Tiedemaailman tapa?
Tutkijan ura on julkaisujen varassa.
Ei ole yhdentekevää, mihin kohtaan
tekijäluetteloa oma nimi sijoittuu.
Siksi tekijyyskysymyksistä riidellään
ja käydään jopa kauppaa.
Miten kukaan tutkimusryhmän
ulkopuolinen voi tietää, mikä
on yksittäisen tutkijan ansiota,
jos tieteellisellä artikkelilla
on kymmeniä kirjoittajia? Tätä
kysymystä olin pitkään pohtinut
tieteestä ja tiedemaailmasta kirjoittavana maallikkona.
Sen verran tiesin, että ensimmäinen ja viimeinen
paikka tekijäluettelossa ovat tärkeitä. Mutta mitä niiden
välillä tapahtuu — se on monimutkaisempi juttu.
Jollakin alalla järjestys määräytyy aakkosjärjestyksen,
jollakin työpanoksen mukaan. Kaikenlaisia poikkeuksiakin
on: ensimmäisen kirjoittajapaikan voi joskus
jakaa, ja joissakin julkaisuissa eritellään kunkin
tekijän työpanos tarkasti.
Asia tuntui hieman triviaalilta. Lähinnä ajattelin,
että sekavalta tuntuvan käytännön taustalta voisi löytyä
jokin yksittäisen tutkijan kohtaama vääryys. Joku
Virtanen tai Åberg, joka jää sukunimensä ensimmäisen
kirjaimen takia aina tekijälistan hännille, eikä siksi saa
ansaitsemaansa kunniaa tutkimuksesta.
Tällaisia tapauksia löytyikin. Harhauduin selvityksessäni
kuitenkin nimijärjestystä syvemmälle.
En tainnut löytää mitään, mikä ei jo olisi tiedemaailmassa
yleisessä tiedossa. Se oli kaikkein huolestuttavin
löytöni.
Ensimmäisen kerran sain jutun alussa esittämääni kysymykseen
vastauksia vuosi sitten Luopioisissa, missä
haastattelin tilastotieteen emeritusprofessoria Seppo
Mustosta Yliopisto-lehteen (10/2012). Mustonen on yhä
aktiivinen tutkija, mutta ei ole vuosikymmeniin julkaissut
juuri mitään tieteellisissä julkaisuissa — lähinnä
kehittämänsä Survo-järjestelmän verkkosivuilla.
Mustonen tuhahteli kremnologialle, joka yrittää
tulkita tekijöiden työpanosta nimien järjestyksen
mukaan. Hän kertoi myös väsyneensä vinoutuneisiin
käytäntöihin, kuten siihen, että laitoksen johtaja
vaatii nimensä kaikkiin laitoksella tehtyihin tutkimuksiin.
Ja siihen, että arvostetut kirjoittajat saavat
läpi artikkelin kuin artikkelin, mutta uusien tekijöiden
tekstit hylätään. Ja siihenkin, että tutkijakaverit
kirjoittavat myönteisiä referee-lausuntoja toistensa
papereista. Hän ei ole itse joutunut näistä ilmiöistä
kärsimään, mutta kertoi kuulleensa niistä kollegoiltaan
uransa aikana useita kertoja.
Turhauttavaa oli sekin, miten paljon tutkijan arvo
määräytyy julkaisujen määrän perusteella. Matemaatikko
esimerkiksi saattaa käyttää vuosia yrittäessään
ratkaista ongelmaa, joka ei ikinä antaudu ratkaisuille.
Ansiokkaastakaan yrityksestä ei palkita, jos siitä ei voi
kirjoittaa julkaisua.
— Luulen, että yliopistomaailmassa on paljon turhautuneita
ihmisiä, jotka eivät sopeudu näin lyhytjänteiseen,
kvartaalitaloutta vastaavaan toimintaan,
Mustonen pohti kotonaan.
Mustonen väitteli matematiikasta jo vuonna 1964, enkä
tiennyt, miten hyvin hänen havaintonsa kuvaavat
nyky-yliopistoa. Yhteistyössä Helsingin yliopiston
viestinnän kanssa tein alkuvuonna Webropol-kyselyn,
joka julkaistiin Helsingin yliopiston intranetissä Flammassa.
Keskityin kyselyssä nimien järjestykseen tekijälistalla.
Kyselyllä ei liene tilastotieteellistä arvoa,
mutta se vahvisti käsitystäni siitä, että asia ei ole yksiselitteinen
tutkijoidenkaan mielestä.
29 vastaajaa 74:stä oli esimerkiksi sitä mieltä, että
heidän alallaan ei ole vakiintunutta käytäntöä nimien
järjestykselle. Läpinäkyvyyden nimissä on tosin
todettava, että kyselyyn pystyi vastaamaan jokainen,
joka pääsee HY:n intranetiin. Joukossa voi olla myös
opiskelijoita tai muuta henkilökuntaa, vaikka heidän
mielipidettään ei kysytty. Yllättävän moni vastaajista,
44, kirjoitti kuitenkin jotakin myös omin sanoin.
”Kirjoitan sekä kotimaisiin että ulkomaisiin julkaisuihin.
Nimijärjestys on alallani tyypillisesti aakkosjärjestys
sukunimen mukaan. Minusta se on ollut
ok, kunnes erästä virkaa hakiessani lausunnossa huomautettiin,
että olin yhteisjulkaisuissa aina viimeinen.
Sitä pidettiin osoituksena vähäisemmästä panostuksesta
kuin ennen minua mainituilla. Tämä sai
minut ajattelemaan, että aakkosjärjestys ei ole enää itsestään selvä periaate, vaan sen käyttämisestä pitäisi
mainita artikkelissa”, kirjoitti eräs humanisti.
”Alallani on eri maissa erilaiset käytännöt siitä,
onko työn ohjaaja viimeinen vai toinen. Kun on ollut
tutkijana ulkomailla, voi päätyä ohjaajana kakkoseksi.
Kun sellaisten julkaisujen kanssa tulee Suomeen,
käy köpelösti, koska ihmiset ajattelevat, että käytössä
on maailmanlaajuisesti sama tapa, että ryhmän ohjaaja
ja ’aivot’ on viimeinen tai ensimmäinen. Olisi
todella tärkeää, että olisi yhteiset pelisäännöt, joiden
mukaan toimitaan,” vastasi tutkija, joka ei paljastanut
alaansa.
Useimmat vastaukset olivat pitkiä, ja niistä näki,
että aihe puhuttaa.
Johtava tietoasiantuntija Maria Forsman Helsingin yliopiston
kirjastosta oli yksi kyselyyn vastanneista.
Hän ei tosin kertonut omista kokemuksistaan, vaan
työstään bibliometriikan parissa. Forsman kertoi, että
kirjoittajajärjestyksestä on käyty tiukkaa keskustelua
kansainvälisissä bibliometriikkaseminaareissa.
— Yhteiskuntatieteissä ajatellaan usein demokraattisesti,
että nimet pannaan aakkosjärjestykseen,
jolloin loppupäässä olevia harmittaa. Unkarilaiset
bibliometrikot Braun, Glänzel ja Schubert esimerkiksi
alkoivat protestoida käytäntöä vastaan vuorottelemalla
nimiään, ettei kaikki kunnia mene aina Braunille,
Forsman kertoi.
Hän piti aivan mahdollisena, että jotkut tutkijat
ovat ansiotta hyötyneet ja toiset syyttä kärsineet aakkosjärjestyksestä.
Kirjastotietokannoissakin julkaisun
tekijöistä luetteloidaan korkeintaan kolme. Jos tekijöitä
on enemmän, merkitään vain ensimmäinen nimi ja
”ym.” Forsman arveli myös, että joskus nimijärjestyksellä
laskelmoidaan: tutkimusryhmä päättää yhdessä
pitää yhtä jäsentään aina listan ensimmäisenä, jotta
tämä keräisi huomiota koko ryhmälle. Tämän taas toivotaan
auttavan esimerkiksi rahoitusta hakiessa.
— Tieteenalojen erilaisuus on kyllä tosiasia. Varsinkin
luonnontieteet ja lääketiede ovat niin kansainvälisiä,
että niissä noudatetaan tiettyjä sovittuja
tai joskus kirjoittamattomia käytäntöjä. Jollain alalla
ensimmäinen ja viimeinen ovat tärkeimpiä, toisella
ensimmäinen ja jollain alalla sillä ei ole mitään väliä.
Pitkään oli niin, että nimien järjestäminen ei ollut mikään
ongelma. Tutkimuksia tehtiin ja julkaistiin yksin
tai muutaman hengen ryhmissä. Akatemiaprofessori
Seppo Ylä-Herttuala Itä-Suomen yliopistosta muisteli,
että vielä 1970-luvulla lääketieteen väitöskirjassa
piti olla mukana ainakin yksi kokonaan itse tehty työ.
— Sellaiset ajat ovat ohi. Korkealuokkaiset modernin
biolääketieteen tutkimukset edellyttävät melkein
poikkeuksetta ryhmätyötä. Jos yksittäinen ihminen
julkaisee tutkimuksen, johon on luonnehdittu siirtogeeninen
malli, kerätty potilasnäytteet ja kehitetty
vielä hoitoa, ei siihen kukaan enää edes usko, Ylä-
Herttuala totesi.
OKM:n selvityksessä laskettiin vuonna 2008 eri
alojen artikkelien keskimääräisiä kirjoittajamääriä
Suomessa. Lääketieteessä kirjoittajia oli 5,1, luonnontieteissä
3,6 ja humanistisissa tieteissä 1,1. Ryhmätyö
kuitenkin yleistyy, ja yli sadan kirjoittajan tutkimukset
eivät ole maailmalla mitenkään harvinaisia. Helsingin
yliopiston tutkimuksen ja tohtorikoulutuksen
arvioinnin mukaan vuosina 2005—2010 yksittäisessä
julkaisussa oli enimmillään 2 041 kirjoittajaa.
Merkinnät CV:ssä ovat käypää valuuttaa akateemisessa
maailmassa, ja nimen saaminen tekijäluetteloon
on myös tapa houkutella tutkijoita ja tutkimuslaitoksia
mukaan. Ja kuten Ylä-Herttuala sanoi, jotkin
tutkimusprojektit ovat todella niin laajoja, että tekijöitä
saatetaan tarvita satamäärin.
Tekijäluetteloiden tulkintaa tämä selitys ei paljon
avaa. Ylä-Herttualan yli 50 hengen tutkijaryhmässä
periaate on silti selvä. Ensimmäinen tekijä on lead
author, joka on tehnyt eniten artikkelin eteen. Viimeisenä
on professori tai muu senioritutkija, joka on
esimerkiksi suunnitellut tutkimuksen tai hankkinut
siihen tarvittavan verkoston. Ensimmäisen ja viimeisen
väliin jäävät tekijät sijoitetaan heidän osallisuutensa
mukaan.
— Meillä suurimmissa töissä on 10–15 tekijää, ja
niissä kontribuutiot ovat vielä eroteltavissa. Jos tekijöitä
on yli sata, se menee tietysti vaikeaksi.
Ylä-Herttuala kertoi myös, että jotkin tutkimusryhmät
käyttävät lääketieteessäkin aakkosjärjestystä.
— Minä en ole käyttänyt sitä ikinä, koska se ei ole
oikeudenmukainen. Kirjoittajajärjestys on sen verran
tärkeä asia.
Kaikki haastattelemani tutkijat korostivat sitä, että nimijärjestyksestä
pitää sopia heti, kun tutkimusta
aloitetaan. Ja nimenomaan ruohonjuuritasolla. Harva
kaipasi yliopisto- tai valtakunnan tason ohjeistusta.
Koko ryhmän työilmapiiri voi kärsiä, jos järjestyksestä
ryhdytään riitelemään myöhemmin. Kaikki vähintään
tiesivät tapauksia, joissa järjestyksestä on tullut närää.
Tilanne on ikävä, jos kaksi tasavertaista tutkijaa
joutuvat nokatusten, mutta vielä ikävämpi, jos kaltoin
kohdelluksi joutuu aloitteleva tutkija. Erityisen
kurjaa on se, jos vastakkain ovat tohtorikoulutettava
ja väitöksen ohjaaja. Tällaisiakin tapauksia tulee herkästi
vastaan, kertoi Suomen Akatemian hallituksen
puheenjohtaja, Venäjän kielen ja kulttuurin professori
Arto Mustajoki.
— Tämä on ongelmallista, koska ohjaajalla ja tekijällä
on erilainen hierarkkinen asema. Tiedän, että
eräissä maissa on traditioita, että väitöskirjan ohjaaja
ottaa aika löysinkin perustein kaiken omiin nimiinsä.
Paikoilla on merkitystä siksikin, että väitöskirjaan
saatetaan vaatia tietty määrä alkupään paikkoja
ja professuuriin viimeisiä paikkoja.
— Sillä on merkitystä akateemisessa virantäytössä.
Täytyy osoittaa tekijänä oloa listan kummassakin
päässä. Ryhmän johtajan velvollisuus on pitää huolta,
että nuorempi tutkija saa ansaitsemansa paikan eivätkä
äänekkäimmät pääse sanelemaan, Ylä-Herttuala lisäsi.
Arto Mustajoki ja Seppo Ylä-Herttuala eivät kaikesta
huolimatta kokeneet, että nimien järjestämiseen liittyisi
suuria ongelmia tai epäkohtia. Mustajoki kertoi,
että Suomen Akatemian tutkimusrahoitushauissa nimien
järjestys ei ole keskeinen asia: rahoitusta ei jaeta
julkaisujen määrän perusteella vaan tärkein kriteeri
on tutkimussuunnitelma. Sen arvioivat ulkomaiset
asiantuntijat.
— Arvioijat osaavat lukea järjestyksestä, mikä on
ollut tekijöiden rooli. Tieteen yleiset mittarit eivät ota
nimien järjestystä huomioon. Kirjoittaja on aina kirjoittaja,
Mustajoki kertoi.
AHyvin monet tutkijat tuntuvat kuitenkin ajattelevan,
että nimien järjestyksellä on todellista merkitystä.
Moni tosin tunnustaa, ettei ole aivan varma, miten
se esimerkiksi työtä tai rahoitusta hakiessa vaikuttaa.
Mustajoki huomautti, että nimien järjestystä suurempi
kysymys on se, kuka ylipäänsä saa nimensä julkaisuun.
Tästä puhui moni muukin.
— Joskus joku saa nimensä mukaan melkein olemattomalla
panoksella, ja joskus joku, jolla on ollut esimerkiksi
ideatasolla tärkeä kontribuutio, unohdetaan,
biologian tutkija Marjo Helander Turun yliopistosta
antoi esimerkin.
Helander kertoi tietävänsä monen pahoittaneen
syystäkin mielensä jäätyään pois tekijäluettelosta. Joskus
näin on käynyt tahattomasti, joskus tahallisesti.
— Usein tapaukset jäävät siihen, hankala niille on
tehdä mitään. Etenkin nuorten tutkijoiden on tosi
vaikea lähteä viemään asiaa eteenpäin. Kaikista julkaisusarjoista
lähetetään tekijöille ennen julkaisua
varmistus, että tiedäthän olevasi mukana tällaisessa
työssä. Mutta jos on jäänyt listalta kokonaan pois, sen
huomaa vasta sitten, kun juttu on julkaistu.
Helander puhui viisaasti siitä, että tutkijatkin ovat
ihmisiä. Kateus, kunnianhimo ja lyhyt muisti ovat inhimillisiä
ominaisuuksia, joista tutkijat eivät ole sen
vapaampia kuin ketkään muutkaan.
— Varmaan sellaisiakin ihmisiä on, jotka loisivat
mukana monenlaisissa asioissa. Jotkut voivat tunkea
mukaan omalla arvovallallaan sanomalla, että ”haluaisin
olla mukana — laittakaa nimeni listaan, niin
saatte junaliput Helsinkiin”, Helander arveli.
Tälle ilmiölle on osuva nimikin, lahjakirjoittajuus.
Aiheeni oli paisunut matkan varrella, mutta en kokenut
olevani paljon sen viisaampi kuin aloittaessani. Kaikenlaista
sekavaa tutkimusten julkaisemiseen tuntui
liittyvän, mutta kouriintuntuva todistusaineisto
puuttui. Moni puhui teorian tasolla: ”ongelmia VOISI
tulla JOS tehtäisiin niin ja niin.”
Eri alojen vaihtelevat käytännötkin saivat pyörryksiin.
Ihan varmasti tilanne oli sekava monien tutkijoidenkin
mielestä. Ja jos selviä pelisääntöjä ei ole,
ihmiset luovat omansa. Se tuntui ymmärrettävältä.
Vielä oli kuitenkin yksi haastattelu tekemättä.
Maastohiihtäjien dopingkulttuuri ja poliitikkojen maan
tapa vaalirahoituksessa. Raflaavia vertailukohtia tieteelle
ei tarvinnut hakemalla hakea. Tampereen yliopiston
kansleri, Tutkimuseettisen neuvottelukunnan
puheenjohtaja Krista Varantola otti ne heti itse
puheeksi.
— Tutkimusetiikan konferenssi Singaporessa
TENK:n uutena puheenjohtajana oli minulle silmien
avaaja. Herranjestas, mitä tieteessä tapahtuu, minä
ajattelin, Varantola muisteli.
Hän ei kummastellut mitään esittelemääni esimerkkiä.
Maailmalta kuuluu paljon hurjempiakin
tapauksia: artikkelin arvioitavaksi lähettänyt tutkija
on esimerkiksi toiminut väärennetyn sähköpostiosoitteen
avulla oman artikkelinsa refereenä toisen
tutkijan nimissä. Tämä on ääriesimerkki, joka on
helppo tuomita. Ongelmallisempi on harmaa alue,
jolla tieteen etiikka voi jäädä ”maan tavan” varjoon.
Harmaata aluetta on Varantolan mukaan esimerkiksi
lähdeluetteloiden manipulointi.
— Tieteellisen julkaisun toimituksesta saatetaan
sanoa, että ”tämä on hyvä juttu, mutta siteeraisitko
vielä tässä lehdessä aiemmin julkaistuja artikkeleita?”
Kun tekijä tottelee, julkaisun sitaatioindeksi paranee.
Se on myös artikkelin kirjoittajalle hyödyksi, koska
lehden impaktikerroin saattaa nousta, Varantola havainnollisti.
— Ongelma on suurin bio- ja lääketieteissä. Siellä
kilpailu on mennyt ihan hillittömäksi. Tällaisesta manipuloinnista
on tullut sellainen maan tai maailman
tapa, ettei sitä edes pidetä eettisestä vääränä. Tietenkin
se on, epäeettistä ja korruptoitunutta.
tiedemaissa, mutta pisimmällä ”tieteen dopingin”
kehitys on Yhdysvalloissa. Siellä terveys- ja bioalojen
väärinkäytösepäilyjä tutkiva Office of Research
Integrity sai viime vuonna tutkittavakseen 419 vilppiepäilyä,
mikä on melkein kaksi kertaa niin paljon
kuin vuonna 2011. Suomen tilanteesta Varantolakaan
ei osannut sanoa mitään varmaa. TENKille osoitetuissa
lausuntopyynnöissä ovat kuitenkin viime aikoina
lisääntyneet nimenomaan erimielisyydet siitä, kenen
nimi tekijäluetteloon kuuluu ja kenen ei.
— Meille on tultu kertomaan, että lääketieteen
projekteihin on lisätty nimiä, että tekijöillä näyttäisi
olevan enemmän julkaisuja. Kun on pyydetty kertomaan
virallisesti paperilla, kertojat ovat vaienneet.
Tutkimuseettisen neuvottelukunnan periaatteena on
ollut, että nimettömiä ilmiantoja ei tutkita. Kyseessä
on ymmärrettävästi syytettyjen oikeusturva. Varantola
pohtii, pitäisikö joku välimuoto kuitenkin olla
olemassa. Tutkija saattaa vaarantaa omankin tulevaisuutensa
syyttäessään kollegaansa avoimesti vilpistä,
etenkin jos syyttäjä on nuori tutkija.
— Kai tässä on jonkinlainen omertàn, vaikenemisen
laki. En epäile sitä, että yliopistot syyllistäisivät
näitä pilliinviheltäjiä, mutta kun lähdetään keskushallinnosta
projektiryhmiin, siitä en tiedä.
Varantola puhui hollantilaisen sosiaalipsykologian
professorin ja dekaanin Diederik Stapelin tapauksesta.
Stapel jäi vuonna 2011 kiinni vilpistä, ja tunnusti myöhemmin
peukaloineensa tutkimustuloksia vuosikausia.
Ilmiantajat olivat väitöskirjan tekijöitä, jotka olivat
keränneet todisteita vilpistä ja menneet niiden kanssa
Tilburgin yliopiston rehtorin pakeille. Heidän nimiään
ei ole paljastettu, mikä oli Varantolan mielestä viisasta.
Stapelin vilppi alkoi siitä, kun hän muutti tutkimusaineistostaan
yhden kakkosen neloseksi, koska
se sopi paremmin hänen odotuksiinsa. Vähitellen siitä
tuli tapa, joka paljastuessaan romutti myös monen
viattoman kollegan ansioluettelot. Stapelin peukalointi
jäi huomaamatta muun muassa Science-lehdeltä.
(Mikko Puttonen kirjoitti aiheesta hyvän jutun
Tiede-lehteen 4/2013).
Syypää 2000-luvun aikana levinneisiin vinoutuneisiin
käytäntöihin on aivan selvä, jos Varantolalta kysytään.
Se on new public management eli uusi julkisjohtamisen
oppi, jonka takia kaikkea pitää pystyä mittaamaan.
Tutkijan, julkaisun ja yliopiston ansiot mitataan
mekaanisesti rankingeissä, viittausindekseissä ja vaikuttavuuskertoimissa.
— Se on sellaista kuviteltua objektiivisuutta. Ei
tunnusteta sitä, että tutkimus on pitkäjänteistä työtä.
On ajauduttu jatkuvan julkaisemisen tilaan, vaikka
tutkimukset pitäisi julkaista kokonaisina ja hyvin ajateltuina,
Varantola moitti.
Hän vaati toimia niiltä, jotka rahoituksesta päättävät
— muuten meno uhkaa mennä vielä härskimmäksi.
Suomessa on Varantolan mukaan oltu maltillisempia
kuin monessa muussa maassa, mutta mietittävää
olisi täälläkin. Kaikesta kritiikistään huolimatta Varantola
luottaa silti ammattikuntaansa.
— Täytyy muistaa, että tieteentekijät ovat rehellistä
väkeä ja intohimoisia tutkijoita. Se kuitenkin syö
uskottavuuttamme, kun näitä tapauksia tulee julkisuuteen.
Ihmiset voivat ajautua tahtomattaan tällaiseen
oravanpyörään ja maailman tapoihin, eikä niitä
enää tajuta turmeleviksi.
Varantolan kanssa puhuttuani aloin pohtia, miten yleisiä
hänen kertomansa esimerkit ovat ja miten hyvin tutkijat
Suomessa niistä tietävät. Puhutaanko yksittäistapauksista,
vai vallitseeko meilläkin maan tapa, joka
paljastuessaan murentaa koko tiedeyhteisön uskottavuuden
kuten kävi maastohiihtäjille?
Ehkei sentään. Mitään vaiettuja salaisuuksia jutussa
kerrotut esimerkit eivät ole, vaan useissa seminaareissa
ja artikkeleissa käsiteltyjä aiheita. Yksittäistapauksillakin
voi silti olla suuria seurauksia. Monet
maallikot suhtautuvat tieteellisiin auktoriteetteihin jo
valmiiksi entistä epäluuloisemmin, mistä varoittavia
esimerkkejä ovat karppausbuumi ja rokotevastarinta.
Lahjakirjoittajuuden myöntäminen tai nimien järjestyksellä
venkslaaminen ei tietenkään ole sama asia
kuin tutkimusten tulosten väärentäminen Diederik
Stapelin tapaan, mutta eivät nekään terveeltä kuulosta.
Kuten Krista Varantola totesi, tutkimuksen rakenteisiin
liittyvä keinottelu syö kaikkien tutkijoiden
uskottavuutta.
Selvitykseni on vaatimaton, mutta ehkä voitte
ymmärtää, miksi maallikkoa alkoi epäilyttää. Kertokaa,
jos olen väärässä.
teksti Tuomo Tamminen
- Painetussa lehdessä sivu 28
|