. Kirjan sopimusoikeutta valottava osio kiinnostanee monia kirjoittajia.

Painettu kirja tuskin näkyvissä olevassa tulevaisuudessa minnekään katoaa, joskin se asema muuttunee. Sen tulevaisuuden ytimeksi noussee onnistuminen nivoutumaan osaksi nuorten elämismaailmaa ja tuleminen siellä hyväksytyksi.

Tiedon sähköiseen jakamiseen liittyy asioita, joista aiemmin huolehtivat kustantamot ja muut portinvartijan asemassa olevat tahot. Nyt kuka tahansa saa kirjoittamansa luettavaksi. Samalla lähdekriittisyys ja tiedon luotettavuus hämärtyvät. Tietokirjailijoiden tuore ja monesta kulmasta asiaa lähestyvä julkaisu on mainio taustojen avaaja käytäville keskusteluille, oivalluksille ja suunnittelutyölle.

Veijo Kauppinen
Kirjoittaja on Aalto-yliopiston emeritusprofessori ja Suomen tietokirjailijoiden jäsen.


Kolmas tehtävä ei ole mikään uusi keksintö

Riitta Muhonen & Hanna-Mari Puuska (toim.):
Tutkimuksen kansallinen tehtävä.
Vastapaino 2014 350 sivua.

Kirjan otsikko vaikuttaa hieman vanhanaikaiselta ja nationalistiselta, siinä tiedekin on alistettu palvelemaan kansakunnan etua. Eikö tiede ole universaalia ja neutraalia ja näin kaikkien kansojen ja ihmisten omaisuutta?

Tarkempi teokseen tutustuminen kuitenkin paljastaa, että nationalismista ei sentään ole kyse, vaikka kirjassa puhutaan Suomesta ja suomen asemasta tieteen ja tiedon kartalla esimerkiksi PISAtutkimusta käsittelevässä artikkelissa.

Kansallinen viittaa pikemminkin luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden eroon. Edellisten vaatimat menetelmät, kokeet ja tulokset ovat samanlaisia kaikkialla, mutta yhteiskuntatieteissä havainnot ja tutkimustavat ovat sidottu paikkaan ja aikaan, ja esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan kehitys eroaa ruotsalaisen kehityksestä.

Kirja hahmottaakin tieteen moninaisena, ja kytkee erilaiset lähestymistavat erilaisiin yhteiskunnallisiin intresseihin ja instituutioihin. Eräs artikkeli on nimeltään Tiede tuottaa todellisuutta — kenen etujen mukaan ja kuinka eettisesti? Maailmaa katsotaan aina jonkinlaisten silmälasien läpi ja valitaan ne todellisuuden aspektit, jotka palvelevat tietynlaisia tarkoitusperiä; esimerkiksi kauppatiede korostaa kaupankäyntiä, journalistiikka tiedon välittämistä.

Toisessa kirjoituksessa tiede jaetaankin taloutta edistävään innovaatiotieteeseen, tieteen edistystä ja mainetta kasvattavaan kansainväliseen huipputieteeseen, poliitikoille ja muille päättäjille tietoa hankkivaan evidenssitieteeseen, tutkijoiden ammatillista kehittymistä vaalivaan professiotieteeseen ja kaikkia kansalaisia hyödyttävään julkiseen tieteeseen.

Moninaisuuden painottaminen on erityisen tärkeää kun suurimman huomion nykyään saa talouskasvua ja kilpailukykyä edistävä innovaatiotiede.

Yksi kirjoitus arvostelee mittaamista ja tehokkuuden vaatimista. Etenkin pakko julkaista paljon ja nopeasti vie tutkijoilta rauhan ja kiinnostuksen suurten ideoiden hitaaseen kypsyttelyyn. Yhdenmukaistamisen vaara väijyy myös yliopistoissa sisällä. Esimerkiksi arvostettu vertaisarviointi suosii usein valtavirran tutkijoita ja oman tien kulkijat ajautuvat marginaaliin. Suurin uhkakuva onkin sellainen, jossa tutkijat porautuvat yhä syvemmälle oman alansa hienoihin yksityiskohtiin, mutta puhuvat kieltä, jota ei edes toisen alan tutkija ymmärrä maallikosta puhumattakaan.

Paljonpuhuva on kirjan huomio Suomen PISA-menestyksen syistä. Muualla maailmassa naapuria Ruotsia myöten kouluja ja opetusta on yhdenmukaistettu, mutta Suomessa niin koulut kuin opettajatkin ovat itsenäisiä ja erilaisia.

Tämä todistusaineisto erilaisuuden ja itsenäisyyden ihmeitä tekevästä vaikutuksesta kouluissa tarjoaa myös vankan perustan akateemisen vapauden puolustukselle yliopistoissa.

Tutkimuksen kansallinen tehtävä -kirjan tärkein tehtävä onkin, että kirja korostaa tieteen moninaisuutta ja tunnistaa sitä uhkaavia kuin edistäviäkin tekijöitä sekä yliopiston sisällä että sen ulkopuolella.

Yhteiskuntatieteilijät kiteyttävät tutkimuksen kansallisen tehtävän siten, että yliopiston kolmas tehtävä ei ole mikään uusi keksintö. Yliopisto on kautta historiansa ollut yhteiskunnallinen instituutio, ja heijastanut ja muuttanut yhteiskunnallista ympäristöään eri tavoin.

Pekka Wahlstedt


Kasvatustieteen ensimmäinen naisprofessori

Katri Karasma ja Sirkka-Liisa Rauramo (toim.):
Opetustieteen perustajan juhlakirja —Professori Inkeri Vikaisen satavuotismuistokirja 11.10.2014.
Äidinkielen Opetustieteen Seuran julkaisuja, 254 sivua.

Professori Inkeri Vikaisen syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta 11.10.2014. Professori (emerita) Katri Karasman ja tohtori Sirkka- Liisa Rauramon toimittama juhlakirja sisältää sekä professori Inkeri Vikaisen elämää valottavan osuuden että artikkeliosuuden, jossa kieltä ja kirjallisuutta lähestytään useasta näkökulmasta.

Inkeri Vikainen on Suomen ensimmäinen kasvatusalan naisprofessori (1959—1977) ja hänen merkityksensä tiedeyhteisölle, opetuksen kehittämiselle ja naistutkijoille on poikkeuksellinen. Vikaisen tutkimusalueita olivat didaktiikka ja kasvatuspsykologia, joilla hän teki uraauurtavaa tutkimusta Suomessa. Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta promovoi hänet kunniatohtoriksi 15.5.1990.

Erityisesti Vikaisen juhlakirjan elämäkertaosuus on mielenkiintoista ja koskettavaa luettavaa, ja se sisältää uutta, ennen julkaisematonta materiaalia, lähinnä Merja Vikaisen, arkistoista. Henkilökohtaiset muistelmat ja runsas valokuva-aineisto luovat elävän ja monisävyisen kuvan sekä Inkeri Vikaisen urasta että elämästä. Elämäkertaosuuden kirjoittajina toimivat Merja Vikainen, Ella Lampinen, Sirkka-Liisa Rauramo ja Katri Karasma.

Artikkeliosuuden tekstit kuvaavat kielen ja kirjallisuuden tutkimuksen laajaa kenttää kalevalaisen runouden tutkimuksesta ja lukuharrastuksesta toiminnalliseen kieliopin opettamiseen ja oppikirjatutkimukseen. Kiinnostavimpina artikkeleina voi mainita professori Kaisa Häkkisen artikkelin Mikael Agricolan elämästä ja sanastotuotannosta sekä tohtori Pirjo Suvilehdon artikkelin kirjallisuusterapiasta ja unityöskentelystä.

Professori Inkeri Vikaisen elämäkerta on nyt koottu aikaisemmasta laajennettuna yksiin kansiin. Vastaavia elämäkertoja toivoisi ilmestyvän enemmänkin, sillä se kertoo meille sekä historiallisesti merkityksellisestä henkilöstä että osoittaa, kuinka elämässämme monet asiat ovat kiinni sattumasta ja itsestämme riippumattomista tekijöistä. Elämäkerta toimiikin sekä tiedonlähteenä että ajatuksia herättävänä lukukokemuksena.

Juhlakirjan paperiversio on saatavissa osoitteesta k.karasma@gmail.com.

Juli-Anna Aerilat

Inkeri Vikainen

  • (Vuokko) Inkeri Vikainen (o.s. Laurinen) syntyi 11.10.1914 Vaasassa ja kuoli 13.8.1994 Turussa.
  • Inkeri Vikainen oli Suomen ensimmäinen kasvatustieteen naisprofessori. Hän väitteli Turun yliopistossa vuonna 1955 ja oli Turun yliopiston kasvatus- ja opetusopin (myöh. kasvatustieteen) dosentti vuosina 1955- 1959. Turun yliopiston kasvatus- ja opetusopin (myöh. kasvatustieteen) professoriksi hänet nimitettiin vuonna 1959 ja hän hoiti tehtävää vuoteen 1977.
  • Harvinaisena kunnianosoituksena Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta promovoi Inkeri Vikaisen kunniatohtorikseen 15.5.1990. Inkeri Vikaisen tutkimusalueita olivat didaktiikka ja kasvatuspsykologia, joilla hän teki uraauurtavaa tutkimusta Suomessa.
  • Tunnetuimpia julkaisuja: Lausetajun kehityksestä suomenkielisen kansakoulun kirjoituksenopetuksen tulosten valossa (väitöskirja vuonna 1955), Synopsie und ihre Bedeutung für die Didaktik (vuonna 1958), Adolecents and Educators (vuonna 1971). Lisäksi Inkeri Vikainen on ollut mukana tekemässä useita äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoja.

  • Painetussa lehdessä sivu 42

ACATIIMI 8/14 tulosta | sulje ikkuna